USKON PÄIVITTÄMINEN versio 23.1.9.

 Älä katso väärään kohtaan historiassa

Läntinen kristillisyys ja sen ongelmat ja skismat sekä Euroopan sisällä, että sen ulkopuolella ovat eläneet sotaisasti sen jälkeen kun oppi kiinnitettiin keisarilliseen valtarakenteeseen. Ensiksi otettiin pesäero juutalaisiin ja sen jälkeen toisella tavalla ajatteleviin kristityihin ja uskosta osattomiin. Pakkokäännytykset ja kasteet olivat satojen vuosien ajan tapa muuttaa alueita kristillisiksi. Mutta kyse ei ole vain läntisestä kirkosta. Kristillisestä itse ymmärryksessä ongelmat ovat niin idässä, lännessä, etelässä ja pohjoisessa.

Vladimir otti kasteen Khersonesoksessa Krimillä 19. toukokuuta 988, nykyisen Sevastopolin alueella. Kasteen jälkeen ortodoksikristityksi siirtynyt Vladimir avioitui samassa paikassa Konstantinopolin prinsessa Annan kanssa.  Tämän jälkeen Pyhä Vladimir Kiovalainen nimen saanut hallitsija kehotti kaikkia oman hallitsemansa maan asukkaita kastattamaan itsensä Mustassa meressä tai Dniepr joen rannoilla. Näin tapahtuikin. Tässä tapahtumaketjussa katsotaan syntyneen Pyhä Ortodoksinen Venäjän maa – Äiti Venäjä. Tämän syntyhistorian pyhimmät alueet ovat Krim ja Kiova. Moskova oli tuohon aikaan pelkkää suoperäistä lähes asumatonta seutua. Tällä näkökulmalla Venäjän ortodoksinen kirkko siunaa Venäjän hyökkäyssodan Ukrainaan 2022.

Ristiretket Euroopasta Jerusalemiin alkoivat 1000-luvun lopulla. Matkalla tuhottiin paljon juutalaisia ja perillä odotti päävihollinen, zeldzukit.

1600-1700 luvuilla Ruotsin kuningaskunta kävi uskonsotia katolisia vastaan Puolassa ja ortodokseja vastaan Venäjän Karjalassa. Näissä luterilaisuus pyhitettiin tavalla, joka oikeutti toisella tavalla ajattelevien tuhoamiseen. Tämän kaltaisia sotia on kirkkohistoria täynnä. Edellisessä kirjoituksessa käsittelin Lutherin antisemitismiä, jolla on myös linkki holokaustiin.

Missä siis on sellainen kirkko jolla on oikea ymmärrys ja oppi ilman historian tuomaa vääristymää tai traditiota?

Jumalan valtakunta otettiin pois juutalaisilta ja annettiin kenelle? Kristityille – ei, näin ei Raamattu opeta

Matteuksen 21:42-45: ”Jeesus sanoi heille: »Ettekö ole koskaan kirjoituksista lukeneet: – Kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on nyt kulmakivi. Herralta se on tullut, ja se on ihmeellinen meidän silmissämme. »Tämän takia minä sanon teille, että Jumalan valtakunta otetaan teiltä pois ja annetaan kansalle, joka tekee sen hedelmiä. Joka tähän kiveen kaatuu, se ruhjoutuu, ja jonka päälle tämä kivi kaatuu, sen se murskaa.» Nämä vertaukset kuultuaan ylipapit ja fariseukset ymmärsivät, että Jeesus puhui heistä.”

Hesekielin kirjan 34. luvun jakeissa 7-10 on ennustettu Jeesuksen ilmoittama valtakunnan pois ottaminen. »Sen tähden, paimenet, kuulkaa Herran sana. Näin sanoo Herra Jumala: Minun lampaani ovat joutuneet petojen saaliiksi. Minun lampaani ovat joutuneet kaikenlaisten petojen suihin, koska kukaan ei ole niitä kainnut, koska paimeneni eivät ole tunteneet murhetta niistä. Paimenet ovat pitäneet huolta vain itsestään, minun laumastani he eivät ole huolehtineet. Sen tähden, paimenet, kuulkaa Herran sana. Näin sanoo Herra Jumala: Niin totta kuin elän, minä panen paimenet vastaamaan, minä vaadin heidät tilille lampaistani. Enää he eivät saa olla laumani paimenia, enää he eivät saa huolehtia minun laumastani eivätkä omasta hyvinvoinnistaan. Minä pelastan lampaani heidän hampailtaan, enää ne eivät joudu heidän ruoakseen.

Hes. 34: 21-25: ”Te olette kyljillänne ja hartioillanne sysineet heikkoja, te olette puskeneet  niitä sarvillanne, kunnes olette saaneet ajetuksi ne laumasta. Mutta minä pelastan lampaani,  eivätkä ne enää ole teidän armoillanne. Minä pidän siitä huolen, että oikeus toteutuu lampaiden kesken. »Minä panen yhden paimenen heitä kaitsemaan, palvelijani Daavidin. Hän kaitsee heitä, hän on oleva heidän paimenensa. Minä, Herra, olen heidän Jumalansa, ja palvelijani Daavid on heidän kaikkien ruhtinas. Minä, Herra, olen puhunut. »Minä teen heidän kanssaan liiton ja takaan heille rauhan. Minä hävitän pedot koko maasta, niin että he ovat turvassa aavikollakin ja voivat nukkua vaikka metsässä.

Valtakunta eli Israel annetaan Daavidin pojalle, Jeesukselle, Jeshualle. Jumala ei voi ottaa valtakuntaa pois vajaalta ja antaa sen toiselle vajaalle, vaan Hän antaa sen Pojalleen, joka kykenee johtamaan laumaa.
Hes. 34:31: »Te, ihmiset, olette minun lampaani, minun laitumeni lampaat. Minä olen teidän Jumalanne. Näin sanoo Herra Jumala.»
Joh. 10:14: Minä olen se hyvä paimen, ja minä tunnen omani, ja minun omani tuntevat minut.  

Juutalaiset juuret kaivettava uudelleen esiin

Jeesus, opetuslapset ja Paavali olivat kaikki juutalaisia. Kukaan heistä ei hyljännyt juutalaisuuttaan ja muuttunut kristityksi. Tämän sanominen ei tee minusta judaistia, vaan totuuden puhujan. En hyväksy korvausteologista ajatusta, että Paavali oli ensimmäinen kristitty. Tällainen ajatus on vajaa ymmärrykseltään.
Jeesus oli rabbi, kuten juutalaisten Sanhedrinin jäsen Nikodemus häntä nimitti. Hän osallistui juutalaisten juhliin, mutta antoi lopullisen tulkinnan Mooseksen lakiin ja Tooraan. Se että vain osa juutalaisista ymmärtää tämän, ei muuta sitä tosiasiaa miksikään.
Opetuslapset olivat juutalaisia ja heidän pääasiallinen toiminta-alue olikin juutalaisten keskuudessa.
Paavali oli elämänsä loppuun asti juutalainen, kuten apostolien tekojen lopusta voidaan nähdä.  Apt: 28:16- : Ja kun tulimme Roomaan, sallittiin Paavalin asua erikseen häntä vartioivan sotamiehen  
kanssa. Kolmen päivän kuluttua Paavali kutsui kokoon juutalaisten ensimmäiset. Ja kun he olivat kokoontuneet, sanoi hän heille: "Miehet, veljet! Vaikka en ole mitään tehnyt kansaamme tai isiemme tapoja vastaan, annettiin minut kuitenkin Jerusalemista vankina roomalaisten käsiin. Ja kun he olivat minua tutkineet, tahtoivat he päästää minut irti, koska en ollut tehnyt mitään kuoleman rikosta. Mutta kun juutalaiset sitä vastustivat, oli minun pakko vedota keisariin; ei kuitenkaan niin, että minulla olisi mitään kannetta kansaani vastaan.  Tästä syystä minä nyt olen kutsunut teidät, saadakseni nähdä ja puhutella teitä; sillä Israelin toivon tähden minä kannan tätä kahletta." Niin he sanoivat hänelle: "Emme ole saaneet kirjettä sinusta Juudean maalta, eikä kukaan tänne saapunut veli ole ilmoittanut eikä puhunut sinusta mitään pahaa. Katsomme kuitenkin syytä olevan kuulla sinulta, mitä sinun
mielessäsi on; sillä tästä lahkosta on meillä tiedossamme, että sitä vastaan kaikkialla kiistetään." Ja he määräsivät hänelle päivän, ja silloin tuli heitä vielä useampia hänen luoksensa majapaikkaan. Ja näille hän aamuvarhaisesta iltaan saakka selitti ja todisti Jumalan valtakunnasta, lähtien Mooseksen laista ja profeetoista, saadakseen heidät vakuutetuiksi Jeesuksesta. Niin se, mitä sanottiin, sai toiset vakuutetuiksi, mutta toiset eivät uskoneet.

Kyseessä oli juutalaisuuden sisällä vallitseva toinen näkemys, kuin mitä fariseukset ja ylipapit edustivat. Alkuseurakunta kasvoi juutalaisuuden keskellä nähden messiasennustukset täyttyneen Jeesuksessa. Se, että monet eivät nähneet messiasta oli myös ennustettu. Heidän silmillään oli peite. Se että näkee Jeesuksessa messiaan ei tee juutalaisesta kristittyä.
Raamattu sisältää lukuisia profeettojen ennustuksia ja UT:n viittauksia tämän tilanteen ennalta ymmärtämiseksi:
Jes. 6:9: Niin hän sanoi: "Mene ja sano tälle kansalle: 'Kuulemalla kuulkaa, älkääkä ymmärtäkö, näkemällä nähkää, älkääkä käsittäkö.’
Jes. 6:10: Paaduta tämän kansan sydän, koveta sen korvat, sokaise sen silmät, ettei se näkisi silmillään, ei kuulisi korvillaan, ei ymmärtäisi sydämellään eikä kääntyisi ja parannetuksi tulisi."
Hes. 12:2: "Ihmislapsi, sinä asut uppiniskaisen suvun keskellä, niiden, joilla on silmät nähdä, mutta eivät näe, ja korvat kuulla, mutta eivät kuule; sillä he ovat uppiniskainen suku. Joh. 12:40:"Hän on sokaissut heidän silmänsä ja paaduttanut heidän sydämensä, että he eivät näkisi silmillään eivätkä ymmärtäisi sydämellään eivätkä kääntyisi ja etten minä heitä parantaisi."
Ap.t. 28:26: 'Mene tämän kansan luo ja sano: Kuulemalla kuulkaa älkääkä ymmärtäkö, näkemällä nähkää älkääkä käsittäkö.
Room. 11:8: niinkuin kirjoitettu on: "Jumala on antanut heille uneliaisuuden hengen, silmät,
etteivät he näkisi, ja korvat, etteivät he kuulisi, tähän päivään asti."
2. Kor. 3:14: Mutta heidän mielensä paatuivat, sillä vielä tänäkin päivänä sama peite, vanhan
liiton kirjoituksia luettaessa, pysyy poisottamatta, sillä vasta messiaassa (kristuksessa) se katoaa. (Olen kääntänyt sanan messias Kristuksen tilalle, koska se kuvaa paremmin messiasennustusta, kun kristusteologinen kreikkalainen käännös, joka vie ajatukset messias ymmärryksestä kristinuskoon - kyse on kuitenkin messiasennustuksen täyttymisestä ensisijassa puhuttessa sitä miten Paavali ja opetuslapset sekä alkuseurakunta sen ymmärsivät).

Paavali ja opetuslapset päätyvät siihen, että Paavalin tehtävä on toimia pakanoiden evankelistana, sillä he ymmärsivät valtakunnan pois ottamisen myötä täyttyvän Aabrahamille annettu lupaus, jossa siunaus on tarkoitettu koko maailmalle. Paavalin ja opetuslasten antamat vapaudet pakanoille, eivät kuitenkaan olleet esteenä heille, pysyä juutalaisena elämänsä loppuun asti. Olisi perin outoa kääntyä omasta kansallisuudesta pois tilanteessa, jossa on täysin vakuuttunut siitä että kirjoitukset olivat täyttyneet juuri niin kuin esi-isät olivat kirjoituksissa ennustaneet. Juutalaisuus on ensisijassa syntymän kautta saatu osallisuus tuohon kansaan. Siksi juutalainen on juutalainen myös silloin kun hän ymmärtää Jeshuan olleen tuo kirjoitusten lupaama messias. Paavalin teksti aukeaa paljon rikkaammin, kun ymmärrämme hänen puhuvan ’te – teille’ muodossa pakanoille ja ’me – meille’ muodossa juutalaisille.

Jeesuksen, opetuslasten ja Paavalin ajan kirjoitukset olivat Tanakin eli Vanhan testamentin tekstejä

Pyhät kirjoitukset Raamatussa viittaavat aina Vanhan testamentin teksteihin, sillä Uutta testamenttia ei ollut vielä käytettävissä. Tämä seikka näyttää unohtuvan monelta Raamatun lukijalta. Siksi itselleni on vieras ajatus, että lukisin vain Uutta testamenttia ja Psalmeja. On valtava rikkaus löytää sama pelastussuunnitelma kirkkaasti Vanhasta testamentista ja yhtyä Paavalin ajatukseen, jossa hän muistuttaa opetuslastaan Timoteusta pitämään nämä vanhat kirjoitukset, joista löytyy pelastukseen avaimet.
2. Tim. 3:15-17: Olet myös jo lapsesta asti tuntenut pyhät kirjoitukset, jotka voivat antaa sinulle viisautta, niin että pelastut uskomalla Kristukseen Jeesukseen. Jokainen pyhä Jumalan Hengestä syntynyt kirjoitus on hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi ja kasvatukseksi Jumalan tahdon mukaiseen elämään. Näin Jumalan ihmisestä tulee täydellinen ja kaikkeen hyvään kykenevä.

Tässä ei ole pienintään mahdollisuutta esittää, että joku Uuden testamentin kirje olisi jo valmiina tuolloin, sillä Paavali mainitsee kirjoitukset, jotka ovat olleet olemassa jo kun Timoteus on ollut lapsi.

Raamattu on minulle kokonaisuus VT:n alusta Ilmestyskirjan loppuun saakka.

Uskossa on kyse enemmän suhteesta kuin opista

Todellinen toimiva ja elävä usko ei voi perustua opilliseen rakennelmaan, vaan suhteeseen Jumalan kanssa.
Luomiskertomus osoittaa, että kyse on ensisijaisesti suhderikkomuksesta, joka synnytti häpeää, syyllisyyttä ja pelkoa. Tässä alkukertomuksessa Jumala toimii samoin kuin Hänen olemuksensa kuva, Jeesus, myöhemmin Uudessa testamentissa. Jumala aloittaa luomiskertomuksessa keskustelun ihmisen kanssa, joka on piiloutunut. Kysymyksessä, jonka hän esittää Aadamille, ”missä sinä olet?”, kyse ei voi olla siitä, että Jumala ei ihmistä löytäisi. Enemmänkin tämä on nähtävä armotekona, jossa Jumala aloittaa keskustelun ihmisen kanssa joka häpeää tekoaan. Jeesus Jumalan kuvana osoittaa, että hän haluaa keskustella ja olla yhteydessä syntisten kanssa. Hyväksymällä heidät, hän poistaa häpeän, kuten hän poisti häpeän alastomuudesta kärsineiltä Aadamilta ja Eevalta, valmistamalla heille nahkavaatteet. Vasta hyväksynnän osoittamisen jälkeen Jumala otti käsittelyyn rikkomuksen seuraamukset. Myös syntiselle naiselle Jeesus sanoo, sen jälkeen kun kivittäjät ovat poistuneet, ”mene äläkä enää syntiä tee”.

Tämän vuoksi suhde ja suhteen ylläpitäminen on tärkeä teema, eikä meidän tarvitse keskustella aluksi liian paljon yksittäisistä synneistä vaan suhteesta Isään Jumalaan ja Hänen poikaansa Jeesukseen. Tähän kategoriaan on luettava myös opilliset seikat. Usein oppirakennelma on vajaan ymmärryksen tuote, mutta siinä pitäytyminen tuntuu turvalliselta ja siksi sitä rikkonnutta pidetään syntisenä. Näitä ihmisen rakentamia käskyjä rikkonut, saa tuntea nahoissaan jumalalliseksi puetun tuomion, joka jättää sieluun haavan ikuisiksi ajoiksi. Synnin olemus on kuitenkin perimmältään ero Jumalasta eli suhteen katkeaminen.
Room. 3:9-12: Miten siis on? Olemmeko me muita parempia? Emme lainkaan. Olen jo esittänyt sen syytöksen, että kaikki, niin juutalaiset kuin kreikkalaisetkin ovat synnin vallassa. Onhan kirjoitettu: Ei ole yhtäkään vanhurskasta, ei yhtäkään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa. Kaikki ovat luopuneet ja käyneet kelvottomiksi. Ei ole ketään, joka tekee hyvää, ei ainoatakaan.

Eroon kahlitsevasta uskonnollisuudesta ja tarpeettomista traditioista

1. Mooses 6:5 ”Kun Herra näki, että ihmisten pahuus lisääntyi maan päällä ja että heidän ajatuksensa ja pyrkimyksensä olivat kauttaaltaan pahat, hän katui, että oli tehnyt ihmisen, ja murehti sitä sydämessään.” Mutta ihminen korotti itsensä Jumalan yläpuolelle, hän keksi itselleen uusia jumaluuksia, joita palvoa ja joiden puoleen kääntyä ja niin hän tahtoo tehdä tänäänkin.

Me joudumme kysymään, mitä tarkoittaa kirkkouskollisuus tai seurakuntauskollisuus? Entä onko se toimivan yhteisön merkki, että se kokoontuu viikoittain yhteen jumalanpalvelukseen? Entä miten suhtaudumme vaatimukseen tai ajatukseen, että on yksi kirkko maailmassa? Onko maailmallinen ja globaali ekumenia sen käskyn toteuttamista, että ”he yhtä olisivat”?

Se että kokoonnumme yhteen jumalanpalvelukseen, ei sisällä mitään väärää, mutta ihmisen halu hallita ja määritellä toimintansa muodot, johtaa nopeasti kirkolliseen organisoitumiseen ja asioiden järjestämiseen siten että kontrolli säilyy täysmääräisesti. Kun tähän lisätään kasvutavoitteet tai edes se, että väki ei lähtisi ja jättäisi, alkaa kompromissien tekeminen. Myös yksilön vaatimus olla kaiken keskiössä ja siihen syntyvät vallankäytön rakenteet ovat aina esiintyneet osana yhteisöjen syntymisen sosiologiaa. Lopulta elämme keskellä loputtomien kompromissien maailmanlaajuista kirkkoa traditioineen ja dogmeineen, johon aidon elettävän elämän kytkeminen ilman oppirakennelmaa ja satojen hyllymetrien selitysteoksia on mahdotonta.

Jumala ei ole ihmisen ohjattavissa, eikä ihmisjärjellä lokeroitavissa ’hallittavaksi kokonaisuudeksi’ tai yhdeksi kirkoksi. Pietari ei ollut kallio vaan pala kalliota, jos olemme tarkkoja alkukielen ja sen perusajatuksen kanssa, jota Jeesus tarkoitti. Jeesus itse on kallio, kulmakivi, jonka rakentajat hylkäsivät.

Kun katsomme tämän päivän kirkkoa Idässä, näemme kansallisen konservatismin, joka siunaa vallanpitäjien väärätkin toimet. Tai kun katsomme protestanttista kirkkoa lännessä, näemme kirkon, joka ei ole pitänyt kiinni Jumalan Sanasta, vaan hyväksyy kaikki ihmisen mielihalut. Lisäksi kansalliset valtakirkot ovat lähes aina sidoksissa valtiolliseen rakenteeseen. Ne ovat usein omaksuneet demokraattiset vaalit osaksi valtarakennetta, joiden kautta myös yksilö, joka ei usko kuten kirkko opettaa, voi päästä kirkon päättäjäksi, kunhan vain on suosittu ja saa ihmisten ääniä puolelleen. Kirkko on joutunut myös kulttuurisodan keskelle, jossa sitä vaaditaan hyväksymään kulloisetkin ajan vaatimukset. Näin ollen sen olemus muuttuu ihmisen vaatimuksesta ihmisen kaltaiseksi. Valtaosa sen jäsenistä näkee kirkon vain osana kansallista traditiota.

Yksi Jumalan pilkan muoto, josta Raamattu puhuu useissa kohdissa, on muotojumalisuus eli eräänlainen tradition suorittaminen ilman sisältöä, tyhjät kuoret vailla henkeä, organisoitu seremoniallisuus.
”Hän vastasi heille: »Te tekopyhät! Oikein on Jesaja teistä ennustanut. Onhan kirjoitettu: –
  Tämä kansa kunnioittaa minua huulillaan, mutta sen sydän on kaukana minusta. Turhaan he minua palvelevat, kun opettavat oppejaan, ihmisten tekemiä käskyjä. Te olette hylänneet Jumalan käskyn ja noudatatte ihmisten perinnäissääntöjä.» Ja hän jatkoi: »Taitavasti te teette tyhjäksi Jumalan käskyn, jotta voisitte noudattaa omia sääntöjänne. Mark. 7:6-9.

Tämän ajatuksen punainen lanka on nähtävissä myöhemmin kirjoituksissa, kun Jumalalle oli rakennettu asuinpaikka eli temppeli. Aluksi palvelus oli vilpitöntä, mutta hiljalleen se muodostui rutiiniksi, huulten palvelukseksi, ja sen päälle alettiin rakentaa rituaaleja. Kuningas Hiskian reformissa hävitettiin myös Mooseksen risti, josta oli tullut palvonnan kohde. Tässä on kohta, joka meidän tulisi erityisesti lukea ja pohtia mitä se tarkoittaa meidän traditioissamme:
2. Kun. 18:4: Hän hajotti uhrikukkuloiden alttarit, murskasi kivipatsaat ja kaatoi asera-tarhat. Myös Mooseksen tekemän pronssikäärmeen hän löi palasiksi. Aina niihin päiviin asti israelilaiset olivat polttaneet uhreja tälle käärmeelle, jota kutsuttiin Nehustaniksi.         

Jumala ei halunnut seremonioita, vaan sydämen kontaktia ja aitoa kanssakäymistä.
Jes 1: 13: ”Lakatkaa jo tarjoamasta turhia uhrejanne, minä inhoan niiden savua! Uusikuu ja sapatti, kokoukset ja juhlat – minä en siedä teidän pyhiä juhlianne ja pahoja tekojanne.
Jes 1:17 Opetelkaa tekemään hyvää, tavoitelkaa oikeudenmukaisuutta, puolustakaa sorrettua, hankkikaa orvolle oikeus, ajakaa lesken asiaa.

Myös Uusi Testamentti puhuu samasta ongelmasta, joten se ei ole vieras ajatus myöskään kristillisessä kontekstissa. Meilläkin on ’kirkko’, jonka alaisuudessa muotojumalisuutta harjoitetaan, meilläkin syntyy uusia temppeleitä ja seurakuntia oppikysymysten erimielisyyden perustalle, jotta tätä ’omaa’ jumalaa voitaisiin palvoa ’omalla’ tavalla.

Ilm. 2:2 ”Minä tiedän sinun tekosi, sinun vaivannäkösi ja kestävyytesi. Minä tiedän, ettet voi sietää pahoja ihmisiä. Sinä olet koetellut niitä, jotka sanovat itseään apostoleiksi, vaikka eivät ole, ja olet havainnut heidät valehtelijoiksi. Kestävyyttäkin sinulla on, olethan joutunut moneen vaivaan minun nimeni tunnustamisen tähden etkä ole antanut periksi. Mutta sitä en sinussa hyväksy, että olet luopunut ensi ajan rakkaudesta. Muista siis, mistä olet langennut, käänny ja palaa tekemään ensi ajan tekoja. Ellet tee parannusta, minä tulen luoksesi ja siirrän lamppusi paikaltaan.”

Ihmislähtöinen kokoontuminen temppeleissä ja kirkoissa laittaa niin helposti Jumalan pieneen sievään laatikkoon, jossa Häntä voidaan säilyttää ja ottaa esiin vain Jumalanpalveluspäivänä. Hänet otetaan mukaan  laatikosta kulkueisiin, rituaaleihin ja esityksiin. Tästä tulee traditiota, josta Jumala itse puuttuu. Pyhyyden kokemus otetaan ulkoisista elementeistä. Kirkolliset elementit voivat olla vaikkapa urut kaikuvassa korkeassa kirkkosalissa, vanhan liiton leeviläisten asusteita jäljittelevissä kultakäädyissä ja suitsutusasioissa tai vapaissa suunnissa trendikkäiden asujen ja musiikin ylistyksessä. Perimmältään temppeli olemme me ja meidän tulee kuulla Paimenen ääni. 

Tässäkään suhteessa ei ole eroa juutalaisella tai pakanalla, molemmat harjoittavat enemmän traditioita, kuin sydämen ympärileikkausta, kadottaen ensirakkautensa. Samanlaisten rutiinien toistuessa vuodesta toiseen, turrumme, kyllästymme ja tulemme penseiksi ja viimein poissylkäistyiksi.

Kuinka nopeasti palava into sammuu, kuinka nopeasti herätysliike muuttuu liikkeeksi, kuinka helposti rutiini tai tapa ohittaa jumalasuhteen vaalimisen, rukouksen ja Raamatun lukemisen?
Jaak. 1:25-27: Mutta joka katsoo täydelliseen lakiin, vapauden lakiin, ja pysyy siinä, eikä ole muistamaton kuulija, vaan todellinen tekijä, hän on oleva autuas tekemisessään. Jos joku luulee olevansa jumalanpalvelija, mutta ei hillitse kieltään, vaan pettää sydämensä, niin hänen jumalanpalveluksensa on turha. Puhdas ja tahraton jumalanpalvelus Jumalan ja Isän silmissä on käydä katsomassa orpoja ja leskiä heidän ahdistuksessaan ja varjella itsensä niin, ettei maailma saastuta.

Muistilista:

1. Mistään muualta ei voi löytyä viisautta kuin Herran pelosta (Psalmi 111:10)

2. Mistään muualta ei voi löytyä tyydytystä meidän aina janoavalle sielullemme kuin yhteydestä elävään Jumalaan. Tätä yhteyttä vaalimme lukemalla Raamattua sekä rukoilemalla ja ylistämällä häntä. Vanha testamentti on erittäin tärkeä osa tätä lukemista.

3. Meidän on enemmän katsottava Israelin suuntaan kuin kirkkojen suuntaan. On hyvä hyväksyä ne tosiasiat, joista Raamattu puhuu selkeästi: Raamatulliset juhlat ovat Jumalan omia juhlia, eivät Israelin. ”Viettäkää minun juhla-aikoja…”, kun Jeesus palaa maan päälle hän ei ala noudattaa Rooman keisari Juliuksen tai Paavi Gregoriuksen kalenteria, tämä on täysin selvää. Mutta meidän ei tarvitse, emmekä saa myöskään suhtautua asioihin pakkoina, vaan meidät on ympärileikattu sydämen ympärileikkauksella katoamattomaan vapauden lakiin.

4. Jeesus messiaana on kaiken täyttymys ja ratkaisu, kun suhde häneen syntyy ja muuttuu uskossa todelliseksi. Voimme sanoa kuin vaikeuksista selvinnyt Job 42:5: ”Vain korvakuulolta olin sinusta kuullut, mutta nyt ovat silmäni nähneet sinut.”

5. Naisen asema on paljon tärkeämpi Raamatun historiassa, kuin se on kirkon traditiossa. Löydämme valtavan määrän aivan keskeisellä paikalla olleita naisia, joita ilman kansat eivät olisi syntyneet, eivät profeetat tai edes meidän Herramme Jeesus. Itse näen niin, että seurakunta on enemmän yhteisö, joka elää todeksi suhdetta Jumalaan ja meidän Herramme Jeesukseen sekä elää suhteessa toinen toisiimme.

Klassisen kristinuskon haasteita, osa 1 – korvausteologia helluntaiteologisesti tarkasteltuna

Kun keskustelen korvausteologiasta tai antisemitismistä kristittyjen kanssa, vain harva, jos kukaan myöntää havaitsevansa näitä ilmiöitä. ”Emme me ole ottaneet pois mitään juutalaisilta, eikä meidän seurakunnassamme esiinny antisemitismiä.” Sanoja on varmasti vilpitön tässä ajatuksessa, mutta onko asia tällaisilla toteamuksilla kuitattu? Ei ole. Ilmiöt ovat niin syvällä, että niiden avaaminen ja ymmärtäminen vaatii paljon enemmän työtä ja taustaymmärryksen lisäämistä.

Olen kristillisen seurakunnan pastori, joten en arvostele kristillistä ajattelua ulkoa käsin. Teen sen helluntailiikkeen sisältä, samalla muistuttaen siitä, että helluntailiike elää nyt aikaa, jossa se etsii opillisia juuria ja pyrkii täsmentämään olemustaan. Mikäli nyt ei kyetä katsomaan riittävän laajasti ja syvällisesti sitä, mikä on ollut helluntailaisuudessa vahvuus, meillä on suuri vaara, että otamme tulevaisuuden oppirakenteet reformoiduista kirkoista, luterilaisuudesta ja jopa katolisuudesta ja menetämme jotakin mitä olemme. Suhteemme Israelin ja juutalaisen kansan rinnalla meillä on lyhyempi matka suhteeseen messiaanisten juutalaisten ja juutalaisen kansan kanssa, kuin kirkollisen keskiaikaisen perinteen liikkeillä. Matalakirkollisena maallikkoliikkeenä suhde ja kohtaaminen ovat tärkeämpiä kuin dogmaattiset opilliset hienoudet. Olen havainnut ihastumista kirkollisiin ja opillisiin elementteihin, jotka pysäyttäisivät liikkeen lopullisesti.

Tunnistan myös hengen vapauden ongelmat, ylilyönnit, joista olemme kärsineet ja joita on käsitelty paljon enemmän kuin nyt avaamaani aihetta dogmaattisesta kirkollisuudesta. Tällä kertaa en keskity niihin kysymyksiin, vaan pysyn juutalaisuuden ja kristillisyyden suhteen haasteissa.

Markionilaisuus ja Saksalainen kansallissosialistinen kristillisyys

Olen aiemmissa kirjoituksissani viitannut Manikeolaiseen Markionin, joka katsoi, että kristityille riittää evankeliumikirjat, Paavalin kirjeet ja muutamat muut 140 jKr. käytössä olleet ns. Uuden testamentin kirjat ja Vanhatestamentti voidaan hylätä. Ajatuksen taustalla oli Jumalaksi tullut Kristus, joka ei näyttänyt Markionin mielestä olevan sama Jumala, joka aiemmin tuhosi toisia kansoja ja vaati lainalaisuutta seuraajiltaan, vaan armon Isä, humaani Jumala, joka toi vapautuksen. Markion tuomittiin 145 jKr. harhaoppisena ja karkotettiin Roomasta, puutteellisen kokonaisymmärryksen vuoksi. Katsottiin, että hän rikkoi ajatuksillaan Jumalan historiassa toteuttaman kokonaissuunnitelman luomisesta lunastukseen. Hänen ajatuksensa eivät silti hävinneet, vaan ovat nousseet aika ajoin historiassa esiin, etenkin silloin kun antisemitismi nostaa päätään. Tällöin kaivetaan esiin Kristus Jumalana, joka vaikuttaa irralliselta Vanhan testamentin Jumalaan. Hän on tässä korvaavassa teologiassa sellainen uuden liiton Kristus, jolla ei ole mitään perinteitä ja säädöksiä. Raamatussa, evankeliumitekstien lehdillä Jeesus on kuitenkin juutalainen ja noudattaa juutalaisia juhlia, kuten Pesachia (pääsiäinen), lehtimajajuhlia sekä viettää sapattia synagogissa opettaen ja Tooraa lukien. Potsmanin yliopiston professori Admiel Kosman[1] toteaa, että kansallissosialistisessa Saksassa 1930-luvulta alkaen, Saksalaiset kristityt omaksuivat Markionilaisen opin ja painottivat opissa ainoastaan sellaisia uustestamentillisia aineksia, joissa vanhatestamentillinen tulkinta ei noussut esiin. Tässä kristikansaa tukivat eräät silloin arvostetut yliopistoteologit, muun muassa dogmihistorioitsija Adolf von Harnack, joka katsoi, että vaikka kirkko oli tehnyt vuonna 145 oikean ratkaisun tuomitessaan Markionin, niin aika oli nyt kypsä juutalaisuuden ja kristinuskon lopulliselle erolle.[2]

On tietysti sanomattakin selvää, että Lutherin rooli oli varsin suuri Saksan tapahtumille, sillä hän kävi täysin häpeämättömällä ja anteeksiantamattomalla tavalla juutalaisen kansan kimppuun kirjoittamalla kirjan Juutalaisista ja heidän valheistaan, joka julkaistiin Wittenbergissä kahtena painoksena 1543, kahtena painoksena Frankfurtissa 1544 ja uudelleen Saksassa 1613. Vuonna 1931 Hans Ludolf Parisius julkaisi siitä lyhennetyn kansanpainoksen, jota oli jo vuoteen 1937 otettu 9 suurta painosta.
Kirja julkaistiin myös suomenkielellä 1939, Toivo Karankon kääntämänä. Esipuheen mukaan kirjan painosmäärällä tavoiteteltiin 96 prosentin kattavuutta suomenkielisissä lukijoissa.[3] Karanko kirjoittaa esipuheessaan: ”Myöskin uskonnollisella, evankelisluterilaisen kansankirkkomme taholla on juutalaisuuden mädättävä ja hajottava vaikutus ollut tunnettu, vaikka juutalaisuuden puolestapuhujina, muka yleisen inhimillisyyden nimessä, meillä esiintyy eräitä pappejakin. Sikäli kuin he tahtovat olla luterilaisen kansankirkkomme rehellisiä paimenia, he tästä kirjasta saavat lukea suuren oppi-isänsä selkeän sanan, elleivät he ennen ole sitä tienneet ja tunteneet.”
Luther kirjoitti myös toisen juutalaisvastaisen kirjan 1543 Vom Schem-Hamphoras (=selitetty nimi eli tetragrammaton), joka käsittelee juutalaista taikuutta, josta otettiin kolme painosta Wittenbergissä. Lisäksi Lutherin viimeisiä saarnatekstejä on säilynyt, joissa hän pitää samoja teemoja esillä.  

Valitettavasti antisemitismi ei ole kadonnut vieläkään. Sitä esiintyy myös Eurooppalaisessa dogmaattisessa kirkollisessa perinteessä, etenkin oikeaoppisuuden dogmaattisessa muodossa, jossa edelleen ajatellaan että vain me ymmärrämme, me jotka olemme uudenliiton Israel. Usein näissä liikkeissä opin juuret ovat sidottu Eurooppalaiseen keskiaikaisiin uskonpuhdistuksiin, jopa Lutheriin. Kalvinistisen tien ääripäässä oleva supersessationismi, jota ei juuri Suomessa ilmene, menee varsin lähelle korvausteologisia painotuksia. Mutta on rehellisyyden nimissä sanottava, että toisen maailmansodan jälkeen suhde juutalaisuuteen oli Euroopassa murroksessa. Holokaustin paljastuminen kristikunnan ydinalueilla nosti esiin kysymyksen kristittyjen suhteesta juutalaisiin ja juutalaisuuteen yleensä. Tämä johti kirkot pohtimaan suhdettaan juutalaiseen kansaan ja antisemitismiin, jolla oli ollut näin tuhoisat seuraukset keskellä kristillistä Eurooppaa. Samaan aikaan syntyi Israelin valtio, mikä vaati sekä poliittisia että teologisia kannanottoja. Tämä pohdinta jatkuu, vaikka edelleen voidaan nähdä, että historian juurisyitä ei ole voitu täysin katkaista.

Toisena havaittavana ilmiönä voidaan nostaa esiin kulttuurinen kristillisyys, jossa on varmasti monia erilaisia polkuja. Kulttuurisessa kristillisyydessä katsotaan, että vuosisataisiin tapoihin ei ole syytä kajota. Vahva kansallismielisyys varsinaisena aatteena, ottaa tueksi usein kulttuurisen kristillisyyden. Tämä on täysin eri syy kuin ensiksi mainittu. Tällöin 'risti' symbolina on kaivettu uudelleen esiin kaulalle, osoittamaan tukea perinteeseen, joka on sidottu kansamme kohtaloon, vaikka se ei kantajalle omakohtaista syntien antaaksisaamista edustaisikaan. Kansallissosialismin jäännöksiä on myös havaittavissa edelleen monissa maissa, joissa pitkälti omaksutaan Saksan kansallissosialismin ajattelun perusperiaatteet.

Helluntailaisessa teologiassa on päivän selvää, että VT ja UT ovat yhtä ja samaa Jumalan Sanaa ensimmäisestä Mooseksen kirjasta Ilmestyskirjaan, jossa todellinen Israel on palannut maailman näyttämölle sekä kansana, että maana. Juudan heimo, juutalaiset, olivat säilyttäneet Mooseksen lakien ja Tooran avulla oman kansallisen identiteettinsä, vaikka olivat 2000 vuotta maasta karkotettuina ja usein vainottuina.

Israelin uudelleen syntymisen ihme on ollut osa helluntailaisuuden julistusta vuoden 1947 jälkeen. Samalla yhtä selvää on se, että Jumala avasi pelastuksen Jeesuksessa myös meille pakonoille.

Kristittyjen ja juutalaisten välirikko – korvausteologian juuret

300 luvulla kristityillä oli yhteinen käsitys siitä, että juutalainen kansa oli menettänyt esikoisoikeutensa ja se oli siirtynyt kristityille. Tämä käy ilmi muun muassa Hieronymoksen teksteistä: ”Mitä sanoisin ebioneista jotka ovat olevinaan kristittyjä? Tähän päivään asti on idän synagogissa juutalaisten parissa harhaoppinen joukko, jota kutsutaan minealaisiksi ja jonka fariseukset edelleen tuomitsevat. Tätä joukkoa kutsutaan nasarealaisiksi. He uskovat Kristuksen olevan Jumalan Poika, joka on syntynyt neitsyt Mariasta, ja he sanovat hänen olevan sen, joka kärsi Pontius Pilatuksen aikana, nousi ylös kuolleista, ja johon mekin uskomme. Mutta kun he tahtovat olla sekä juutalaisia että kristittyjä, he eivät ole kristittyjä eivätkä juutalaisia. Sinä sanot, etteivät juutalaiset pyhät menot ole vaarallisia niille, jotka haluavat noudattaa niitä niin kuin vanhemmiltaan ovat oppineet. Väitän että asia on päinvastoin, ja kuulutan voimakkaasti: juutalaisten pyhät menot ovat kristityille vaarallisia ja tappavia, ja joka niitä noudattaa, olipa juutalaissyntyinen tai pakanasyntyinen, se syöksyy kiusaajan syvyyteen.”[4]

Hieronymus kirjoittaa ryhmästä, joka vaikuttaa olevan Paavalin alkuseurakunnan perua, ainakin ajatuksiltaan. Paavalihan nimenomaan pyrkii ylläpitämään yhteisöjä, johon mahtuvat sekä juutalaiset että pakanat, jotka molemmat ovat ymmärtäneet Jeesuksen olleen voideltu, messias. Tämä ei kuitenkaan riitä enää 300-luvun kirkolle. Hieronymoksen tavoin 300-luvun kristillinen kirkko kirkolliskokouksineen hylkäsi juutalaisen kansan ja samalla jätti huomiotta Paavalin opetuksen. Roomalaiskirjeen jakeissa 11:1-6: ”Kysyn siis: ei kai Jumala ole hylännyt omaa kansaansa? Ei toki! Olenhan minäkin israelilainen, Abrahamin jälkeläinen, Benjaminin heimoa. Ei Jumala ole hylännyt kansaansa, jonka hän edeltäkäsin on valinnut. Tiedättehän te, mitä kirjoitukset kertovat Eliasta. Hän esittää Jumalalle Israelia vastaan tämän syytöksen: “Herra, he ovat tappaneet sinun profeettasi ja hajottaneet sinun alttarisi. Minä yksin olen enää jäljellä, ja he tavoittelevat minunkin henkeäni.” Mutta minkä vastauksen hän saa Jumalalta? “Minä olen jättänyt itselleni seitsemäntuhatta miestä, jotka eivät ole polvistuneet Baalin edessä.” Samoin on nykyisenäkin aikana olemassa jäännös, jonka Jumala on armossaan valinnut. Mutta jos valinta kerran perustuu armoon, se ei perustu ihmisen tekoihin — muutenhan armo ei olisi armo.”

Korvausteologian sijaan meidän tulisi ymmärtää, että meillekin on pelastus Messiaan sovituksessa, joka oli kirjoitusten täyttymys ja tämän kautta meidätkin voidaan oksastaa jaloon oliivipuuhun. Pelastuksen kannalta ei ole eroa onko Jeesuksen sovitustyön vastaanottanut juutalainen vai pakana, mutta Israel on Israel edelleen ja jopa maantieteellisesti.

Pesäero

Korvausteologian eräs vaarallinen piirre oli muuttaa Jumalan nimet, laki ja juhla-ajat.

”Uhmaten hän puhuu Korkeinta vastaan, tuhoaa Korkeimman pyhiä ja pyrkii muuttamaan juhla-ajat ja lain …” (Dan 7:25). Tämän Danielin kirjan kohdan pitäisi vakavoittaa jokainen, joka katsoo, että kirkkokalenteri on enemmän jumalallinen ja pyhä kuin juutalaisten kalenteri ja juhla-ajat. Se joka kehtaa, voi sanoa vaikka ääneen että paavi Grekoriuksen päättämä kalenteri 1500-luvulla ei liitty millään tavalla Raamattuun. Vuosi vaihtuu keskiyöllä keskellä pimeintä talvea, kun Raamatullisessa ajanlaskussa luonto, sadon kasvaminen ja korjaaminen sekä tarkat kuun ja auringon liikkeet luovat ajanlaskun perustan - siis luomiseen liittyvät asiat.

Kirkkohistoriassa voidaan vetää moneen juhlaan yhtäläisyysmerkit pakanauskontojen juhla-aikoihin. Kymmenenkäskyn tulkitseminen keskiaikaisen katekismuksen läpi ei vesitä käskyjä kokonaan, mutta muuttaa muun muassa alkuperäisessä tekstissä mainitun sapatin lepopäiväksi, joka myöhemmin ”pyhitetään” hyvin ohuella teologisella retoriikalla. Samalla totean, että jokainen päivä yhteiselle kokoontumiselle on hyvä, sunnuntaikin, viikon ensimmäinen päivä, jonka myös juutalaiset juhlat tuntevat kahdeksantena päivänä. Päivä on myös ylösnousemuksen päivä, joka tosin alkoi sapatin jälkeen eli lauantai-iltana. Siitä huolimatta se ei korvaa sitä, mitä Jumala on perimmältään sapatilla tarkoittanut, syvää lepoa ja kiitollisuuden osoittamista Taivaalliselle Isälle, viettämällä aikaa Hänen Sanansa ääressä.

Mutta se sävy, jolla muutoksia tehtiin, ei ole miellyttävää lukea. Poimin Keisari Konstantinuksen kirjeestä joitakin ajatuksia niistä syistä, miksi kirkko korvasi alkuperäisen pääsiäisen ajankohdan kirkolliskokouksen päättämällä pääsiäisellä.
”…Meillä ei pitäisi sen vuoksi olla mitään yhteistä juutalaisten kanssa, sillä Vapahtaja on näyttänyt meille toisen tien: palvontamme noudattaa laillisesti oikeampaa ja tarkoituksenmukaisempaa mallia. Ja johdonmukaisesti valiten yksimielisesti tämän mallin halusimme, rakkaat veljet, erottautua juutalaisten inhottavasta seurasta…Teidän pitäisi ottaa huomioon se, että kirkkojen määrä näissä provinsseissa muodostaa enemmistön sekä se, että on oikein vaatia, kuten järkemmekin sen todistaa, ettei meillä tulisi olla mitään yhteistä juutalaisten kanssa.”[5]

Entinen Englannin piispa ja Gershamin yliopiston professori Richard Harries on todennut, että ”Kristillinen retoriikka ja antipatia juutalaisia kohtaan kehittyi kristinuskon varhaisina vuosina, ja sitä ruokki uskomus, että juutalaiset tappoivat Kristuksen. Antijuutalaiset toimenpiteet seurasivat toisiaan seuraavina vuosisatoina. Kristittyjen teot juutalaisia kohtaan sisälsivät hyljeksintää, nöyryytystä, väkivaltaa ja murhia, kulminoituen Holokaustiin.”[6]

Sen kieltäminen tänään, että keskiajan kirkollisuus ei sisältäisi antisemitismiä on myöhäistä. Keskiajan kirkoissa on kirkkorakennuksetkin täynnä juutalaisia häpäisemään tehtyjä kuvia ja patsaita, jopa Wittenbergissä. Tätä historiallista tosiasiaa ei voi muuksi muuttaa. Sen sijaan meitä, jotka emme ole tässä kirkkoperinteessä kovin vahvasti sisällä, meidän tulisi kysyä itseltämme miksi meidän pitäisi ajatella, että Uusi Israel on kirkko? Miksi meidän pitäisi hyväksyä Raamatun käännökset, joissa yhteisö tai seurakunta on korvattu sanalla kirkko? Elämmekö huomaamattamme monien täysin jumalattomien ja väärien pyhitettyjen tapojen alla, joiden taustalla vaikuttavat hellenistiset, roomalaiset, bysanttilaiset tai pakanalliset tavat ja kaiken tämän keskellä, me kuvittelemme että elämme oikean opin ja ymmärryksen sisällä.[7]

Sunnuntai vai sapatti

Sapatti (‏שבת‎, šabbat) on viikoittainen lepopäivä, jota vietetään vuosituhantisen ymmärryksen mukaan viikon viimeisenä päivänä lauantaina, tosin niin että sapatti alkaa perjantaina auringon laskiessa ja päättyy lauantaina auringon laskuun. Mutta eihän lauantai ole viikon viimeinen päivä, vaan sunnuntai? Niinpä, vuonna 1973 tämä tuhansien vuosien perinne muutettiin kansainvälisen standardoimisjärjestön (ISO)n suosituksesta Suomessakin. Sitä ennen viikon viimeinen päivä oli launtai, kuten se on juutalaisessa kalenterissa edelleen.

Sapatti perustuu Raamatun alkulehtien luomiskertomukseen, jossa Jumala lepäsi luomisen seitsemäntenä päivänä. Sapatti on asetettu myös neljäntenä käskynä kymmenessä käskyssä (2. Moos. 20:8–12). Mielenkiintoista, että niissäkin piireissä, joissa kymmenen käskyä ovat edelleen tärkeitä, sapattikäsky on voitu korvata viikon ensimmäisellä päivällä. Sapattia vietti myös alkuseurakunta, ja sitä viettää edelleen osa nykyisistä kristillisistä seurakunnista, kuten adventistit.
Erikoista tässä sapatin täydellisessä sivuuttamisessa ja korvaamisessa on, että Vanhassa tai Uudessa testamentissa ei ole käskyä tai edes esimerkkiä siirtää sapatti seuraavaan päivään. Historiaa tutkiessani oletan, että tässä on vahvasti vaikuttanut jo ylläkuvattu asenteellisuus juutalaisia kohtaan sekä Roomassa käytössä ollut Sun day - auringonpäivä eli sunnuntai. Roomassa kaikilla päivillä oli nimi, juutalaisilla sen sijaan ei ollut. Päivät olivat vain numeroita, ensimmäinen päivä, toinen päivä, kolmaspäivä ja niin edelleen. Vain viimeisellä lepopäivällä oli nimi sapatti.

Mutta kyllä viikon ensimmäisellä päivälläkin oli merkitystä. Apostolin tekojen 20 luvun jakeesta 7 voimme lukea kuinka Paavali lähetysmatkallaan kokoontui sapatin mentyä viikon ensimmäisenä päivänä murtamaan leipää ja puhumaan heille. Voimme siis olla varmoja, että sapatin jälkeinen päivä oli viikon ensimmäinen päivä, joka ei ollut sama kuin Jumalan määräämä lepopäivä. Monet sanovat tässä kohdissa, että no niin, mutta he kokoontuivat murtamaan leipää, eikö se todista että syntyvä kristillinen seurakunta kokoontui sapatin jälkeisenä päivänä. Toki, mutta ei tässä esimerkissä lainkaan sunnuntaina, vaan viikon ensimmäisenä päivä, joka alkoi lauantai-iltana sapatin päätyttyä. Voimme lukea, että Paavali saarnasi yli puoleen yöhön, joten sunnuntaiaamusta ei ollut kyse, vaan lauantai-illasta. He tosin mursivat leipää yöllä, sunnuntain puolella, koska näin apostolien teot kertovat. Leipä murrettiin yöllä, sunnuntaita vasten, mutta puhe pidettiin lauantaina. Kaikki tämä oli tietenkin juutalaisen käsityksen mukaan yhtä ja samaa viikon ensimmäistä päivää. 

Samalla meidän on hyvä ymmärtää, että Paavali oli juutalainen ja noudatti näitä tapoja, sekä kehotti seuraajiaan osallistumaan sapatin viettoon. Myös Jeesus oli juutalainen, joka osallistui juutalaisiin juhliin ja sapatti palveluksiin.

Sapatti on perheen yhteinen juhla, jossa syödään, murretaan leipää ja juodaan viiniä, mutta kyse ei ole ehtoollisesta, vaan perheen yhteisestä ajasta ja levosta. Kirkkohistorioitsijoiden mukaan ensimmäisillä vuosisadoilla kaikki kristilliset seurakunnat viettivät sapattia lepopäivänään. Ensimmäiset viitteet siitä, että sunnuntai on joillakin paikkakunnilla noussut sapattia tärkeämmäksi, voidaan nähdä toisella vuosisadalla. 321 Keisari Kontantinus I julisti sunnuntain virallisesti ainoaksi pyhäpäiväksi. Vasta vuonna 650 Rouvenin kirkolliskokous sääti sunnuntain pakolliseksi jumalanpalveluspäiväksi.[8]

Helluntailaisena teologina hyväksyn sapatin olevan Jumalan säätämä lepopäivä ja noudatan sitä soveltuvin osin, en lain alaisesti, elämässäni pakanakristittynä. Sunnuntai on mielestäni oikein käyttökelpoinen päivä seurakunnan kokoontumisille ja jumalanpalveluksille, mutta mielelläni näkisin myös enemmän sapattiaterioita ja lepoa perheiden keskellä. Minulle ei olisi ongelma, että seurakunnassani vietettäisiin myös sapattiaterioita sopivan paikan tullen.

Korvausteologisena näen väitteet siitä, että sunnuntai olisi jollakin tavalla korvannut sapatin tai että sunnuntai olisi jokin erityinen Herran päivä. Käsite Herran päivä esiintyy Raamatussa kolmisenkymmentä kertaa, josta neljä viidesosaa VT:n ennustuksissa. Vanhan Testamentin profeetat maalaavat Herran päivän synkin värein: silloin Jumalan viha täyttyy sekä omaisuuskansansa Israelin että pakanoiden syntien tähden. Yhtä ainutta kertaa tätä termiä ei käytetä Raamatussa viikon ensimmäisestä päivästä. Kaikki tämän kaltainen on myöhempää teologiaa.

Yhteys uskomme juuriin on löydettävä uudelleen

Toisella vuosisadalla kirjassaan Dialogus cum Tryphone Judaeo Justinos Marttyyri kuvasi hyvin kunnioittavasti kristityn ja juutalaisen välejä, eivätkä juutalaiskristilliset ryhmät olleet vieraita vielä myöhemminkään seuraavina satoina vuosina. Justinos Marttyyri on tunnetuista ensimmäisen vuosituhannen teologeista viimeinen, joka suhtautui juutalaiskristillisiin ryhmiin erittäin myönteisesti, ymmärtäen että sama ihminen voi viettää sapattia ja osallistua sunnuntaina jumalanpalvelukseen.[9]

Vuonna 2009 julkaistussa International Council of Christians and Jews – järjestön vetoomuksessa, Berliinin kaksitoista kohtaa, kristityt ja juutalaiset kehottavat itseään ja toinen toistaan tutkimaan kriittisesti omaa ja toisen traditiota.[10] Vetoomus on voimassa tänäänkin ja omalta osaltani olen sitä harjoittanut muun muassa tämän kirjoituksen myötä. Iloitsen myös niistä lukuisista ystävistäni, joita olen viime vuosina saanut messiaanisista juutalaisista. Olen viettänyt heidän kanssaan yhteistä sapattia, kuten myös kutsunut heitä puhumaan seurakuntaani Voolahden rukoushuoneseurakuntaan.

Yhtä kaikki, minulla on luonnollisesti vahva yhteys kristilliseen kirkolliseen ja jopa ekumeeniseen tasoon. Omassa perheessäni on niin kalvinistisiä, kuin tunnustuksellisia luterilaisia vaikutuksia. Olin itsekin innostunut dogmaattisesta teologiasta ja tunnustuskirjoista aikanaan, mutta tänään ilon lähteeni on vapaus Herrassa. Oppia tärkeämpänä pidän henkilökohtaista suhdetta Isään Jumalaan, hänen kykyynsä johdattaa ja pitää minut oikealla tiellä. Tätä kautta suhde myös toisiin ja toisella tavalla ajatteleviin on erittäin tärkeää. Me olemme kaikki yksilöllisten historiallisten syiden vuoksi erilaisia, kannamme erilaisia perinteitä ja ajattelemme kukin tavallamme – myös niin, että oma ajattelumme muuttuu ajan saatossa. Tämän kaiken keskellä on olemassa yksi Jumala, Isä kaikkivaltias, jonka tahdosta Vanhan testamentin ennustukset ovat täyttyneet Messiaassa, Jeesuksessa, jota myös voidelluksi sanotaan (kristus tulee kreikankielen sanasta voideltu). Raamatun lupausten mukaan me kaikki tulemme kokoontumaan juutalaisiin juhliin Israelin vuorelle, kun meidän Messiaamme palaa Jerusalemiin.

Elämme nyt aikaa, jolloin juutalaisten parissa messiaanisuus lisääntyy. Maailmalla on satoja tuhansia messiaanisia juutalaisia ja Israelissakin jo yli 30 000. Tämä kehitys on niin nopeata, että jo tästä syystä seurakuntien tulee asennoitua tilanteeseen uudelleen. Juutalaistyön menestys ovat juutalaiset itse. He kertovat sisältäpäin siitä, miten Tanak ja Toora yhteneväisesti kertovat Messiaan tulosta ja siitä kuka hän oli. Kun sivummalla pysyy juutalaisia vainonnut kristillinen seurakunta ja kristityt holokaustin takana olevat kansallisvaltiot, niin vastaanotto on mahdollinen. Samalla juutalaiselle messiaaniselle avautuvat monet historialliset seikat helpommin. He tuntevat alueen historian ja paikat, myöskin hepreankieli ja vuosituhantinen Tooran, Tanakin ja profeetankirjojen tutkiminen nostavat esiin huikeita näköaloja myös meille, jotka olemme lukeneet kirjoituksia omasta viitekehyksestämme käsin.

Ystävät, meille on tulossa rikkaat vuodet juutalaisen kansan herätessä Messiaan paluun odotukseen.

Ismo Valkoniemi

---

[1] Haarez-lehti 3.9.2010

[2] M, Kuske, 1971. 14-15. (Kuske arvioi yhtä kriittisesti Harnackia kuin 2010 Haarez-lehdessä Kosman)

[3] https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/26563/Luther.pdf

[4] Lähetysteologinen aikakauskirja 14/2011, 73-74.

[5] Eusebius, Vita Const. Lib III, 18-20

[6] Harries, Richard. After the Evil: Christianity and Judaism in the Shadow of the Holocaust. Oxford Univesity Press, 2003.

[7] Koyzis, Nancy Calvert. Paul, Monotheisim and the People of God. Continuum International Publishing Group, 2004.

[8] Sunday: A History of the First Day from Babylonia to the Super Bowl, 2007. 17-22.

[9] Lähetysteologinen Aikakauskirja 14/2011, 75.

[10] 2009 A Time for Recommitment. Jewish-Christian Dialogue 70 Years after War and

Shoah. Konrad Adenauer Stiftung e.V. Sankt Augustin/Berlin.

UKRAINAN SOTA ON ’PYHÄ SOTA’ - VALITETTAVASTI

Uskonnollinen korvausteologia katsoo liian lähelle historiaa ja näkee oman uskon ja tradition ainoana oikeana ja jumalallisena. Tämä lause on tullut todennetuksi läntisissä kristinuskon sodissa ja miekkalähetyksissä. Perusasetelma on aina sama. Oikea oppi, oikea traditio ja jumalallinen pyhitys yhdistettynä joko kirkolliseen tai valtiolliseen valtarakenteeseen.

Näin on myös Venäjän tapauksessa. Vladimir Putin siteeraa historiaa vuodesta 988 alkaen. Raamattu kehottaa meitä katsomaan uskonnon historiaa tuhansia vuosia varhaisempiin tapahtumiin. Venäjän ortodoksikirkon näkökulmasta pyhitetyksi tulevat maahistoria ja kirkko, joka nostaa itsensä asemaan jossa se voi katsoa olevansa Konstantinopolin ekumeenisen patriarkkaan tai Ukrainan patriarkkaan nähden 'se oikeassa oleva'.

Mutta ylimielisyyteen tai pilkallisuuteen ei lännessä ole varaa. Sama ongelma on nähtävissä läntisessä kristillisyydessä, vielä selkeämmin sen historiassa. Uskoa ja sen oikeaa olemusta on katsottu Rooman kirkon näkökulmasta, kirkkoisien näkökulmasta, Lutherin näkökulmasta tai vaikkapa Calvinin näkökulmasta. Kaikki nämä ovat jossakin keskellä historiaa kulkevia vaiheita, joista Raamatun kokonaissanoma ei puhu mitään.

Khazarian valtakunta nykyisen Ukrainan alueella

Khazaria toimi itsenäisenä valtiona 650-1016. Yhdeksännellä vuosisadalla Khazarian kuninkaallinen aatelisto sekä merkittävä osa Khazarin kansasta omaksui juutalaisen uskonnon. Khazaria oli diplomaattisissa ja kauppasuhteissa monien kansojen ja kansakuntien kanssa. Khasaarien kääntymisen jälkeen kasareita hallitsi joukko juutalaisia ​​kuninkaita ja tänään tiedetään, että Toora ja Talmud, heprealainen kirjoitus ja juutalaisten juhlapyhien viettäminen olivat osa valtakunnan elämää. Valtakunnassa oli uskonnonvapaus ja osa valtakuntien väestöstä omaksui kristinuskon ja islamin. Kevin Alan Brook otaksuu kirjassaan The Jews of Khazaria, että Itä-Euroopan ja Venäjän juutalaiset ovat kasaarijuutalaisten, saksalaisten, kreikkalaisten juutalaisten ja slaavien jälkeläisiä. Amerikan juutalainen historioitsija Henry Abramson sekä Hebrean yliopiston professori Shaul Stampfer katsovat, että Khazarian juutalaisilla ja Euroopan aseknaasijuutalaisilla ei olisi geneettistä linkkiä toisiinsa. Heidän arvionsa on että Kazarian juutalaiset olivat enimmäkseen käännynnäisiä, ilman geneettistä sidettä Israelin heimoihin. Kuitenkin voidaan varmuudella sanoa, että juutalaisia on nykyisen Ukrainan alueella ollut yli 1000 vuotta ja on edelleenkin.

Krimin sota 988 ja 2014

Krimin alueella Khazaria joutui vetäytymään, kun Bysantin sotaisa keisari Basileios II valloitti sen. Tätä ei kuitenkaan slaavilainen sotapäällikkö Vladimir Svjatoslavich nähnyt hyväksi, vaan hän hyökkäsi Bysantin keisarin joukkojen kimppuun. Vladimir lähetti Basileiokselle viestin, jossa hän ilmoitti vallanneensa kaupungin. Hän uhkasi myös vallata pääkaupunki Konstantinopolin, ellei Basileios II antaisi Vladimirille sisartaan Anna Porfyogenitaa vaimoksi. Tämä oli mahdoton pyyntö keisarille ja hänen sisarelleen, sillä kyse oli pakanallisesta heimopäällikön ja keisarillisen puhdasverisen prinsessan liitosta, joka ei olisi mahdollinen. Asiasta päästiin sopuun sen jälkeen, kun Vladimir vakuuttui siitä, että Bysantin ortodoksiuskonto oli se mihin hänen ja hänen valtakuntansa tulisi liittyä.

Vladimir otti kasteen Khersonesoksessa Krimillä 19. toukokuuta 988, nykyisen Sevastopolin alueella. Kasteen jälkeen ortodoksikristityksi kääntynyt Vladimir avioitui samassa paikassa prinsessa Annan kanssa. Pyhä Vladimir Kiovalainen nimen saanut hallitsija kehotti kaikkia oman hallitsemansa maan asukkaita kastattamaan itsensä Mustassa meressä tai Dniepr joen rannoilla. Näin tapahtuikin. Tässä tapahtumaketjussa katsotaan syntyneen Pyhä ortodoksinen Venäjän maa – Äiti Venäjä. Tämän syntyhistorian pyhimmät alueet ovat Krim ja Kiova. Moskova oli tuohon aikaan pelkkää suoperäistä lähes asumatonta seutua.


Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen tarvittiin uusi venäläiskansallinen ideologia

Meillä Suomessa kansallismielisyyden airuina olivat ruotsinkieliset yläluokan oppineet; Runeberg, Sibelius, Lönnroth ja niin edelleen. Venäjällä vastaavan kehityksen takana ovat muun muassa professori, filosofi Aleksander Dugin ja kirjailija Aleksander Prokhanov. Sekä Dugin että Prokhanov pitivät itsenäistä Ukrainaa eksistentiaalisena uhkana tavoitteelleen palauttaa neuvostovalta fasistisessa muodossa. Aleksander Dugin määrittelee Pyhän Äiti Venäjän tavoitteen seuraavasti: ”Me konservatiiviset venäläiset haluamme vahvan kiinteän valtion, haluamme järjestyksen ja terveet perheet, positiiviset konservatiiviset arvot sekä uskonnon ja kirkon merkityksen vahvistamisen yhteiskunnassa. Me haluamme isänmaallisia radioita, televisiota, isänmaallisia asiantuntijoita, isänmaallisia klubeja. Haluamme median, joka nostaa esiin kansallisia etuja.”

Nämä arvot ovat nousseet myös Vladimir Putinin toiminnan keskiöön, yhdistettynä pyhään Äiti Venäjään ja Venäjän ortodoksiseen kirkkoon. Putinin suhde Duginiin ja Prokhanoviin sekä heidän ajatuksiinsa on kiistaton. Varsin hiljattain Venäjän Ortodoksikirkon patriarkka Kirill lausui näitä arvoja edistävästä presidentti Putinista, että ”hän on Jumalan ihme Venäjälle”. Viimeisten vuosikymmenten aikana Venäjälle on syntynyt satoja uusia ortodoksikirkkoja, jotka on rakennettu myös ’Jumalan ihmeelle’, Vladimir Putinille.

Venäjän historiankirjoitusten korjaaminen

Presidentti Vladimir Putin ilmoitti helmikuussa 2013 tilaavansa historian oppikirjasarjan, joka olisi vapaa ristiriitaisista tulkinnoista ja tyylillisesti siistitty. Lisäksi uusi kirjasarja korvaisi kaikki aikaisemmat historian oppikirjat. Prosessissa keskeisessä roolissa olleen Venäjän tiedeakatemian Venäjän historian instituutin varajohtaja Sergei Zhuravlevin mukaan nykyiset valtion tuottamat oppikirjat ovat tasoltaan vain tyydyttäviä. Merkittävimpänä puutteena niissä on kuitenkin ristiriitaiset tulkinnat ja selkeiden päämäärien puute.

Uudistuksen keskeinen ajatus oli, että on luotava yhtenevä käsitys Venäjän historiasta. Uudistusta ajavien tahojen mukaan oppikirjasarjan tulisi poistaa monitulkintaisuus. Ohjeistuksessaan historian oppikirjauudistuksesta vastaavalle työryhmälle Putin totesi keväällä 2013, että oppikirjassa tulisi olla yksi näkemys ja sen tulisi esittää virallinen arvio kulloisestakin tapahtumasta.

Venäjän Opetus- ja tiedeministeriön edustajat ovat etäännyttäneet itsensä projektista ja osoittaneet Historiallisen yhdistyksen huolehtivan historianopetuksen uudistamisesta. Historiallinen yhdistys ei kuitenkaan ole kansalaisyhteiskunnan tuote, vaan selkeän valtiollinen organisaatio. Venäjällä oppikirjoista vastasi aiemmin Opetus- ja tiedeministeriö, mutta nyt presidentin määräyksellä ministeriötäkin ideologisempi valtiollinen yhdistysorganisaatio.

Oppikirjauudistuksessa nostetaan esille Valtion ja kirkon uusi liitto, jota aiempi historiankirjoitus ei tunne. Venäjän ortodoksisen kirkon patriarkka Kirill painotti oppikirjauudistuksesta lausuessaan, että yhtenäisen tulkinnan tulisi nostaa esiin niitä henkilöitä, jotka ovat uhranneet henkensä Venäjälle, jotka ovat tuoneet kunniaa Venäjälle, olivat he sitten tsaareja, poliitikkoja, tiedemiehiä, kenraaleita, pappeja tai älymystöä. Kirill katsoi, että tällainen opetus poistaisi samalla historiasta sellaiset ihmiset, jotka viittaisivat halveksuvasti omaan maahansa ja kansaansa. Duuman varapuhenainen Ljudmila Shevtsova toi tämän saman esiin puhuen uudesta patrioottisen kasvatuksen menetelmästä, rakkaudesta Venäjään tiedon kautta.

Ukrainan kriisi rikkoo syntyvää täydellistä kuvaa

Ukrainan Kiovassa alkoivat marraskuussa 2013 mielenosoitukset, kun EU-myönteiset ukrainalaiset, joita kutsuttiin nimellä Maidanin kansanliike, alkoivat protestoida Kiovassa presidentti Janukovytšin päätöstä hylätä assosiaatio- ja vapaakauppasopimus EU:n kanssa ja hakea sen sijaan tiiviimpää taloudellista suhdetta Venäjän kanssa. Mielenosoituksien taustalla oli myös yleinen tyytymättömyys Ukrainan johtoon, kasvavaan korruptioon sekä maan talouden kriisiin. Lopulta mielenosoitukset paisuivat satojen tuhansien ukrainalaisten liityttyä katuprotesteihin. Presidentti Janukovytšin kovat otteet johtivat yli sataan mielenosoittajien ampumiseen ja lopulta presidentin maastapakoon Venäjälle. Putin oli menettänyt liittolaisensa Ukrainan johdosta ja asia jäi vakavasti kytemään Venäjän ja Ukrainan välille.

Pian tämän jälkeen uskonnollisen ortodoksisen Äiti Venäjän pyhimmille alueille Krimille ja Sevastopoliin ilmestyivät tunnustuksettomat sotilaat, joiden virallisen yhteyden Venäjään maa kiisti, mutta jotka päivänselvästi olivat Venäläisiä sotilaita. He tukivat venäjämielisten irrottautumista Ukrainasta ja toivat sotilaallisen vastavoiman, joka mahdollisti Krimin irrottamisen Ukrainasta. Maaliskuun 16. päivänä 2014 alueen asukkaat äänestivät liittymisestä Venäjään ja Krimin niemimaa irrotettiin Ukrainasta Venäjän hyväksyessä tapahtuneen. Ukraina ei tätä koskaan hyväksynyt, jonka vuoksi näiden alueiden kiista jätti sodan kytemään alueelle.

Vladimir Suuren eli Pyhän Vladimir Kiovalaisen patsas

Kansallisen yhtenäisyyden päivänä 4.11.2016 Vladimir Suuri (hallitsijana 980–1015) nostettiin lopullisesti Venäjän tärkeimpien historiallisten merkkihenkilöiden joukkoon, kun valtaisa Vladimir Suuren patsas julkistettiin Moskovan parhaalla paikalla. Patsashanke oli selkeästi yhteydessä uuden Venäjän synnyn filosofiseen kirjoitukseen, Krimin valtaukseen, historian kirjoituksen uusimiseen ja Venäjän Ortodoksisen kirkon yhtenäisyyteen. Puheessaan Putin rinnasti Vladimir Suuren ”Venäjän kansakunnan ja keskusjohtoisen Venäjän valtion henkiseksi alkulähteeksi”. Putin myös vertasi Krimin olevan venäläisille yhtä pyhä kuin Jerusalemin Temppelivuori on islaminuskoisille ja juutalaisille, ja antoi täten historiaan vedoten ymmärtää, että Krim kuuluu luonnollisesti Venäjän hallintaan.

Ukrainan kirkko eroaa Venäjän kirkosta

Presidentti Vladimir Putin on useaan kertaan toistanut, että pyhään Venäjään kuuluvat Venäjä, Valko-Venäjä ja Ukraina ja että Ukraina on kiinteä osa Venäjän historiaa. Tässä mielessä uusi takaisku Venäjälle tuli 16.12.2018, kun silloinen Ukrainan presidentti Petro Porosenko ilmoitti, että Ukrainan ortodoksikirkko eroaa Venäjän ortodoksikirkosta ja ottaa itsenäisen autokefalisen aseman. Tämän jälkeen Konstantinopolin ekumeenisen ortodoksisen liikkeen patriarkka Bartolomeus I, nykyisen Turkin Istanbulissa, myönsi tämän aseman Ukrainan ortodoksikirkolle, jonka vuoksi Venäjän ortodoksikirkko puolestaan katkaisi välit sekä Konstantinopoliin, että Ukrainaan.

Ukrainan presidentin vaalit 2019

Asiat menivät venäläisittäin aina vain huonompaan suuntaan. Satiirisen TV-sarjan presidenttiä näyttelevä koomikko, juutalainen Volodymyr Zelenskyi astui virkaansa Ukrainan presidenttinä 20. toukokuuta 2019, voitettuaan vaalit 73 % äänisaaliilla ja vasta perustettu Kansan puolue sai parlamentin 450 paikasta heti 251 paikkaa. Länsimyönteinen liberaali juutalainen oli noussut Pyhän Venäjän uskonnollis-poliittisen narratiivin eteen ja vielä hetki sitten hyvin venäläismyönteinen kansa oli ryhmittynyt nuoren liberaalin, länsimaisia arvoja edustavan presidentin taakse. Sodan käsikirjoitus alkoi olla valmis.

22.2.2022 – 24.2.2022 Sota

Venäjä tunnusti 22.2.2022 Donetskin ja Luhatskin kansantasavallat entisen Itä-Ukrainen alueella itsenäisiksi tasavalloiksi Venäjän osana pian Kiinan talviolympialaisten jälkeen. Vain kaksi päivää tämän jälkeen Vladimir Putin ilmoitti käynnistävänsä erityissotilaallisen operaation, jonka tavoitteeksi hän määritteli Ukrainan ’denatsifioinnin´.
Käytännössä tämä voidaan lukea tarkoittavan liberaalin kansallismielisyyden pyyhkimistä pois Ukrainasta. Natsismin kanssa sillä ei ole mitään tekemistä, sillä maata johtaa juutalainen mies, jonka isän veljistä kolme tapettiin natsien holokaustin uhrina.
Sodan tavoitelluimmat kohteet ovat presidentti Zelenskyi ja patriarkka Filalet, joita sodan ensimmäisinä päivänä ovat jahdanneet Venäläiset desantit. Viha kohdistuu myös presidentti Zelenskyin juutalaiseen taustaan, joka edustaa ongelmallista asetelmaa Venäjän oman kristinuskon oikeaoppisuuden näkökulmasta.

Erikoisella tavalla venäläisessä sielunmaisemassa on elänyt ajatus siitä, että eräänä päivänä juuri Venäjä palauttaa kristinuskolle sen aseman, minkä muu maailma on hukannut. Tästä ovat kirjoittaneet sekä Tolstoi että Dostojevski, mutta tosin heidän keinonaan ei ollut turvata tätä kristillisyyttä sodan ja aseiden keinoin.

Länsimaisessa keskustelussa Putin on esitetty osin mielipuolena, mutta Venäläisessä sielunmaisemassa hän oli nousemassa maailmanlaajuisen äärioikeiston ja kansallismielisten ihailluksi johtajaksi, joka palauttaa konservatiiviset arvot maailmaan. Hän menikin monilla osa-alueilla hyvin lähelle konservatiivista läntistä kristillistä tulkintaa, niissä kysymyksissä, joissa läntisessä kristillisyydessä oli syntynyt railo liberaalien ja konservatiivien välille. Hän otti alkoholiin ja huumeisiin hyvin kielteisen kanna, hän otti seksuaali-identiteettisiin kysymyksiin ja liberaaliin maailmankuvaan kielteisen kannan sekä nosti perhearvot sekä kirkon ja sen edustaman hengellisyyden osaksi Venäläistä elämää. Tämä oli yhtä Venäjän heränneen kansallismielisyyden ja historian uuden ymmärryksen valossa, jota media laajasti tuki. Ajatus jota oli rakennettu viimeisten vuosikymmenten aikana Duginin ja Prokhanovin sekä patriarkka Kirillin toimesta.

On ollut suhteellisen helppo nähdä, että myös oman maamme kansallismieliset ihmiset ovat tulleet kristillismyönteisemmiksi, samalla kun kristillisyyttä on ajettu nurkkaan liberaalien toimesta. Kansallismielisillä on usein risti kaulassa ja he puhuvat arvostavasti kirkollista konservatiivistä perinnettämme kohtaan. Tämän vuoksi tässä ajatuksessa alkoi olla eksytyksen henki niille konservatiivisille kristityille, jotka ovat olleet lopen kyllästyneitä läntisten demokratioiden liberalisaatioon. Monet alkoivat jo ajatella, että ei Putin ole sen suurempi ongelma kuin länsimaiset johtajatkaan, jotka rikkoivat viimeisten kahden vuoden aikana demokratian pelisääntöjä ja vapautta koronavirusepidemian aikana vaivatta, sulkemalla jopa pankkitilejä tavallisilta kansalaisilta, jotka olivat tarjonneet kahvia mielenosoittajille, kuten Kanadassa nähtiin tapahtuvan. Eikä ymmärrystä ole lisännyt myöskään se, että kristittyjä viedään valtakunnan oikeuteen mielipiteiden vuoksi tai että World Economy Forumin takana nähdään uuden maailmanjärjestyksen rakennelma, jota juuri liberaali siipi kannattaa. Luottamuspula on ollut jo niin syvä, että tähän Putinin konservatismi on osunut kuin vasara naulaan.

Lännessä fasismi on siten esittellyt itsensä eurooppalaisen kristinuskon puolustajana näitä voimia sekä muslimien massamuuttoa vastaan. Vastaavasti läntinen kristillinen nationalismi on lähestynyt samoja teemoja ja nämä kaksi ovat ajaneet ajatuksensa osittain yhteen.

Juutalaiskysymys, Israel ja Raamattu

Keskeistä eurooppalaiselle fasismille on aina ollut ajatus, että juutalaiset ovat moraalisen rappeutumisen agentteja. Valitettavasti tämä on tuoreen kirkkohistorian tutkimuksen tunnistama, vähintään ainakin osittain kristillisten kirkkojen synnyttämä väite. Lutherin kirja juutalaisten valheista oli yksi tätä kirkollista perää olevan antisemitismin ilmentymä. Eurooppalaisen fasismin mukaan juutalaiset ajavat maailman globaalin eliitin hallintaan (New World Order) käyttämällä liberaalin demokratian, maallisen humanismin, feminismin ja homojen oikeuksia, joita käytetään tuomaan rappiota, heikkoutta ja epäpuhtautta.

Fasistisen antisemitismin erottaa sitä vaarattomammasta kansallismielisyydestä siitä, että fasismi näkee juutalaisuuden ongelman olevan enemmän rodullista kuin uskonnollista tai aatteellista. Koska voidaan osoittaa, että se kohdistuu juutalaisiin rotuna, se on todella paljon syvemmältä kumpuavaa antisemitismiä. Vähänkin Israelin politiikkaa seuraava ymmärtää kaksi asiaa. Israel on Lähi-Idän ainoa demokratia ja että Israelissa on kaikki näkemykset edustettuna demokraattisella alustalla. Jopa Israelin Palestiinalaiset voivat edustaa omaa kansaansa Knessetissä, Israelin parlamentissa, tasavertaisesti muiden kanssa. Kaiken lisäksi he ovat poliittisesti erittäin riitaisia, eikä minkäänlainen rodullinen maailman salaliitto olisi edes teoriassa mahdollista. Sieltä löytyy niin oikeisto kuin työväenliike.

Venäjällä hallitseva versio antisemitismistä on sellainen, jossa osoitetaan kuinka juutalaiset käyttävät holokaustia hyväkseen edelleen, vaikka natsien "todelliset" uhrit, ovat venäläisiä kristittyjä. Ne, jotka omaksuvat venäläisen kristillisen nationalistisen ideologian, ovat erityisen alttiita tälle antisemitismille. Hitlerin tavoin Prokhanov on syyttänyt maailman juutalaisia ​​ideoiden keksimisestä, jotka orjuuttivat hänen kotimaansa ja Putin on hyväksynyt tämän ideologian.

Venäjän entinen presidentti Dmitri Medvedev toisti tuttuja fasistisia antisemitistisiä ajatuksia vuoden 2021 artikkelissa, jossa hän tuomitsi Zelenskyin inhottavana, korruptoituneena, todeten että Zelenskyi ei ole ’oikea uskovainen’. Lopulta asiat kiertyvät oikean opin ja uskon ajatukseen, joka on sidoksissa kansalliseen oikeaoppisuuteen ja kirkolliseen puhtauteen.

On pelottava ajatus, että Venäjällä presidentti Putin katsoo olevansa kristinuskon viimeinen toivo ja ryhtyy tässä mielessä aseelliseen ’uskonpuhdistukseen’. Siitä huolimatta hän ei ole hullu, eikä ainoa joka näin on tehnyt. Kädessäni on juuri kirja 1600 luvun Inkeristä, jonne Ruotsalaiset luterilaiset saapuivat käännyttämään kansaa. He eivät hyväksyneet ortodoksista uskoa oikeaksi, eivätkä kuunnelleet Venäläisten virkamiesten toiveita ja huolia pakkokäännytyksistä ja väkivallan uhasta. Inkeriläiset käännytettiin luterilaiseen uskoon kaikkea muuta kuin rakkauden asein. Näitä esimerkkejä on läntisen kristillisyyden historia pullollaan.

Minne historiassa pitää sitten katsoa?

Hikoilin paljon tämän aiheen kanssa. Pyöritin ja rukoilin tämän teeman kanssa päiväkausia. Muutama yö sitten heräsin aamuyöstä ja ymmärsin erään osan ongelmaa. Antisemitismi on ollut aina lähellä jotakin korvaavaa oikeaoppista kristillisyyttä ja kristilliset kirkot ovat olleet osasyyllisiä antisemitismin jatkumisessa. Tälle alustalle rakennettu kristityn identiteetti on riitaisa.

Niin idässä kuin lännessä kristillinen identiteetti rakentuu aina johonkin Uuden testamentin jälkeiseen historiaan, jossa on mukana Raamatulle vierasta traditiota. Kristityt rakentavat identiteettinsä Roomaan, apostolisiin isiin, kirkkoisiin, kirkolliskokouksiin, uskontunnustuksiin, Lutheriin, Calviniin tai vaikkapa Vladimir Suureen. He kiinnittyvät johonkin historian välivaiheeseen, josta uskon käsitys ja tulkinta rakentuu. Kun tähän liitetään jokin valtiollinen tai suurta valtaa ylläpitävä kirkollinen koneisto, on ’peto syntynyt’.

Ainoa vaihtoehto Raamatun sanoman näkökulmasta on palata ensimmäisen vuosisadan sanomaan. Meidän on myönnettävä, että Raamattu keskittyy vain yhteen kansaan Israeliin, johon mekin olemme oksastettuja. Jaloon öljypuuhun, valittuun kansaan, jonka Herra ja Kuningas oli juutalainen. Hän, joka osallistui lehtimajajuhliin ja vietti sapattia, aivan kuten Paavali, Pietari ja jokainen opetuslapsi eli apostoli. Meidän on ymmärrettävä, että tuon kansan viimeinen tunnettu heimo Juuda on siroteltu pitkin maailmaa ja sen hajallaan asuvista osista Ukrainan juutalaiset ovat nyt saaneet kutsun palata takaisin omaan maahansa. Raamatun oman sanan mukaisesti voimme nähdä, että aikanaan myös Juudan Leijona, Jeesus palaa Israelin Pyhille vuorille ja palauttaa sapatin ja uudenkuun juhlat, kuten Jesaja 66 kertoo ja siellä ovat läsnä veljet ja sisaret kaikista kansoista ja heimoista.