Minun helluntaikotini

Olen syntynyt 1963 Hattulan Parolassa, Haljamintiellä, samalla kadulla jossa sijaitsi helluntaiseurakunnan rukoushuone, äitini seurakunta. Olen siten jo äidin maidossa saanut aimoannoksen helluntailaisuutta, sillä sitä juotettiin minulle verraten usein ruokoushuoneen penkissä.
Pohdiskelen avoimesti suhdettani helluntailaisuuteen, sillä oletan että minut mielletään hartaaksi kristityksi, joka ei mielipidettään vaihda ja samaan aikaan myös epäilyttäväksi ja joidenkin mielestä laimeaksi harhassa olijaksi. Molemmat määritykset ovat väärin, koska asiat ovat paljon monisävyisempiä.

1940 -luku
Äitini teki uskonratkaisun Äänekoskella heti sodan jälkeen, ehkä noin 1946, polvistumalla alttarille veljensä Pentti Huimasalon kanssa. He olivat kokeneet kovia, menettäneet isänsä itsemurhassa ja kokeneet sodan kurjuuden. 10-lapsisesta sisarusparvesta ratkaisun tekivät nämä kaksi sisarta. Myöhemmin heidän äitinsä Hilja ja vanhin sisar Aino tekivät saman ratkaisun.

Samoihin aikoihin isäni valitsi toisin. Hän teki nuorena henkirikoksen, jonka vuoksi istui vankilassa nuorisorikollisena seuraavat yhdeksän vuotta.

1950 -luku
Isäni on ilmeisesti vankilassa tehnyt oman uskonratkaisunsa. Hän kävi nimittäin vapauduttuaan aseettoman palveluksen armeijassa ja olen myös nähnyt tuolta ajalta kastekuvan hänestä. Isoäitini, Ida, kuului vapaakirkkoon ja oli tullut uskoon ns. Liimattalan herätyksessä 1930. Niinpä myös isäni oli liittynyt vapaakirkon jäseneksi. Äitini Annikin kanssa he avioituivat vuosikymmenen puolivälissä ja sisareni Tarja syntyi 1958. He siirtyivät tuon jälkeen asumaan Hämeeseen Hattulan Parolaan, aivan helluntaiseurakunnan lähelle, saman, Haljaminkadun varteen.

1960 -lukuÄitini oli aktiivinen helluntaiseurakunnan jäsen. Kun synnyin 1963, äitini on vienyt minua seurakuntaan sylivauvasta alkaen. 1968 isäni kuoli äkkiarvaamatta sydänperäiseen sairauteen vain 38-vuotiaana. Äitini jäi yksinhuoltajaksi kahden pienen lapsen kanssa. Tapahtuma itsessään oli jo dramaattinen, mutta kun hautajaisiin osallistunut neljän hengen seurue jäi autoineen junan alle ja kaikki menehtyivät, muuttui se jo käsityskyvyn ylittäväksi tapahtumaketjuksi. Nämä hautajaisvieraat on haudattu isäni viereen.

Isäni kuoleman voidaan katsoa liittyvän 1940-luvun tapahtumiin. Hän murehti lakkaamatta tekoaan, vaikka oli myös kokenut saaneensa tekonsa anteeksi Jumalalta. Toisille aiheutettu inhimillinen kärsimys, ei kuitenkaan herkkää sielua saanut unohtamaan tekoaan ja sen seurauksia. Jatkuva murehtiminen kulutti sydämen loppuun ennen aikojaan.

Äitini psyyke vaurioitui shokista, jonka hän sai hautajaispäivän katastrofaalisista tapahtumista. Hän pakeni seurakuntaan ja suoritti vuosikymmeniä loputonta palvelua ja vaati meiltä lapsilta ehdotonta kuuliaisuutta. Olin pakotettuna jokaisessa tilaisuudessa, pyhäkoulussa ja leirissä, mihin vain minut voitiin viedä. Jumalan olisi suojeltava, kun tinkimättömän kuuliaisesti ja mukisematta kaikki tarvittava tehdään, näin äitini ajatteli. Hän tuntui ajattelevan aika ajoin, että on itse syyllinen aiempiin katastrofeihin ja joskus näin myös kertoi minulle.

Vuosi isäni kuoleman jälkeen, meidän oli myytävä omakotitalo ja muutimme Hämeenlinnaan, Ojoisten lähiöön, uuteen aravarahoitteiseen kaksioon, 1969. Minusta tuli lähiölapsi, jolla roikkui kaulassa abloy-avain.

1970 -luku
Nautin ystävistäni ja yhteydestä helluntaiseurakunnassa. Leirit olivat mukavia ja kun 1974 aloitin kitaransoiton, löysin pian ystäviä joiden kanssa jakaa soittoharrastus tuon ajan bändeissä. 1976 nuorisopastori Ilkka Salminen kastoi minut ns. upotuskasteella ja liityin Hämeenlinnan helluntaiseurakunnan jäseneksi.

1980 -luku
Pakko muuttui jossakin vaihessa kapinaksi. Sisareni oli jo hyvin nuorena alkanut seurustelemaan ja muuttanut epävirallisesti pois kotoa, johtuen kodin uskonnolliseen elämään kytkeytyvästä ahdistavasta ilmapiiristä. Minäkin kokeilin rajojani, pääosin helluntainuorten kanssa. Parhaimmillaan lähes 50 nuoren joukko kutistui nopeasti, kun osa erotettiin ja osa erosi, lähti paikkakunnalta siirtopaperin kanssa, mutta ei liittynyt enää uudella paikkakunnalla seurakuntaan. Monet kylmenivät pysyvästi. Syyt olivat kullakin erilaiset, mutta yhteistä voisi olla juuri se pakko, jota monet olivat kokeneet omasta kodistaan käsin. Erottamiset "kuivina oksina" eivät myöskään parantaneet tilannetta, vaan pahensivat.
Olen usein pohtinut, että jos tämä kapinavaihe olisi otettu pehmeämmin ja ymmärretty, että erilaiset kokeilut kuuluvat nuoruuteen, monen tilanne olisi tänään paremmin.

Itsekin avioidun ns. ei-uskovan tytön, nykyisen vaimoni Päivin kanssa. Saimme vuosikymmenen aikana kaksi lasta, Joonaksen ja Idan. Päästyäni armeijasta menestyin hyvin liike-elämässä.

1990 -luku
Ajauduin taloudellisiin vaikeuksiin, kun voimakas lama iski Suomen talouteen 1990. Näissä tuskissa aloin pohtia uudelleen suhdettani Jumalaan. Olin uskonut aina, mutta viimeiset 10 vuotta olin pysytellyt pois seurakunnasta, enkä halunnut kohdata ns. uskovia ystäviäni. Niitä ei ollut enää montaa jäljellä. Asuin kriisin takia jo hetken toimistollani, sillä olimme ajautumassa aviokriisiin talouskriisin lisäksi. Käytin päihteitä viikonloppuisin ja yritin tukahduttaa tunteitani jopa polttelemalla hasispiippua.
Kuitenkin tunsin Jumalan kutsun. Lopulta sovimme, että lähdemme syksyllä 1990 Heinolan heinäsaareen, sillä se olisi riittävän kaukana Hämeenlinnasta ja sinne kehtaisin mennä. Olinhan nuorena viettänyt siellä monta syksyä. Äitini otti lapset hoitoon. Niitä oli nyt kolme, sillä meille oli juuri syntynyt kolmas lapsemme Leevi.

Tuona iltana luovutin elämäni, velkani, tunteeni, vihani, epäonnistumiseni, tuskani, turhautumiseni ja perheeni Jumalalle, Heinäsaaren suuressa kokousteltassa. Päivi teki samoin, ensimmäisen kerran elämässään.

1992 aloitin työskentelyn Uuden kasvun yhdistyksessä Vihdin Selkissä, Pauli ja Lea Rantasen "oikeana kätenä". Tätä edelsi lupaus, että teen mitä vain, vaikka myyn perunoita torilla, jos se on Sinun tahtosi. Tuon lupauksen kanssa elän edelleen ja katkeamaton polkuni kristillisissä järjestöissä jatkuu.

2000 -lukuKun evankelista ja Helsingin Saalemin vanhemmiston jäsen, KAN ry:n tuolloinen puheenjohtaja, Raimo Leppälä, kutsui minut 2006 KAN ry:n toiminnanjohtajaksi, ajattelin että en voi mennä. Olen vapaakirkon jäsen, opiskelin yliopistossa teologiaa ja myöskin luterilaisessa kirkossa olimme toimineet tiivisti. Tunsin kipua helluntailaisuutta kohtaan, jonka vuoksi näin liikkeen kielteisessä valossa. Kipua, jota tunsin, voisin kuvata sanoilla liian kova ja armoton minulle, joka on haavoittanut minua ylihengellisyyden ja lopunajan julistuksen alueilla. Samalla tunsin, että liike on osa minua ja myös yksi kodeistani.

Sain kuitenkin hengellisen varmuuden siitä, että voin ottaa tehtävän vastaan. Saamani kolme erilaista ilmoitusta, jotka tulivat toisistaan riippumatta ja tietämättä, kertoivat, että en olisi tehtävässä kauaa ja että tämän jälkeen tulisi toinen tehtävä vapaakristillisessä kentässä, joka olisi pitkäaikainen.

Kun aloitin KAN ry:n toiminnanjohtajana 2006, liityin vapaakirkon lisäksi kaksoisjäsenenä Janakkalan helluntailähetys ry:n jäseneksi. Seuraavana vuonna minut valittiin helluntaiseurakuntien yhdistysten kattojärjestön HYRYn puheenjohtajaksi, koska tässä noudatettiin järjestöjen kesken kiertävää sovittua järjestystä. Olin taustoineni ja kipuineni keskellä helluntailiikkeen ydintä, eräällä tavalla sen johdossa. Juuri tuolloin käytiin kiivainta taistelua siitä, tulisiko seurakuntien liittyä vasta perustettuun helluntakirkkoon vai ei. Vapaakirkollisena ja myös teologina, jaoin puheenvuoroja ja työni puolesta kannatin KAN ry:n hallituksen vanhoillista linjausta, koska se oli työnantajani linjaus. Kuitenkin omassa elämässäni kirkkokysymys oli jo ratkaistu.

Tuo aika kuitenkin paransi minun vanhat haavani, vaikka Jarmo Makkosen porttikielto Tampereelle, saattaa olla vieläkin voimassa. Sen verran oli kiivaita väittelyt parhaimmillaan. Huomasin, että tämä ei ole enää sama liike kuin oli ollut lapsuudessani. Myöskin vastuunkantajat ovat vaihtuneet. Leevi Launosen mukaan tulo RV-lehden päätoimittajaksi oli avaamassa myös kriittisenkin keskustelun lehden palstoilla ja koin, että se tervehdytti liikettä. Aloin tuntea oloni verraten kodikkaaksi.

Ehkä viimeisin kipu syntyi siitä, että kun vaimoni Päivi ja minä saimme kutsun Samarian johtoon 2008, vain 2 vuotta ja kuukauden KAN ry:n tehtävän aloituksesta. Tuossa hetkessä saimme tiedon, että Samaria ei voi enää osallistua helluntaikonferenssiin virallisesti osastolla. Tuo Hyry, jonka puhetta olin hetken johtanut, rajasi monia Hyryn ulkopuolisia yhdistyksiä ulos, riippumatta siitä, mitä ne olivat Isokirjan tai helluntailiikkeen puolesta tehneet. Samaria lahjoitti tuossa hetkessä tukitoimena ostamansa Aikamedian osakkeet Porvooon helluntaiseurakunnalle. Emme enää kokeneet kuuluvamme osaksi helluntailiikettä. Myöskin osaltamme maksamamme järjestöteltan piha-alueen asfaltointi sekä se, että juuri Samarian Betlehem-kodin työryhmä oli ollut tärkeä talkootyön tekijä vuosikymmeniä, Martti Suhosen johdolla, menetti merkityksensä. Konferenssissa käynti on sen myötä lähes loppunut, sillä kun merkitys katoaa, katoaa myös into.

2010 -luku
Kun muutimme Porvooseen 2010, niin sain kutsun toimia pastorina  ruotsinkielisessä Voolahden helluntaiseurakunnassa oman päätyöni ohessa. Otin kutsun vastaan. Nyt olen toiminut siis helluntaipastorina 10 vuotta ja seurakuntamme on tehnyt päätöksen liittyä helluntaikirkon jäseneksi. Ympyrä sulkeutuu. Vapaakirkon jäsenyydestä irrottauduin joitakin vuosia sitten. Äitini hautasin pari vuotta sitten Hattulan kotikirkossa pidetyn muistotilaisuuden jälkeen Hattulan Pyhän Ristin kirkon hautausmaahan, isän kanssa samaan hautaan, 50 ja puolivuotta isääni myöhemmin.

Lopuksi
Kaikki ihmisyhteisöt voivat haavoittaa. Moni on haavoittunut lapsuuden kodissa, monet työyhteisöissä, monet erilaisissa järjestöissä tai seurakunnissa. Kipumme keskellä me voimme julistaa, että tämä on huono ja vaarallinen liike, mutta perimmältään kyse on omista kivuistamme ja kyvystämme ymmärtää ja antaa anteeksi. Sen sijaan, että katsoisimme "pahuuden" olevan osa jotakin yhteisöä, meidän tulisi nähdä että yhteisön haavoittavin osa on haavoittunut ihminen, joka toimii väärin. Olen kiitollinen siitä, että tänään avoimuus on lisääntynyt ja salaisuuksien verhoa on siirretty pois edestä. Anteeksikin on pyydetty ja toivottavasti myös annettu.
Edelliset sukupolvet, jotka helluntailiikkeen rakensivat, ovat olleet sodan ja monien traumojen haavoittamia itsekin. Heille helluntailaisuus on tuonut toivoa ja Jumalan läsnäolon todellisuutta. He ovat olleet toisen kasvatuksen saaneita sotien ja nälän lapsia. Annetaan heille anteeksi ja pyydetään myös anteeksi niitä tekoja, joilla me olemme haavoittaneet toisia.

18.3.2020 Ismo Valkoniemi. PS. Sisareni oli suuressa roolissa hoitaessani minua pienenä ja äitiäni viimeiset vuodet. Hän on selviäjä tämän kertomuksen takana, mutta kirjoitus on minä muodossa siksi, että kuvaan siinä minun helluntaikotiani eli suhdettani helluntailaisuuteen.