Uskotko siihen mitä sinulle kerrotaan? Tiedätkö mihin uskot?

Keskustelu tiedon ja uskon rajasta on yhteiskunnassamme vääristynyttä. Valtaosa suomalaisista uskoo tietävänsä, josta käsin he katsovat omaavansa oikeuden naureskella niille, jotka rohkenevat poiketa valtavirran tiedoksi naamioidusta käsityksestä. Presidentinvaaleissa Laura Huhtasaari sai osakseen kohtuullisen voimakasta, hieman pilkallistakin naurua, hänen tunnustauduttua evoluutioteorian kriitikoksi.

Meillä vallitsee voimakkaan vääristynyt todellisuuskäsitys, jota voitaisiin kutsua yleiseksi tiedeuskoksi. Suhtaudun vakavasti tieteen tekemiseen, enkä tule tässä kirjoituksessa esittämään mitään pseudotieteellisiä teorioita. Jos puhun uskostani, niin mainitsen sen. Päämääräni on puhtaasti saattaa vallitsevat tietoteoriat ja ihmisen tiedon rajat oikeaan mittasuhteeseen.

Aloitetaan kevyesti käymällä läpi CERN tutkimuslaitoksen viimevuosien prosesseja. CERN on Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskus, joka on perustettu 1954. Tutkimuskeskuksessa on rahoittajajäsenenä 22 valtiota, myös Suomi. Laitoksen budjetti on tällä hetkellä noin 1,1 miljardia euroa vuodessa. Tähän asti laitoksen yhteenlaskettu rahamäärä, joka siihen on sijoitettu, vastaa Suomen valtion vuosittaista budjettia eli yli 50 miljardia euroa.

Vuosina 2012 – 2014 laitoksessa tehtiin kokeita, joilla etsittiin muun muassa Higgsin Botonia. Tuolloin lehdet kirjoittivat näyttävästi tämän jumalpartikkeliksi kuvatun hiukkasen etsintää ja analysointia, muun muassa Keski-Suomalinen lehti kirjoitti: ”Cern tutkijat uskovat löytäneensä ”jumalhiukkasen”[1].
Partikkelin löytyminen olisi tärkeätä, jotta se todistaisi materian ja antimaterian erilaisen painon, erilaisen latauksen tai varauksen tai nyt viimeksi, jotakin eroa edes magneettisuudessa.
Antimateria eli antiaine on ainetta, joka koostuu antihiukkasista. Antihiukkasella on tavalliseen hiukkaseen nähden vastakkainen sähkövaraus ja muut hiukkasfysikaaliset kvanttiluvut. Esimerkiksi normaali vetyatomi koostuu protonista ja sitä kiertävästä elektronista, kun taas antivety koostuu negatiivisesti varautuneesta antiprotonista ja positiivisesti varautuneesta positronista.
Joutuessaan kosketuksiin normaalin hiukkasen kanssa sekä antihiukkanen että hiukkanen tuhoutuvat annihilaationa tunnetussa reaktiossa ja molempien hiukkasten energiat vapautuvat sähkömagneettisena säteilynä. Annihilaatiossa vapautuva energia voidaan laskea kaavalla E=mc2.

Itse asiassa alkuräjähdyksen pohjallakin on olettamus näiden eroavaisuuksista, samoin kuin painovoimateoriassa. Mikäli ne olisivat täysin identtisiä, nykyisillä teorioilla ei voitaisi selittää maailmankaikkeuden olemassaoloa. Itseasiassa tutkijat joutuisivat toteamaan, että meidän ei pitäisi edes olla olemassa.

Valtavalla vauhdilla kiihdytetyt protonit laitettiin pyörimään 100 metriä maanpinnan alapuolella olevaan 27 kilometriä pitkään kiihdytysspiraaliin Sveitsin ja Ranskan rajamaille, lähelle Geneveä, paikkaan jossa CERN sijaitsee. Kaikkinensa noin 100 kokeellista fyysikkoa tekivät töitä vuosia. Viimein lokakuussa 2017 saimme tuon lähes 8 miljardia euroa tuottaneen kokeen tuloksen. Sen mukaan maailmankaikkeutta ei pitäisi olla olemassakaan, sillä materia ja antimateria ovat täysin symmetrisiä. Tekniikan Maailma -lehti on yksi niistä harvoista suomalaisista lehdistä, jotka kirjoittivat tästä 24.10.2017: "Maailmankaikkeutta ei pitäisi olla olemassa, tutkijat sanovat – Uusi tutkimus syventää mysteeriä", otsikoi TM.[2] Muu media on ollut suhteellisen hiljaa tästä löydöksestä, koska uutinen horjuttaa uskoa, sitä uskoa jota on pidetty lopullisena totena. Sitä, joka selittää maailmat, jumalat ja ihmiset.

Kun teoreettisen fysiikan tutkijat, Einstein ja hänen seuraajansa, ovat laskeneet monimutkaisia laskelmia maailmankaikkeuden olemuksesta, se on nimensä mukaisesti teoreettista fysiikkaa. Kokeellinen fysiikka ei ole voinut vahvistaa näitä tuloksia siten, että niitä voitaisiin veilä pitää täysin totena. Niitä pidetään parhaimpina ajateltavissa olevina teorioina, mutta niistä puhutaan faktana.

Onko tiede tietoa vai sisältääkö se myös uskoa, uskomuksia ja olettamuksia?

Puhtaasti luonnontieteellisen näkemyksen mukaan me ihmiset olemme vettä, kalsiumia ja orgaanisia molekyylejä. Vaikka tämä voidaan todistaa luonnontieteellisesti, jokainen ajatteleva ihminen ymmärtää, että me olemme paljon enemmän ja että näiden mainittujen aineiden koossa pysyminen vain tietyn lyhyen ajanjakson ajan, liikkuvan, elävän, hengittävän ja tutkivan itseään vaikkapa mikroskoopilla. Ihminen voi ihmetellä, mikä ja kuka hän on ja miksi hän on? Tämä on suunnaton ihme. Aivan kuin nämä aineet kokoontuisivat määrätyksi ajaksi elämään ja lisääntymään, ajattelemaan, suremaan, iloitsemaan ja lopulta kuolemaan. Miksi - on paljon suurempi kysymys, kuin vastaaminen siihen mistä aineista koostumme.

Kun tietouskova maailman kansalainen nauraa toiselle, sellaiselle, joka kysyy, miksi maailmankaikkeus ylipäänsä on olemassa, ja miksi me – vettä, kalsiumia ja orgaanisia molekyylejä – olemme täällä hetken hillumassa, hän itseasiassa olettaa, että luonnontiede on kertonut kaiken, mitä todellisuudesta voidaan tietää. Jollakin omituisella tavalla kansalaisen mielestä luonnontiede myös kyseenalaistaa uskon ja uskonnot.

Kysymys on myös menetelmästä. Nauru tuntuu hyytyvän, kun tiedemies alkaa puhua metafysiikasta ja multiversumeista eli yliluonnollisista ja selittämättömistä ilmiöistä ja sellaista ulottuvuuksista, joita on vaikea edes käsitteenä ymmärtää. Näitä olettamuksia toisista maailmoista eivät tee enää vain kristityt, vaan myöskin filosofien lisäksi fyysikot ja kosmologit. Onko niin, että vain jälkimmäiset tietävät ja ensimmäiset uskovat. Ei, kyllä kaikki tiede edellyttää olettamuksia, uskomuksia ja uskoa, hyvinkin paljon. Miksi sitten nauramme vain kristityille tai niille, jotka eivät voi uskoa evoluutioteoriaan sellaisenaan? Epäilihän Darwinkin, että voiko hänen ajatuksensa olla sittenkään oikea, koska hän polveutuu apinasta, eikä apinasta polveutuvan ajattelu ole kuitenkaan riittävän loogista ja älyllistä.

Nyt puhun uskostani käsin, ilmoitan, kuten aluksi lupasin. Ehkä siksi, että jos Raamatun Jumala on olemassa, me pelkäämme – koska emme tunne tai ymmärrä Hänen olemustaan, Hänen rakkauttaan, Hänen läsnäoloaan, Hänen kykyjään. Rakkaus, joka ilmenee Hänen teossaan ihmiskuntaa kohtaan on myös vaikea ottaa vastaan. Miksi minun pitäisi? Enkö voisi olla tietoni varassa? Voisiko kertomus, että Hän rakasti maailmaa niin, että antoi ainoan Poikansa? Voisiko se olla  mahdollista, että jokainen voisi olla yhteydessä Häneen, hyväksyttynä, koska hyväksyntä ei riipu meidän erinomaisuudestamme, vaan siitä että Hän valitsi meidät, sovitustyön erinomaisuudesta, ei meidän tiedoistamme, ei meidän älystämme, eikä meidän tyhmyydestämme. Näin uskon, kyse on Hänen teostaan, jota emme voi mitätöidä.

19.2.2018 Ismo Valkoniemi

---

[1] https://www.ksml.fi/ulkomaat/Cernin-tutkijat-uskovat-l%C3%B6yt%C3%A4neens%C3%A4-jumalhiukkasen/183252

[2] https://tekniikanmaailma.fi/maailmankaikkeutta-ei-pitaisi-olla-olemassa-tutkijat-sanovat-uusi-tutkimus-syventaa-mysteeria/

Rehellinen ja suora kristitty: Puhetta seurakunnasta ja siellä haavoittuneista

Rehellinen ja suora. Ensimmäinen on tavoiteltu ja pidetty piirre, jälkimmäisestä ei niinkään pidetä. Mutta väitän, että niitä ei voi erottaa toisistaan. Ollaksesi rehellinen, sinun pitää olla myös suora. Kun tähän lisätään vielä sana kristitty, tulee uusi ulottuvuus mukaan - kolmas. Nimittäin ensimmäisestä olet vastuussa itsellesi, toisesta yhteisölle jossa elät ja kolmannesta Jumalalle.

Näen valtavasti haasteita, joista tulisi puhua, mutta joista puuttuu puhumisen kulttuuri. Kristillisessä seurakunnassa, tarkoitan laajaa ymmärrystä kristillisistä piireistä, on asioita joista vaietaan. Tietenkin niitä on kaikissa yhteisöissä. Täydellisesti avoimia yhteisöjä tuskin on olemassakaan. Emme kenties kestäisi sellaisen keskellä.

Yksi teema, josta on puhuttava, on uskonnollisen toiminnan haavoittamat. On surullista huomata, kuinka paljon uskovaisten kotien nuoria elää vakavasti haavoitettuina ja katkeroituneina. Minulla ei ole tilastollista tietoa käytössä, joten nyt puhun kokemuksesta joka on syntynyt työni kautta. Kun nuorista asiakkaista liian moni on taustaltaan uskovasta kodista, se korreloi todellisesta ongelmasta. Jokin on mennyt usko-projektiossa pieleen, jos nuori on väsynyt uskovan isän väkivaltaiseen käytökseen, toinen on ajettu kodista kadulle liian nuorena siksi, että hän ei kykene elämään kypsää uskovaisen ihmisen elämää ja kolmas on väsynyt vain ulospäin näyttäytyvään pyhään kulissiin, jonka alla piilee taloudellisia väärinkäytöksiä, perheen nimissä otettuja pelivelkoja ja pettämistä.
Ainoa tapa kohdata nuori on puhua avoimesti kristittyjen pienuudesta, heikoista vanhemmista ja haavottuneista sukupolvista, sekä ottaa nuori kokemuksineen todesta. Hän tarvitsee toisenlaista kuvaa kristityistä. Sitä, joka ei puolustele vääryyttä ja väärintekemistä, vaan tilanteen vakavuuden mukaan toimii piittaamatta siitä, onko joku kulissi kaadettava.

Toinen teema on seurakunta, jota jo aiemmassa blogissani käsittelin. Voit lukea sen pohjatekstiksi, jos haluat, aion nimittäin jatkaa siitä mihin se päättyi. Elämän mittaisessa, ajan kestävässä uskossa, meidän ei tule rakentaa elämäämme, eikä seurakuntaelämäämme hengellisen musiikin varaan, ei ylistyksen varaan, ei taidokkaiden puhujien varaan, ei parannuskokemusten varaan, ei ihmeiden varaan, ei temppujen varaan, ei profetioiden varaan, ei kielillä puhumisen varaan, ei sukumme päätösten varaan, ei isiemme perinteen varaan, ei Lutherin varaan, ei tunnustuskirjojen varaan, vaan Kristuksen varaan.
Voimme myös katsoa sitä, mikä on kestänyt aikaa. Ortodoksisuus on yksi vanhimmista kristinuskon suuntauksista. Hieman oikaisten voidaan todeta, että sen tapa rakentaa seurakuntia ja etenkin ylläpitää niitä on kestänyt aikaa noin 2000 vuotta. Tällä tavalla vertaillen katolisuus on myös varsin kestävää. Protestanttisessa kristillisyydessä aikajänne on lyhyempi, mutta niin on muutoksetkin suurempia. Helluntailaisuudessa eletään nyt murroksen aikaa. Monissa seurakunnissa sukupolvenvaihdos teettää suuria ongelmia. Sen myötä, vaihtuu kulttuuri joko seurakunnan sisällä tai seurakunta kuolee ja kulttuuri katoaa sen ulkopuolelle. Vaihtoehtoa ei näytä tälle kehitykselle olevan. Jos tätä katsotaan eteenpäin, se laittaa kysymään, mitä tapahtuu aina 10 - 30 vuoden välein. Pirstoutuminen, kulttuurin hajoaminen ja uusi ryhmä.

Olen jo päätöksen tehnyt omalta osaltani. Elän nyt useammassa seurakuntatodellisuudessa, mutta aikaa myöden joudun valitsemaan sen mihin uskon eniten. Nyt se näyttäisi olevan uudelleen järjestäytyvä protestanttinen kirkko-liike. Sellainen, joka pitää kiini sanasta, viettää ehtoollisjumalanpalvelusta, jossa Sanaa oikein saarnataan, vähintään kerran kuukaudessa, luo järjestelmän jossa on papit ja diakonit, mutta ei tee kompromissejä aikalaisten vaatimuksesta Raamatun opetusten suhteen. Jumalan Sana on kirjoitettu siten kuin se on ja niin se on saarnattava. Armoa ei voi ymmärtää, jos ei ymmärrä että on syntinen. Syntiä ei voi ymmärtää, jos ei synnistä saarnata. Pitää olla rehellinen ja suora kristitty, vaikka kulissit kaatuisivat.

12.2.2018 Ismo Valkoniemi