”Sitten kitket porkkanamaan…”

Päivi Valkoniemen kolumni Suomen Viikkkolehdessä:

Aamuhetken rikkoo iloinen puheen sorina. Väki on saapunut Ilolaan! Työtehtävien jako alkaa käytännössä välittömästi. Jos jostain syystä näin ei tapahdu muodostuu ovelleni jonkinlainen jono. Voisin verrata sitä vaikkapa K-kaupan lihatiskin vuorolappujonoon sillä erolla että minulle ei ole vuorolappuja.
Tehtävät jaetaan osaamisen ja ennen kaikkea jaksamisen mukaan. Kenenkään ei tarvitse kokea olevansa tarpeeton. Onnistumisen ilo on jaettavissa aina päivän päättyessä ja se on todella palkitsevaa varsinkin silloin kun ihminen on pudonnut kaikista verkoista läpi ja onnistumisia on ollut todella vähän elämässä. Onpa hienoa kuinka mahtavia ammattilaisia muodostuukaan ihmisistä jotka itse luulivat vielä hetki sitten että he eivät osaa tai jaksa mitään! On hienoa tehdä työtä heidän kanssaan joilta työttömyys, päihde- ja velkaongelmat tai muut syyt ovat suistaneet elämän raiteiltaan.
Joskus minusta tuntuu että etenen liian vauhdikkaasti ja kaikki eivät ehkä pysy perässä. Silloin joudun pohtimaan että toiminko oikein? Saadessani kuitenkin palautteen päivän päättyessä ”kiva kun on oikeaa tekemistä” ja muistan erään nuoren miehen joka hymyillen tokaisi minulle tehtävä jaon keskeltä ” ja sitten kitket porkkanamaan”.
Olisiko mahdollista että Jumala jakaisi ihmiset osaamisen tai jaksamisen mukaan? Voisitko kuvitella että Taivaallinen Isämme arvottaisi meitä jonkun ammattitaidon tai oppiarvon mukaan? Tämä maailma jossa me nyt elämme on täynnä ja täyttyy entisestään ihmisistä jotka arvostavat vain onnistumista, menestystä ja kauneutta. Se joka ei näitä kriteerejä täytä sitä ei huomata. Meillä on laumoittain erilaisia ammattilaisia, terapeutteja jne. mutta kuitenkin meillä on aina vain enemmän ahdistuneita ihmisiä. Voisiko olla niin että meillä on liian vähän kuuntelijoita ja rinnalla kulkijoita? Liian vähän niitä ihmisiä jotka kaiken touhun keskeltä muistavat sanoa muutakin kuin ”sitten kitket porkkanamaan”. Onko meillä aikaa toiselle ihmiselle oikeasti?
Joudun usein miettimään omaa rooliani suhteessa niihin ihmisiin jotka Jumala on meille antanut tähän työhön. Ei riitä että meillä on mukavaa ja tarpeellista tekemistä vaan olen huomannut että tuohon aamujonottamiseen liittyy paljon myös huomatuksi ja kuulluksi tulemista. Sen ajan jonka ehdin viettää heidän kanssaan keskustellen ja sydämestäni perehtyen heidän elämäänsä tulee moninkertaisesti takaisin. Olen sen vasta hiljattain todella ymmärtänyt ja olen siitä nöyrän kiitollinen. Nuo monet ihmiskohtalot ovat puhutelleet minua aivan uudella hiljaisella tavalla. Rukoilen ja toivon että kykenisin viemään kaikki asiat Jeesukselle. Monta kertaa huomaan että silmäni täyttyvät kyynelistä juuri jonkun tietyn ihmisen kohdalla ja tiedän että Pyhä Henki puhuu hänestä aivan erityisellä tavalla.
Tiedän että jokainen ihminen tarvitsee myös omaa tilaa hengittää ja ladata akkujaan. Hoidammeko kuitenkin enemmän toisia kuin itseämme? Ajan henki on kuitenkin sellainen että haluamme aikaa itsellemme ja se mitä jäljelle jää ”vapaa-ajasta” olemme uupuneita. Paljon on tehtävää ja aika loppuu kesken, ajattelemme. Totuus on kuitenkin siinä että viimeisellä matkalla emme vie täältä mitään mukanamme.
Olisiko aika herätä ajattelemaan että Jumala antoi Poikansa Jeesuksen että meillä olisi rauha sydämessä. Sinun ei tarvitse ajatella että vielä lopuksi ”kitket porkkanamaan”!

Päivi Valkoniemi