Ideologin ongelmat

Olen idealisti, etenkin sen jälkeen kun aloin ymmärtää että juuri ideamaailmasta käsin elämälläni on perusta. Varmaankin kaikkina ikäkausina perustana on ollut joku idea maailmasta ja omista tavoitteistani, mutta nuoruuden ja nuoren aikuisen perusta, jossa keskeistä oli "oma ansaintalogiikka", maksimaalinen hyöty ja menestyminen, ei tarjonnut iloa kuin -90/-91 lamaan asti.

Pienellä paikalla, suurissa ongelmissa hahmotin ideamaailmani pettäneen ja sen kautta joutuneeni keskelle vaikeuksia. Tässä samassa sopassa kiehui valtaisa joukko ekonomisteja ja yrittäjiä sekä tavallisia kansalaisia, jotka olivat saaneet lainaa määrättömästi ylelliseen elämiseen.

Uusi kestävä ideaali Jumalan valtakunnasta on tarjonnut pohdittavaa ja purtavaa jo 24 vuotta. Seuraavat lamat menivät jo heittäen ja mitkään sodat, myrskyt tai tsunamit eivät ole järkyttäneet maailmankuvaani. Omalta puoleltani koen eläväni suhteessa, jonka toinen osapuoli on pohjaton Hyvyys ja Oikeudenmukaisuus. Tässä suhteessa kasvaminen on ollut sekä kipeätä että turvallista. Se on tuonut myös mielekkäitä tehtäviä, jotka eivät näytä loppuvan, mutta se aiheuttaa jatkuvasti myös konflikteja maailmankuvien törmätessä.

Olen ollut innostunut kristillisestä päihde- ja sosiaalityöstä, jossa tästä ideaalista käsin on ollut riemullista tehdä työtä. Mutta jos tämän työn pariin tai muuhun kristilliseen aatteelliseen työhön alkaa kantautua ajatuksia, jotka huonosti istuvat aatteellisen toiminnan kanssa, minusta tulee ikävä ideologi. Suurten ansiotulojen perusteleminen vertailemalla sitä yrityselämän tai tulospalkkaus, eivät sytytä aatteelista idealistia. Suuret tulot aatteellisessa toiminnassa vahingoittavat koko sektoria, etenkin kun niihin oikeutetusti julkisuudessa puututaan. Vielä rahaakin suurempi ongelma aatteelliselle sektorille on aatteen kadottaminen. Silloin koko kantava pääoma on menetetty.

Kasvaessaan järjestöt, kirkot ja seurakunnat laitostuvat, jäykistyvät ja ideologialle ei ole enää sijaa. Uskonpuhdistuksen tehtävä on ideologian palauttaminen, ideaalin ottaminen kantavaksi rakenteen sijaan. Tänään olisi paljon tilaa uskonpuhdistukselle, protestisuudelle josta protestanttisuus sai nimensä, niin järjestöissä, kuin kristillisissä seurakunnissa ja kirkoissa.

Uskon aiheuttamat mainehaitat

Uskon keskeisten elementtien esillä pitäminen julkisesti herättää kahdenlaisia tunteita itsessäni. Mitä työn kautta minut tuntevat, arkisia asioita viranpuolesta pyörittävät, vanhat koulukaverit tai ystävät ja naapurit kymmenien vuosien takaa ajattelevat, kun jakelen uskoon liittyviä ajatuksiani?

Kenties, että Ismo on aina ollut aika radikaali tai vähintäänkin omituinen? Ei näinä aikoina erityisesti kannattaisi profiloitua noin selkeästi hengen mieheksi, nolottaa hänen puolestaan? Ihme että kuitenkin on pärjännyt elämässä?

Hei älä suotta, sanon minä! Olen tietoinen mainehaitoista ja omituisuudestani, mutta minulle elämä kiertyy uskon ympärille. Uskon ytimestä elämä lähtee liikkeelle. Sen ympärille rakentuu kaikki; perhe, ihmissuhteet, työ ja harrastukset. Kiitämme vaimoni kanssa ruoastakin, myös silloin kun meillä on ystäviä ja vieraita, joille tapa on vieras. On siinä hetken sellainen kiusallinen tunne, että mitähän he nyt ajattelevat, mutta vaikka kaava olisi lapsille tarkoitettu, ”siunaa Jeesus ruokamme, ole aina luonamme”, niin se on sitten siunattua ruokaa ja lopulta kaikki ovat iloisia. Luulenpa että epäilijäkin toivoo, josko toimenpide takaisi vielä maukkaamman aterian. Minun aikanani ruoka on ollut itsestäänselvyys,  mutta tuntuu hyvältä kiittää siitä. Tämä on keskeinen osa minun persoonaani, olen ja elän näin ja ajattelen näin.

Pystyn nauttimaan hyvästä ruoasta, hyvistä elokuvista, pienet extreme tekemiset edelleen innostaa, musiikissa menee gospelin lisäksi jazz-groove ja joskus vanhana kitaristina luukutan autossa jotain, jossa tuhdit kitarasoundit jyräävät maukkaasti, alkoholi ei kuulu enää elämääni, mutta valinta tilanne oli vapaa ja vasta aikuisiällä.

Ehkä juuri siksi rokkari Kari Peitsamon jutut kolahtivat minuun Samaria-päivässä. Olipa hyvä kun otin ”riskin” ja kutsuin miehen kertomaan ajatuksiaan ja esittämään laulelmiaan. Peitsamo on 40 vuotta kiertänyt kapakoita ja roheita festareita, kaivanut hautoja ja katsellut maailmaa kommunistin silmälasien takaa ja nyt hän puhuu Kristuksesta ilman pitkän seurakuntaelämän jäykistämää ajattelua. Yleisöstä joku ystävämme huusi, että ”miten ihmiset ovat suhtautuneet siihen että olet uskossa, oletko menettänyt ystäviä”. Hän vastasi, että esiintyvät taiteilijat ovat omituisia, vähän hullujakin ja se on vaan eduksi siinä genressä. Tähän samaan omituisuuteen hän katsoo menevän uskon, aidon, rehellisen ja rohean elämisen, johon Kristus kuuluu.

Teologisesti on kyse näkemisestä - todistuksellisesti kyse on kokemuksellisesta suhteesta ja "turha toivo" on vaihtunut odotukseksi.
Näillä mennään ystävät ja kylänmiehet! Toivottelen siunattuja päiviä sinullekin, jolle termi on vieras - onhan se vähän "naismainen" totta!

Tatuointi, merkki taivaasta

90-luvun alkupuolella työskentelin Pauli Rantasen Selkikeskuksessa viisi vuotta. Takana oli raskas romahdus lama-ajan yrittäjänä sekä onnistunut roolisiirtymä totaalisen luovuttautumisen seurauksena Herran hommiin päihdeongelmaisten ja maahanmuuttajien kanssa käsittelemään lumpuista uusiotuotteita. Joskus S-ryhmän parhaana myyjänä palkittuna, vanhana Seppälän myymäläpäällikkönä ja entisenä juppi-grynderinä nipistelin itseäni ja yritin kysyä Herralta että tämäkö on minun paikkani? Sinähän lupasit tehdä mitä osoitan, tästä kun aloitat, niin paljon saat oppia, tuntui taivas vastaavan.

Ongelmat tulivat ja menivät, enimmäkseen tulivat, mukana tuli myös maahanmuuttajia ilman mitään hallittua järjestelmää. Kristian tuo maailman paras sähköinsinööri oli paennut Romaniasta Ceausescun hirmuhallintoa. Välillä hän oli piilossa Turun arkkipiispan hoteissa maassa karkotusta ja välillä korjaili vanhoja telkkareita myyntiin. Hän katseli jokaisen komponentin käyriä, vaihteli pienimmätkin osaset – tuohon aikaan jo meillä vaihdettiin kokonaiset piirikortit – sekä valitteli insinöörien laskeneen väärin jäähdytyksen, jolloin osat paukkuivat. Ei hätää hän totesi ja lisäili lattarautaa telkun koneistoon.

Mutta oli siellä myös Seppo, Suomen paras joululehtien myyjä. 700 kultalyhdettä meni Vihtiläisiin koteihin ovelta ovelle että heilahti. Seppo oli jäänyt mopon kanssa auton alle ja raahautunut satoja metriä auton mukana, sillä seurauksella että hän oli vammautunut päästä. Tämä uskon soturi oli pylväs jota en unohda koskaan. Kukaan ei harjaillut lattioita yhtä uskollisesti, eikä kukaan muu tullutkaan töihin Rejtexin konkurssin jälkeen kun Seppo ja minä, koska meille ei merkannut mitään pesänhoitajan ilmoitus, että palkkaa ei makseta. Konkurssipesän hoitajalle Seppo huusi jo kaukaa, että mikä mies on tulossa. Kun sikaria poltellut ilmoitti olevansa pesänhoitaja, Seppo meni halaamaan miestä, nosti laakerikengät ilmaan ja ilmoitti että olet siis sieltä ampiaspesästä.

Mutta oli siellä myös Sami, tuo Egyptin kopti, joka oli joutunut muslimien vainoamaksi ja paennut Suomeen. Hän esitteli minulle ylpeänä ranteensa kohdalla olevan ristinmerkkitatuoinnin ja sanoi, että se on Egyptissä merkki Jeesuksesta, taivaasta, jonka jokainen Kopti haluaa pukea päällensä kuin vaatteen, mutta niin että sitä ei muslimit riistää. Siksi se tatuoidaan käteen.

Protestisuus ja katatonisuus

Protestanttisuus
1500-luvun härskiintynyt Katolinen valtakirkkorakennelma oli katatonisessa tilassa ja sen harjoittajat kuuluivat oikeammin ilmaistuna katatoniseen kirkkoon. Tämä synnytti protestin, jonka nimestä väännettiin protestanttisuus – oikeampi ilmaisu olisi protestisuus.

Helluntailaisus
Helluntailaisuus syntyi ihmisten kaipuusta Elävän veden lähteille. Tuohon rutikuivaan maaperään eli ihmisen sieluun laskettiin innoittavat ja virvoittavat Hengen sateet. Syntyi helluntailiike. Samalla se oli protesti olemassa oleville kirkoille ja hengellisille liikkeille, siis protestisuutta.

Uuskarismaattisuus ja jälkikarismaattisuus
2014 Sateita runsaasti saaneessa Seinäjoen helluntaiseurakunnasta – viimeksi olisin olettanut että sieltä - irtoaa nuorten ryhmä tyytymättömyydestä, siis protestina nykytilaan. Se on vain yksi vaatimaton esimerkki lukuisien vastaavien kirjossa 2000-luvulla. Protestisuus elää ja voi hyvin protestanttisuudessa.

Historian perspektiivi
Luterilaiset ovat myöhäisiä kristillisiä kirkkoja, sitä ennen kristikansa on elänyt Jeesuksen seuraajina 1500 vuotta. Helluntailaiset ovat hyvin myöhäisiä kristillisiä liikkeitä, sitä ennen kristikansa on elänyt 1900 vuotta.  Uuskarismaattiset liikkeet, joita syntyy kuin sieniä sateella – hyvä että on sadetta - ovat hyvin, hyvin, hyvin myöhäisiä liikkeitä, sitä ennen kristikansa on elänyt 2000 vuotta Jeesuksen seuraajina. Protestanttisuus eli protestisuus voi hyvin ja varmaankin vastaa katatonisuuteen joka hiipii jäykistyviin herätysliikkeisiin, eikä katolisuudella eli katatonisella liikkeelläkään hullummin mene. ”Minun Isälläni on monta huonetta”, sanoi Jeesuskin.

Isän, äidin, veljen ja sisaren vaihtaminen parempiin
Protestisuus on myös kulttuurinen ilmiö. Käydessäni Burundissa keväällä 2014, seurakuntien nuoret halusivat tietää millaista kristillisyyttä meillä on Suomessa. Kun olimme kuvanneet heille pääsuuntaukset, aloimme luettelemaan uusia tulijoita ja minkälaisesta protestista tai tarpeesta näitä syntyy, kysyimme: ”Olettehan tekin varmasti vaihtaneet seurakuntaa, kun olette tulleet maaseudulta kaupunkiin?” Hämmästyneet nuoret sanoivat, että näin ole asian laita. Heidän johtava pastorinsa tai piispansa on edelleen entinen kotikylän piispa, hän joka on kastanut, joka on rukoillut joka on ollut kasvussa mukana. Sen jälkeen he kääntyivät puolemme ja sanoivat: ”Ei isää tai äitiä voi vaihtaa, ei siskoa tai veljeä voi valita. Me synnymme seurakuntaan ja he ovat isiämme, äitejämme ja veljiämme vaikka itse lähdemmekin muualle kasvettuamme.”

Vapauden vastuuttomuus

Vapaat kuin taivaan linnut! Monesti he ovat tulossa valtakirkon tai heidän tulkintansa mukaan liian tiukan autoritäärisen muun seurakunnan helmoista.
Ymmärrän heitä sinänsä hyvin. Lähtö voi olla perusteltua monin syin ja jopa teologisesti, mutta vapauden tulkinnasta olen eri mieltä. Se ei ole hillumista paratiisin hehkussa!

Pääosin he ajautuvat hengellisiin ryhmiin, joissa keskeistä on ylistää ja palvoa Herraa ja saada sinänsä tärkeän päämäärän ohessa hyviä fiiliksiä. Herran ylistäminen onkin tärkeätä, mutta euforisten tunteiden hakeminen ei motiivina ole kovin ylevä. Tärkeintä on että kukaan ei rajoita, mikään ei purista, eikä kukaan ole asettamassa minkäänlaisia kahleita. Hengen johdatuksessa tapahtuvat kaikki merkittävät asiat ja se on riittävä ohje mille tahansa tapahtumalle, katuaktiolle tai projektiolle.

He ärsyyntyvät helposti, kun aletaan puhua suunnittelusta, työryhmistä, organisaatiosta tai valtasuhteista. Näille ei ole tilaa Jeesuksen vapauttamissa ja tällaiset toimielimet tai suunnitelmat ovat turhia. Pahimmillaan he kapinoivat seurakunnassa ja erilaisissa kristillisissä organisaatioissa ja kokevat kutsua heittäytyä tuulen kuljetettavaksi, piittaamatta huomisesta.

Mutta vapaus ei generoi aineellisia tuloksia! Näissä piireissä ei järin suuria summia liikutella, ei synny kehitysapua, köyhäin apua tai diakoniaa. Silloin kun isompia summia liikkuu, mukaan on tullut joku hyvin organisoidun yrityksen omistaja tai vastaava, joka tulee kosketetuksi ryhmän heittäytymisestä tai vilpittömyydestä.

Jokaisessa järjestössä tai seurakunnassa, jossa aidosti syntyy työpaikkoja, maksetaan palkkaa ihan oikeilla euroilla tai järjestetään mittavaa humanitääristä apua niin koti-, kuin ulkomaillakin, niissä on toimintasuunnitelmat, vuosibudjetit, työryhmät, toimiva organisaatio ja valtasuhteet. Niissä työntekijän on tehtävä ihan oikeaa töitä palkkansa eteen ja oltava ahkerakin.

Eden ei ollut lomakylä, jossa tsillailtiin ilkosillaan päiväntasaajan lämmössä! Jumala pani Adamin, kuvansa, Eedenin paratiisiin viljelemään tai varjelemaan eli työskentelemään (1.Moos. 2:15). Työnteko oli olemassa jo ennen syntiinlankeemusta.

Paavali menee teemassa vieläkin pidemmälle. 2. Tes. 7-10: ”…emme pakoilleet velvollisuuksiamme, …emme syöneet ilmaiseksi kenenkään leipää, …teimme työtä ja uurastimme yötä päivää, …emme olleet toisten vaivoina, …halusimme olla esimerkkinä, …me määräsimme, että jos joku ei suostu tekemään työtä, hänen ei pidä myöskään syödä!

Ja aivan kuin ostos-TV:ssä, eikä siinä vielä kaikki. Työnteko onkin oikeata palvontaa ja ylistystä! Kol. 3:22-24: Herra itse sanoo, että meidän on tehtävä työtä Jumalan mieliksi, ei ihmisten ja kun teemme työtä se on Kristuksen palvelemista!

Vapaus johon Kristus meidät vapautti, on sisäistä vapautta tehdä työtä ja rakastaa, sillä siihen meidät on kutsuttu ja mikään ei ole sen suurempaa!

Temppelin puhdistaminen

Jeesus meni temppeliin ja ajoi kaikki myyjät ja ostajat sieltä ulos. Hän kaatoi rahanvaihtajien pöydät ja kyyhkysenmyyjien jakkarat ja sanoi heille: "On kirjoitettu: 'Minun huoneeni on oleva rukouksen huone.' Mutta te teette siitä rosvojen luolan."

Otsikko 8.9.2014 MTV3.fi:  ”Uskonveljiä käytetty härskisti hyväksi huijauksessa", ”Nova-jutussa tuomittu epäiltynä sijoitushuijauksessa”. Pidä penkistäsi kiinni kun luet tätä, Valkoniemellä alkaa keittää!

Tein taloudellisen mahalaskun 90-luvun alussa, koska yritystoimialani rakennuttaminen joutui silloisessa lamassa ylipääsemättömään tilanteeseen rahoitusmarkkinoiden reagoidessa tilanteeseen paniikinomaisesti. Samalla tein elämäni löydön! Löysin yhteyden Jumalaan ja tunsin nahoissani johdatuksen joka ohjasi minut uusille urille henkisen ja hengellisen työn pariin, vähäosaisten ja päihdeongelmaisten rinnalle. Seurakunnassa tutustuin upeisiin ihmisiin, mutta näin myös mukana yrittäjiä jotka pelasivat lain rajamailla.

Varoitin tuolloin paikallista helluntaiseurakuntaa henkilöistä, joilla oli saarnaoikeus ja jotka nauttivat suurta luottamusta mahdollisesti suuren taloudellisen ”uhrialttiuden” vuoksi sillä seurauksella, etten saanut jatkaa ao. seurakunnan tilintarkastajana. Samoissa piireissä tapasin jo silloin 20-vuotta myöhemmin valtakunnan yhdessä suurimmassa skandaalissa ryvettyneen yrittäjän. Silloinkin 90-luvulla henkilö tuomittiin rikoksista vankeuteen, kuten nytkin. Kaikki tämä on jo tapahtunut. Seurakuntakin huomasi varoitukseni tarkoitusperän lopulta vuosien päästä, joka koski hänen kumppaniaan, ja minut kutsuttiin takaisin tilintarkastajaksi.

2014 uutisoidaan edelleen saman ryhmän ”ongelmista”. Ymmärrän että syyllisiä on vaikea hakea, mutta missä on hengellinen johtajuus jos he kaikki nämä vuodet ovat eläneet seurakunnan keskellä?

”Ja hän teki nuorista ruoskan ja ajoi ulos pyhäköstä heidät kaikki lampaineen ja härkineen ja kaasi vaihtajain rahat maahan ja työnsi heidän pöytänsä kumoon”.

Näiden tapahtumien jälkeen Matteuksen evankeliumi jatkuu kuin se olisi aivan luonnollista. Jo seuraavassa jakeessa sanotaan :

Ja hänen tykönsä pyhäkössä tuli sokeita ja rampoja, ja hän paransi heidät.

Tänäänkin saa kokea aitoa Jeesuksen läsnäoloa, mutta sitä ennen on tarjottava suurta kengän kuvaa persuksille näille ”uskoville” jotka pelaavat perkeleellisen mammonan kanssa vuosikymmenestä toiseen ja lokaavat temppelin lopullisesti! Heillekin on tarjolla tie jossa on nöyrryttävä pieniin askeleisiin ja kerättävä kivet joita on tullut kylvetyksi.

Ismo Valkoniemi

Teesit elokuu 2014

En tunne 24 vuoden ajalta, jolloin olen toiminut päihde- ja sosiaalityön ammatissani, yhtään toipumistapausta yhteiskunnasta syrjäytyvien ihmisten, sopeutumattomien, assosiaalisten, rikollisten, neurootikkojen, ylivelkaisten, psykoottisten, vanhojen ja parantumattomasti sairaiden parissa, jossa onnistuneen hoidon takana olisi nerokas hoito-ohjelma, erinomainen lääke tai ammatillisesti huippuunsa viritetty älykkö auttaja. En ainuttakaan!
Kaikissa sadoissa toipumiskertomuksissa, joita olen kerännyt, taustalla on kohtaaminen ihmisen kanssa, jossa on herännyt toivo. Kohtaaminen ihmisen kanssa, joka on voinut olla naapuri, ystävä, järjestötyöntekijä, pappi, diakoni, lääkäri, terapeutti, psykiatri, vanginvartija tai vaikkapa poliisi, mutta ennen kaikkea ihminen.

Toivon voimavaroja saadaan käyttöön, kun onnistutaan muuttamaan yksityisen ihmisen ja yhteiskunnan painajaisuni uudeksi unelmaksi, jossa ihminen täyttyy elämästä, omaan kehoonsa kotiutuneena, avoimena ja suhteessa maailmaan, joka on hänen omansa – lyhyesti, ihminen joka alkaa elää omaa elämäänsä.

Tästä syystä tuntui kovin kummalliselta, että presidentti Niinistön nuorten syrjäytymisen teema, tavallisia asioita, kohtasi niin kovan kritiikin. Juuri tavalliset asiat toimivat – tänäänkin. Presidentin teemat naureskeltiin pois agendalta, mutta ne olisi kiireesti kaivettava esille.

Ne jotka ovat ottaneet ruotsinkielen tai uskonnon vastustamisen elämäntehtäväkseen Suomessa, ovat huomaamattaankin yhteiskuntamme vihollisia. Me tarvitsemme yhteistä ponnistusta ja intoa. Ruotsin- ja suomenkielisten välillä vallitsi jo hyvä yhteisymmärrys ja tiivis yhdessä tekeminen oli astunut kuvaan. Kristillisten perinteiden romuttaminen ja keväällä käyty suvivirsi-taistelu tuntuvat nyt syksyllä jo myrskyltä teelusikassa (vesilasikin on liian suuri kuvaamaan tätä) – maailmassa rintamalinjat ovat revenneet ihan aikuisten oikeasti ja tällä kysymyksellä yritettiin rakentaa eripuraa lintukotoomme. Nyt meidän pitäisi tsempata toisiamme, sen sijaan että alamme luomaan rintamalinjoja kielen, ihonvärin tai uskonnon perusteella.

Olin 28-vuotias yrittäjä kun 90-luvun lama iski Suomeen. Toivoton tilanne vaihtui toivoon ja lukuisiin onnistumisiin, onnistuin uudelleen myös yrittäjänä ja synnytin toimivan tehtaan työpaikkoineen ja laitoin kuntoon monia kolmannen sektorin järjestöjä, sen jälkeen kun sain taistelutahdon ja ilon takaisin. Se on jatkunut tähän päivään asti, mutta ei ilman syytä. Ratkaisevassa asemassa on ollut usko ja toivo, jotka elämääni syttyivät Kristus uskossa. Elämänilo ja into eivät lamaannu pelottavien uutistenkaan edessä, jos sen takana on ikuinen pohja.

Jos me haluamme tämän maan kuntoon, meidän tulee pitää ruotsinkieliset, suomenkieliset, kristityt ja ateistit maamme hyvin voinnin takuumiehinä ja naisina. Ei ole pienintäkään järkeä keskittyä vastakkain asetteluun. Meidän tulee löytää luovuutemme uudelleen ja sulkea jatkuvat negatiiviset uutiset taka-alalle. Kilpaillaan mieluummin toinen toistemme kunnioittamisessa ja kilpaillaan luovuudesta ja innosta! Silloinkin kun ympärillä myllertää, elämä jatkuu ja pelottomat, hengeltään vahvat ja yhtenäiset kansakunnat selviävät.

Ismo Valkoniemi

Karismaattisuuden sivujuonteet

Uuskarismaattisuus, karismaattisuus ja jälkikarismaattisuus

Lähtökohtaisesti meillä on paljon seikkoja, jotka yhdistävät kristittyjä riippumatta siitä mihin kirkkokuntaan tai liikkeeseen kuulutaan. Tunnemme maailman uskonsotien keskellä veljeyttä ja sisaruutta kaukaisien kristittyjen kanssa, kuullessamme heidän kohtaamistaan uskonvainoista, riippumatta siitä mitä me tiedämme heidän opistaan, teologiastaan tai dogmeistaan.
Kotoisassa keskustelussa eri mieltä oleminen vaikkapa Herzogista, nostaa sitten ”myrskyn vesilasissa” ja pahin ja samalla miltei koomisin on väittämä vainosta. Rakkaat ystävät, kun te luette tätä blogia, niin ottakaa tämä tarpeellisena tai tarpeettomana kotimaisena keskusteluna.

Apostolit ja profeetat

Lähes kaikki maailmalla syntyneet herätykset heijastuvat tavalla tai toisella meille. Syntyy joko isompi tai pienempi liikehdintä, kirjoittelua tai ilmiöitä, jotka voidaan johtaa lähtöpisteeseen.
Jo jonkin aikaa olemme havainneet profeettojen ja profetaallisuuden sekä myös apostolien ja apostolisuuden esiinnousua.
Yleisesti apostolina on pidetty henkilöä, joka on Jeesuksen asettama ja hänen ylösnousemuksensa todistaja. Paavali sanoo itseään apostoleista vähäisimmäksi, mutta toisaalta hän kutsuu myös muita evankeliumin julistajia apostoleiksi (Room. 16:7). Näin ollen kotoisat evankelistamme voisivat olla myös apostoleja, sillä tapana oli, että kaikki jotka olivat saaneet Jumalalta tai Jeesukselta tehtävän evankeliumin julistamisesta, olivat apostoleja. Toinen mahdollinen kriteeri oli, että apostoleiksi kutsuttiin nimenomaan ylösnousemuksen todistajia. Tätä kriteeriä käytettiin Mattiaan valinnassa, ja myös Paavali vetosi Herran näkemiseen puolustaessaan omaa apostoliuuttaan (1 Kor. 9:1). Koska ylösnousemuksen todistajat vähitellen kuolivat, nimitys apostoli jäi tosiasiallisesti lähes pois käytöstä.
Profeetta-nimitystä maassamme käyttäneet ovat joutuneet kummastuksen kohteeksi. Tässäkin on hyvä tiedostaa, että nimen käyttäminen ei automaattisesti tuo arvostusta ja auktoriteettia, vaan voi hyvinkin aiheuttaa torjuntareaktion.
Ortodoksinen kirkko opettaa, että Johannes Kastaja, oli viimeinen profeetoista. Johannes välitti ja liitti Vanhan testamentin profeettojen ajan tiukasti Jeesukseen, jossa toteutuu vanhan lain täyttymys ja täydellisyys. Muissa protestanttisissa liikkeissä näyttäisi olevan vallalla käsitys, että profeettoja voisi vieläkin olla.
Koska yleisesti tunnettujen uskontojen perustajat ovat yleensä ilmoittaneet itsensä profeetoiksi, peruskielteisyyden syyt nimen käyttöön ovat myös ymmärrettäviä. Nimi nähdään Johannes kastajan jälkeen monessa muussakin kuin kristillisessä yhteydessä, Islamin perustaja Muhammad sanoi olevansa Allahin profeetta, ja profeetaksi itsensä ilmoitti myös mormonismin perustaja Joseph Smith.

Moderni profeettaliike uuskarismaattisuudessa

Mike Bickle johti Kansas City Fellowship (KCF) seurakuntaa, jonka ympärillä oli evankeliseen liikkeeseen kuuluvia julistajia, joita alettiin pitämään Jumalan profeettoina. Tunnetuimpia näistä ovat Bicklen lisäksi Paul Cain, John Paul Jackson ja Bob Jones. Michael Maudlin kirjoitti Christianity Today lehdessä: ”...jotkut profeetta julistajat ovat esittäneet ilmestyksiä ja oppeja, jotka eivät perustu kirjoituksiin (kuten, että demonien tunnistaminen vaatii ensin pihvin syömisen)... Kaikki Kansas City Fellowship ja Vineyard johtajat painottivat tuolloin, että profeetallinen liike oli (vielä) epäkypsä ja altis virheille. Samalla he uskoivat, että monet näistä profeetoista olivat erittäin kyvykkäitä, muun muassa ”erehtymätön” Paul Cain.

Profeetat kertoivat ja heillä sanottiin olevan monenlaisia kykyjä. Esim. Bob Jones sanoi omaavansa lahjan ”haistaa Jumalan tuoksu”. Jumala tuoksui ruusuilta. Profeettaliike sai yhdeksi puolustajakseen Dallasin teologisen seminaarin entisen professorin Jack Deeren. Hän esitti, että vaikka monet väitteet kuulostavat oudoilta, se ei silti välttämättä tarkoita, etteivätkö ne voisi olla totta. Liikkeessä yleisen käsityksen mukaan Jumala on vastuussa myös vääristä profetioista, jos ja kun niitä esiintyy liikkeen sisällä.

”Erehtymättömälle” Cainille tapahtui lankeemus, kuten niin monille ”korotetuille”, mutta häntä pidettiin tästä huolimatta lähes pyhimyshahmona. Kertomusten mukaan enkeli ilmestyi häntä odottavalle äidille ja ilmoitti tälle syntyvästä ihmelapsesta, jolle tulee antaa apostoli Paavalin nimi. Cain kertoo enkelin vierailleen luonaan ensimmäisen kerran, kun hän oli 8 -vuotias. Hänen todistuksensa itsestään sisältää myös seuraavan: Jeesus materialisoitui Paul Cainin Lincoln-merkkisen auton istuimelle 1950 -luvulla ja teki autossa olevalle Paulille selväksi, että hän on mustasukkainen, koska Paulilla on morsian. Tämä ”Jeesus” vaati sitten Paulia pysymään naimattomana ja selibaatissa koko ikänsä. Varhaisempina vuosinaan Cain toimi yhdessä William Branhamin kanssa, jota hän piti Jumalan profeettana.

Kevin Springerin kysyessä Cainilta Branhamista, tämän vastaus oli: ”...William Branham oli suurin 1900 -luvun profeetoista, hänen väärät opetuksensa olivat vain pieni osa hänen esiintymistään. Opetusta tärkeämpi asia oli hänen tiedonsanojen lahjansa, kukaan ei koskaan kyseenalaistanut hänen Kristuksen kaltaista luonnettaan, tuhannet tulivat tuntemaan pelastavan tiedon Kristuksesta hänen kokouksissaan.”

Moderni profeettaliike organisoitui lopulta Kansas Cityssä vuonna 1982. Ns. hippiliikkeestä syntynyt Vinyard-liike oli aluksi voimakkaasti mukana profeettaliikkeessä, mutta jo Vineyard -pastoreiden kokouksessa Denverissä vuonna 1991 profeetallisuutta arvioitiin uudelleen. Vaikka profeetallisuutta pidettiin tärkeänä, sen koettiin vieneen liikaa huomiota seurakuntien perustehtäviltä.

Profeettaliikkeessä pääasiaksi alkoivat nousta erilaiset ’manifestaatiot’, ’portaalit’ ja erikoiset ’ilmestykset’. Vineyard-pastori Randy Clark oli tuonut Howard-Brownen ”voitelun” Toronto Airport Vineyard -seurakuntaan vuoden 1994 alussa, jota voidaan pitää Torontolaisuuden alkuna.

Toronto Airport Vineyard -seurakunta (”Toronton siunauksen” kotipaikka) erotettiin kansainvälisestä Vineyard-liikkeestä joulukuussa 1995. Erottaminen tapahtui sen jälkeen, kun Vineyard-liike ja John Wimber olivat vuoden ajan varoittaneet sitä uudestaan ja uudestaan ylilyönneistä ja hengestä joka kielsi ilmiön arvostelemisen. Torontolaisuudessa jaettiin seuraavia varoituksia niille jotka ilmiöstä olivat huolissaan:
1. Tiedätkö, mitä tapahtui Ananiakselle ja Safiiralle? 2. Älä jää makaamaan tomuun seurakunnan edetessä Jumalan kanssa eteenpäin. 3. Älkää koskeko minun voideltuihini, älkää tehkö pahaa minun profeetoilleni.

Helluntailaisuudesta Herzogiin

William Branham vieraili Suomessa 1950. Häntä vastaanottamassa oli Helsingin Saalem seurakunnan johtaja Eino Manninen. Kansanedustaja Mauri Ryömä esitti sisäasiainministeri Urho Kekkoselle kysymyksen: ”Onko Hallitus kiinnittänyt huomiota eräiden parhaillaan Helsingissä vierailevien amerikkalaisten "ihmeparantajien" vahingolliseen toimintaan; ja jos on, niin mitä Hallitus aikoo tehdä tällaisen vahingollisen toiminnan estämiseksi?”

Poiminta Urho Kekkosen vastauksesta:  ”Mitään ilmoitusta petollisesta menettelystä tai muusta suoranaisesta vääryydestä ei viranomaisille ole tehty... Kuten edellä olevasta selviää, ei viranomaisilla enemmän kuin hallituksellakaan ole ollut mahdollisuuksia puuttua kyselyssä tarkoitettujen 'ihmeparantajien' toimintaan, vaikka hallituskin pitää näiden toimintaa tarpeettomana ja toivoisi sellaisesta päästävän.”

Pelkästään Googlea käyttämällä on helppo löytää yhteyksiä, joka kuvaavat alussa mainitsemiani virtausten liikkeitä, esim. Branhamista, Cainiin – Cainista Torontolaisuuteen ja Bentleyhin – Bentleystä Herzogiin ja päinvastoin – jopa kotimaisista tapahtuman järjestäjistä Torontolaiseen Bentleyhin (2008) ja tietysti myöhemmin Herzogiin. Olympiastadionin tapahtumassa silmiinpistävä piirre oli uusien karismaattisen liikkeen jääminen suurtapahtumassa yksin. Mukana olivat Torontolaisuudesta voimaa ammentanut City-seurakunta, Uskon Sana-liikkeen seurakuntia sekä vahvaa profetaallisuutta korostova pieni rukousliike, joka on pitänyt myös profeettakoulua sekä TV7 kanava, joka on vaarassa kaventua sisällöltään jälkikarsimaattiseksi.

Helluntailiike, joka 1950 toimi jollakin tavalla verrattavissa olevan tapahtuman järjestäjänä, varoitteli 2014 vierailijan kirjoissa olevasta erikoisista väittämistä yhdessä Patmoksen ja One Way missionin kanssa. 

Loppukaneettina lienee meille kaikille tarpeellista kerrata Paavalin neuvo Tessalonikalaisille: Tes. 5:16-21: ”Olkaa aina iloiset. Rukoilkaa lakkaamatta. Kiittäkää joka tilassa. Sillä se on Jumalan tahto teihin nähden Kristuksessa Jeesuksessa. Henkeä älkää sammuttako, profetoimista älkää halveksuko, mutta koetelkaa kaikki, pitäkää se, mikä hyvää on.”