UKRAINAN SOTA ON ’PYHÄ SOTA’ - VALITETTAVASTI

Uskonnollinen korvausteologia katsoo liian lähelle historiaa ja näkee oman uskon ja tradition ainoana oikeana ja jumalallisena. Tämä lause on tullut todennetuksi läntisissä kristinuskon sodissa ja miekkalähetyksissä. Perusasetelma on aina sama. Oikea oppi, oikea traditio ja jumalallinen pyhitys yhdistettynä joko kirkolliseen tai valtiolliseen valtarakenteeseen.

Näin on myös Venäjän tapauksessa. Vladimir Putin siteeraa historiaa vuodesta 988 alkaen. Raamattu kehottaa meitä katsomaan uskonnon historiaa tuhansia vuosia varhaisempiin tapahtumiin. Venäjän ortodoksikirkon näkökulmasta pyhitetyksi tulevat maahistoria ja kirkko, joka nostaa itsensä asemaan jossa se voi katsoa olevansa Konstantinopolin ekumeenisen patriarkkaan tai Ukrainan patriarkkaan nähden 'se oikeassa oleva'.

Mutta ylimielisyyteen tai pilkallisuuteen ei lännessä ole varaa. Sama ongelma on nähtävissä läntisessä kristillisyydessä, vielä selkeämmin sen historiassa. Uskoa ja sen oikeaa olemusta on katsottu Rooman kirkon näkökulmasta, kirkkoisien näkökulmasta, Lutherin näkökulmasta tai vaikkapa Calvinin näkökulmasta. Kaikki nämä ovat jossakin keskellä historiaa kulkevia vaiheita, joista Raamatun kokonaissanoma ei puhu mitään.

Khazarian valtakunta nykyisen Ukrainan alueella

Khazaria toimi itsenäisenä valtiona 650-1016. Yhdeksännellä vuosisadalla Khazarian kuninkaallinen aatelisto sekä merkittävä osa Khazarin kansasta omaksui juutalaisen uskonnon. Khazaria oli diplomaattisissa ja kauppasuhteissa monien kansojen ja kansakuntien kanssa. Khasaarien kääntymisen jälkeen kasareita hallitsi joukko juutalaisia ​​kuninkaita ja tänään tiedetään, että Toora ja Talmud, heprealainen kirjoitus ja juutalaisten juhlapyhien viettäminen olivat osa valtakunnan elämää. Valtakunnassa oli uskonnonvapaus ja osa valtakuntien väestöstä omaksui kristinuskon ja islamin. Kevin Alan Brook otaksuu kirjassaan The Jews of Khazaria, että Itä-Euroopan ja Venäjän juutalaiset ovat kasaarijuutalaisten, saksalaisten, kreikkalaisten juutalaisten ja slaavien jälkeläisiä. Amerikan juutalainen historioitsija Henry Abramson sekä Hebrean yliopiston professori Shaul Stampfer katsovat, että Khazarian juutalaisilla ja Euroopan aseknaasijuutalaisilla ei olisi geneettistä linkkiä toisiinsa. Heidän arvionsa on että Kazarian juutalaiset olivat enimmäkseen käännynnäisiä, ilman geneettistä sidettä Israelin heimoihin. Kuitenkin voidaan varmuudella sanoa, että juutalaisia on nykyisen Ukrainan alueella ollut yli 1000 vuotta ja on edelleenkin.

Krimin sota 988 ja 2014

Krimin alueella Khazaria joutui vetäytymään, kun Bysantin sotaisa keisari Basileios II valloitti sen. Tätä ei kuitenkaan slaavilainen sotapäällikkö Vladimir Svjatoslavich nähnyt hyväksi, vaan hän hyökkäsi Bysantin keisarin joukkojen kimppuun. Vladimir lähetti Basileiokselle viestin, jossa hän ilmoitti vallanneensa kaupungin. Hän uhkasi myös vallata pääkaupunki Konstantinopolin, ellei Basileios II antaisi Vladimirille sisartaan Anna Porfyogenitaa vaimoksi. Tämä oli mahdoton pyyntö keisarille ja hänen sisarelleen, sillä kyse oli pakanallisesta heimopäällikön ja keisarillisen puhdasverisen prinsessan liitosta, joka ei olisi mahdollinen. Asiasta päästiin sopuun sen jälkeen, kun Vladimir vakuuttui siitä, että Bysantin ortodoksiuskonto oli se mihin hänen ja hänen valtakuntansa tulisi liittyä.

Vladimir otti kasteen Khersonesoksessa Krimillä 19. toukokuuta 988, nykyisen Sevastopolin alueella. Kasteen jälkeen ortodoksikristityksi kääntynyt Vladimir avioitui samassa paikassa prinsessa Annan kanssa. Pyhä Vladimir Kiovalainen nimen saanut hallitsija kehotti kaikkia oman hallitsemansa maan asukkaita kastattamaan itsensä Mustassa meressä tai Dniepr joen rannoilla. Näin tapahtuikin. Tässä tapahtumaketjussa katsotaan syntyneen Pyhä ortodoksinen Venäjän maa – Äiti Venäjä. Tämän syntyhistorian pyhimmät alueet ovat Krim ja Kiova. Moskova oli tuohon aikaan pelkkää suoperäistä lähes asumatonta seutua.


Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen tarvittiin uusi venäläiskansallinen ideologia

Meillä Suomessa kansallismielisyyden airuina olivat ruotsinkieliset yläluokan oppineet; Runeberg, Sibelius, Lönnroth ja niin edelleen. Venäjällä vastaavan kehityksen takana ovat muun muassa professori, filosofi Aleksander Dugin ja kirjailija Aleksander Prokhanov. Sekä Dugin että Prokhanov pitivät itsenäistä Ukrainaa eksistentiaalisena uhkana tavoitteelleen palauttaa neuvostovalta fasistisessa muodossa. Aleksander Dugin määrittelee Pyhän Äiti Venäjän tavoitteen seuraavasti: ”Me konservatiiviset venäläiset haluamme vahvan kiinteän valtion, haluamme järjestyksen ja terveet perheet, positiiviset konservatiiviset arvot sekä uskonnon ja kirkon merkityksen vahvistamisen yhteiskunnassa. Me haluamme isänmaallisia radioita, televisiota, isänmaallisia asiantuntijoita, isänmaallisia klubeja. Haluamme median, joka nostaa esiin kansallisia etuja.”

Nämä arvot ovat nousseet myös Vladimir Putinin toiminnan keskiöön, yhdistettynä pyhään Äiti Venäjään ja Venäjän ortodoksiseen kirkkoon. Putinin suhde Duginiin ja Prokhanoviin sekä heidän ajatuksiinsa on kiistaton. Varsin hiljattain Venäjän Ortodoksikirkon patriarkka Kirill lausui näitä arvoja edistävästä presidentti Putinista, että ”hän on Jumalan ihme Venäjälle”. Viimeisten vuosikymmenten aikana Venäjälle on syntynyt satoja uusia ortodoksikirkkoja, jotka on rakennettu myös ’Jumalan ihmeelle’, Vladimir Putinille.

Venäjän historiankirjoitusten korjaaminen

Presidentti Vladimir Putin ilmoitti helmikuussa 2013 tilaavansa historian oppikirjasarjan, joka olisi vapaa ristiriitaisista tulkinnoista ja tyylillisesti siistitty. Lisäksi uusi kirjasarja korvaisi kaikki aikaisemmat historian oppikirjat. Prosessissa keskeisessä roolissa olleen Venäjän tiedeakatemian Venäjän historian instituutin varajohtaja Sergei Zhuravlevin mukaan nykyiset valtion tuottamat oppikirjat ovat tasoltaan vain tyydyttäviä. Merkittävimpänä puutteena niissä on kuitenkin ristiriitaiset tulkinnat ja selkeiden päämäärien puute.

Uudistuksen keskeinen ajatus oli, että on luotava yhtenevä käsitys Venäjän historiasta. Uudistusta ajavien tahojen mukaan oppikirjasarjan tulisi poistaa monitulkintaisuus. Ohjeistuksessaan historian oppikirjauudistuksesta vastaavalle työryhmälle Putin totesi keväällä 2013, että oppikirjassa tulisi olla yksi näkemys ja sen tulisi esittää virallinen arvio kulloisestakin tapahtumasta.

Venäjän Opetus- ja tiedeministeriön edustajat ovat etäännyttäneet itsensä projektista ja osoittaneet Historiallisen yhdistyksen huolehtivan historianopetuksen uudistamisesta. Historiallinen yhdistys ei kuitenkaan ole kansalaisyhteiskunnan tuote, vaan selkeän valtiollinen organisaatio. Venäjällä oppikirjoista vastasi aiemmin Opetus- ja tiedeministeriö, mutta nyt presidentin määräyksellä ministeriötäkin ideologisempi valtiollinen yhdistysorganisaatio.

Oppikirjauudistuksessa nostetaan esille Valtion ja kirkon uusi liitto, jota aiempi historiankirjoitus ei tunne. Venäjän ortodoksisen kirkon patriarkka Kirill painotti oppikirjauudistuksesta lausuessaan, että yhtenäisen tulkinnan tulisi nostaa esiin niitä henkilöitä, jotka ovat uhranneet henkensä Venäjälle, jotka ovat tuoneet kunniaa Venäjälle, olivat he sitten tsaareja, poliitikkoja, tiedemiehiä, kenraaleita, pappeja tai älymystöä. Kirill katsoi, että tällainen opetus poistaisi samalla historiasta sellaiset ihmiset, jotka viittaisivat halveksuvasti omaan maahansa ja kansaansa. Duuman varapuhenainen Ljudmila Shevtsova toi tämän saman esiin puhuen uudesta patrioottisen kasvatuksen menetelmästä, rakkaudesta Venäjään tiedon kautta.

Ukrainan kriisi rikkoo syntyvää täydellistä kuvaa

Ukrainan Kiovassa alkoivat marraskuussa 2013 mielenosoitukset, kun EU-myönteiset ukrainalaiset, joita kutsuttiin nimellä Maidanin kansanliike, alkoivat protestoida Kiovassa presidentti Janukovytšin päätöstä hylätä assosiaatio- ja vapaakauppasopimus EU:n kanssa ja hakea sen sijaan tiiviimpää taloudellista suhdetta Venäjän kanssa. Mielenosoituksien taustalla oli myös yleinen tyytymättömyys Ukrainan johtoon, kasvavaan korruptioon sekä maan talouden kriisiin. Lopulta mielenosoitukset paisuivat satojen tuhansien ukrainalaisten liityttyä katuprotesteihin. Presidentti Janukovytšin kovat otteet johtivat yli sataan mielenosoittajien ampumiseen ja lopulta presidentin maastapakoon Venäjälle. Putin oli menettänyt liittolaisensa Ukrainan johdosta ja asia jäi vakavasti kytemään Venäjän ja Ukrainan välille.

Pian tämän jälkeen uskonnollisen ortodoksisen Äiti Venäjän pyhimmille alueille Krimille ja Sevastopoliin ilmestyivät tunnustuksettomat sotilaat, joiden virallisen yhteyden Venäjään maa kiisti, mutta jotka päivänselvästi olivat Venäläisiä sotilaita. He tukivat venäjämielisten irrottautumista Ukrainasta ja toivat sotilaallisen vastavoiman, joka mahdollisti Krimin irrottamisen Ukrainasta. Maaliskuun 16. päivänä 2014 alueen asukkaat äänestivät liittymisestä Venäjään ja Krimin niemimaa irrotettiin Ukrainasta Venäjän hyväksyessä tapahtuneen. Ukraina ei tätä koskaan hyväksynyt, jonka vuoksi näiden alueiden kiista jätti sodan kytemään alueelle.

Vladimir Suuren eli Pyhän Vladimir Kiovalaisen patsas

Kansallisen yhtenäisyyden päivänä 4.11.2016 Vladimir Suuri (hallitsijana 980–1015) nostettiin lopullisesti Venäjän tärkeimpien historiallisten merkkihenkilöiden joukkoon, kun valtaisa Vladimir Suuren patsas julkistettiin Moskovan parhaalla paikalla. Patsashanke oli selkeästi yhteydessä uuden Venäjän synnyn filosofiseen kirjoitukseen, Krimin valtaukseen, historian kirjoituksen uusimiseen ja Venäjän Ortodoksisen kirkon yhtenäisyyteen. Puheessaan Putin rinnasti Vladimir Suuren ”Venäjän kansakunnan ja keskusjohtoisen Venäjän valtion henkiseksi alkulähteeksi”. Putin myös vertasi Krimin olevan venäläisille yhtä pyhä kuin Jerusalemin Temppelivuori on islaminuskoisille ja juutalaisille, ja antoi täten historiaan vedoten ymmärtää, että Krim kuuluu luonnollisesti Venäjän hallintaan.

Ukrainan kirkko eroaa Venäjän kirkosta

Presidentti Vladimir Putin on useaan kertaan toistanut, että pyhään Venäjään kuuluvat Venäjä, Valko-Venäjä ja Ukraina ja että Ukraina on kiinteä osa Venäjän historiaa. Tässä mielessä uusi takaisku Venäjälle tuli 16.12.2018, kun silloinen Ukrainan presidentti Petro Porosenko ilmoitti, että Ukrainan ortodoksikirkko eroaa Venäjän ortodoksikirkosta ja ottaa itsenäisen autokefalisen aseman. Tämän jälkeen Konstantinopolin ekumeenisen ortodoksisen liikkeen patriarkka Bartolomeus I, nykyisen Turkin Istanbulissa, myönsi tämän aseman Ukrainan ortodoksikirkolle, jonka vuoksi Venäjän ortodoksikirkko puolestaan katkaisi välit sekä Konstantinopoliin, että Ukrainaan.

Ukrainan presidentin vaalit 2019

Asiat menivät venäläisittäin aina vain huonompaan suuntaan. Satiirisen TV-sarjan presidenttiä näyttelevä koomikko, juutalainen Volodymyr Zelenskyi astui virkaansa Ukrainan presidenttinä 20. toukokuuta 2019, voitettuaan vaalit 73 % äänisaaliilla ja vasta perustettu Kansan puolue sai parlamentin 450 paikasta heti 251 paikkaa. Länsimyönteinen liberaali juutalainen oli noussut Pyhän Venäjän uskonnollis-poliittisen narratiivin eteen ja vielä hetki sitten hyvin venäläismyönteinen kansa oli ryhmittynyt nuoren liberaalin, länsimaisia arvoja edustavan presidentin taakse. Sodan käsikirjoitus alkoi olla valmis.

22.2.2022 – 24.2.2022 Sota

Venäjä tunnusti 22.2.2022 Donetskin ja Luhatskin kansantasavallat entisen Itä-Ukrainen alueella itsenäisiksi tasavalloiksi Venäjän osana pian Kiinan talviolympialaisten jälkeen. Vain kaksi päivää tämän jälkeen Vladimir Putin ilmoitti käynnistävänsä erityissotilaallisen operaation, jonka tavoitteeksi hän määritteli Ukrainan ’denatsifioinnin´.
Käytännössä tämä voidaan lukea tarkoittavan liberaalin kansallismielisyyden pyyhkimistä pois Ukrainasta. Natsismin kanssa sillä ei ole mitään tekemistä, sillä maata johtaa juutalainen mies, jonka isän veljistä kolme tapettiin natsien holokaustin uhrina.
Sodan tavoitelluimmat kohteet ovat presidentti Zelenskyi ja patriarkka Filalet, joita sodan ensimmäisinä päivänä ovat jahdanneet Venäläiset desantit. Viha kohdistuu myös presidentti Zelenskyin juutalaiseen taustaan, joka edustaa ongelmallista asetelmaa Venäjän oman kristinuskon oikeaoppisuuden näkökulmasta.

Erikoisella tavalla venäläisessä sielunmaisemassa on elänyt ajatus siitä, että eräänä päivänä juuri Venäjä palauttaa kristinuskolle sen aseman, minkä muu maailma on hukannut. Tästä ovat kirjoittaneet sekä Tolstoi että Dostojevski, mutta tosin heidän keinonaan ei ollut turvata tätä kristillisyyttä sodan ja aseiden keinoin.

Länsimaisessa keskustelussa Putin on esitetty osin mielipuolena, mutta Venäläisessä sielunmaisemassa hän oli nousemassa maailmanlaajuisen äärioikeiston ja kansallismielisten ihailluksi johtajaksi, joka palauttaa konservatiiviset arvot maailmaan. Hän menikin monilla osa-alueilla hyvin lähelle konservatiivista läntistä kristillistä tulkintaa, niissä kysymyksissä, joissa läntisessä kristillisyydessä oli syntynyt railo liberaalien ja konservatiivien välille. Hän otti alkoholiin ja huumeisiin hyvin kielteisen kanna, hän otti seksuaali-identiteettisiin kysymyksiin ja liberaaliin maailmankuvaan kielteisen kannan sekä nosti perhearvot sekä kirkon ja sen edustaman hengellisyyden osaksi Venäläistä elämää. Tämä oli yhtä Venäjän heränneen kansallismielisyyden ja historian uuden ymmärryksen valossa, jota media laajasti tuki. Ajatus jota oli rakennettu viimeisten vuosikymmenten aikana Duginin ja Prokhanovin sekä patriarkka Kirillin toimesta.

On ollut suhteellisen helppo nähdä, että myös oman maamme kansallismieliset ihmiset ovat tulleet kristillismyönteisemmiksi, samalla kun kristillisyyttä on ajettu nurkkaan liberaalien toimesta. Kansallismielisillä on usein risti kaulassa ja he puhuvat arvostavasti kirkollista konservatiivistä perinnettämme kohtaan. Tämän vuoksi tässä ajatuksessa alkoi olla eksytyksen henki niille konservatiivisille kristityille, jotka ovat olleet lopen kyllästyneitä läntisten demokratioiden liberalisaatioon. Monet alkoivat jo ajatella, että ei Putin ole sen suurempi ongelma kuin länsimaiset johtajatkaan, jotka rikkoivat viimeisten kahden vuoden aikana demokratian pelisääntöjä ja vapautta koronavirusepidemian aikana vaivatta, sulkemalla jopa pankkitilejä tavallisilta kansalaisilta, jotka olivat tarjonneet kahvia mielenosoittajille, kuten Kanadassa nähtiin tapahtuvan. Eikä ymmärrystä ole lisännyt myöskään se, että kristittyjä viedään valtakunnan oikeuteen mielipiteiden vuoksi tai että World Economy Forumin takana nähdään uuden maailmanjärjestyksen rakennelma, jota juuri liberaali siipi kannattaa. Luottamuspula on ollut jo niin syvä, että tähän Putinin konservatismi on osunut kuin vasara naulaan.

Lännessä fasismi on siten esittellyt itsensä eurooppalaisen kristinuskon puolustajana näitä voimia sekä muslimien massamuuttoa vastaan. Vastaavasti läntinen kristillinen nationalismi on lähestynyt samoja teemoja ja nämä kaksi ovat ajaneet ajatuksensa osittain yhteen.

Juutalaiskysymys, Israel ja Raamattu

Keskeistä eurooppalaiselle fasismille on aina ollut ajatus, että juutalaiset ovat moraalisen rappeutumisen agentteja. Valitettavasti tämä on tuoreen kirkkohistorian tutkimuksen tunnistama, vähintään ainakin osittain kristillisten kirkkojen synnyttämä väite. Lutherin kirja juutalaisten valheista oli yksi tätä kirkollista perää olevan antisemitismin ilmentymä. Eurooppalaisen fasismin mukaan juutalaiset ajavat maailman globaalin eliitin hallintaan (New World Order) käyttämällä liberaalin demokratian, maallisen humanismin, feminismin ja homojen oikeuksia, joita käytetään tuomaan rappiota, heikkoutta ja epäpuhtautta.

Fasistisen antisemitismin erottaa sitä vaarattomammasta kansallismielisyydestä siitä, että fasismi näkee juutalaisuuden ongelman olevan enemmän rodullista kuin uskonnollista tai aatteellista. Koska voidaan osoittaa, että se kohdistuu juutalaisiin rotuna, se on todella paljon syvemmältä kumpuavaa antisemitismiä. Vähänkin Israelin politiikkaa seuraava ymmärtää kaksi asiaa. Israel on Lähi-Idän ainoa demokratia ja että Israelissa on kaikki näkemykset edustettuna demokraattisella alustalla. Jopa Israelin Palestiinalaiset voivat edustaa omaa kansaansa Knessetissä, Israelin parlamentissa, tasavertaisesti muiden kanssa. Kaiken lisäksi he ovat poliittisesti erittäin riitaisia, eikä minkäänlainen rodullinen maailman salaliitto olisi edes teoriassa mahdollista. Sieltä löytyy niin oikeisto kuin työväenliike.

Venäjällä hallitseva versio antisemitismistä on sellainen, jossa osoitetaan kuinka juutalaiset käyttävät holokaustia hyväkseen edelleen, vaikka natsien "todelliset" uhrit, ovat venäläisiä kristittyjä. Ne, jotka omaksuvat venäläisen kristillisen nationalistisen ideologian, ovat erityisen alttiita tälle antisemitismille. Hitlerin tavoin Prokhanov on syyttänyt maailman juutalaisia ​​ideoiden keksimisestä, jotka orjuuttivat hänen kotimaansa ja Putin on hyväksynyt tämän ideologian.

Venäjän entinen presidentti Dmitri Medvedev toisti tuttuja fasistisia antisemitistisiä ajatuksia vuoden 2021 artikkelissa, jossa hän tuomitsi Zelenskyin inhottavana, korruptoituneena, todeten että Zelenskyi ei ole ’oikea uskovainen’. Lopulta asiat kiertyvät oikean opin ja uskon ajatukseen, joka on sidoksissa kansalliseen oikeaoppisuuteen ja kirkolliseen puhtauteen.

On pelottava ajatus, että Venäjällä presidentti Putin katsoo olevansa kristinuskon viimeinen toivo ja ryhtyy tässä mielessä aseelliseen ’uskonpuhdistukseen’. Siitä huolimatta hän ei ole hullu, eikä ainoa joka näin on tehnyt. Kädessäni on juuri kirja 1600 luvun Inkeristä, jonne Ruotsalaiset luterilaiset saapuivat käännyttämään kansaa. He eivät hyväksyneet ortodoksista uskoa oikeaksi, eivätkä kuunnelleet Venäläisten virkamiesten toiveita ja huolia pakkokäännytyksistä ja väkivallan uhasta. Inkeriläiset käännytettiin luterilaiseen uskoon kaikkea muuta kuin rakkauden asein. Näitä esimerkkejä on läntisen kristillisyyden historia pullollaan.

Minne historiassa pitää sitten katsoa?

Hikoilin paljon tämän aiheen kanssa. Pyöritin ja rukoilin tämän teeman kanssa päiväkausia. Muutama yö sitten heräsin aamuyöstä ja ymmärsin erään osan ongelmaa. Antisemitismi on ollut aina lähellä jotakin korvaavaa oikeaoppista kristillisyyttä ja kristilliset kirkot ovat olleet osasyyllisiä antisemitismin jatkumisessa. Tälle alustalle rakennettu kristityn identiteetti on riitaisa.

Niin idässä kuin lännessä kristillinen identiteetti rakentuu aina johonkin Uuden testamentin jälkeiseen historiaan, jossa on mukana Raamatulle vierasta traditiota. Kristityt rakentavat identiteettinsä Roomaan, apostolisiin isiin, kirkkoisiin, kirkolliskokouksiin, uskontunnustuksiin, Lutheriin, Calviniin tai vaikkapa Vladimir Suureen. He kiinnittyvät johonkin historian välivaiheeseen, josta uskon käsitys ja tulkinta rakentuu. Kun tähän liitetään jokin valtiollinen tai suurta valtaa ylläpitävä kirkollinen koneisto, on ’peto syntynyt’.

Ainoa vaihtoehto Raamatun sanoman näkökulmasta on palata ensimmäisen vuosisadan sanomaan. Meidän on myönnettävä, että Raamattu keskittyy vain yhteen kansaan Israeliin, johon mekin olemme oksastettuja. Jaloon öljypuuhun, valittuun kansaan, jonka Herra ja Kuningas oli juutalainen. Hän, joka osallistui lehtimajajuhliin ja vietti sapattia, aivan kuten Paavali, Pietari ja jokainen opetuslapsi eli apostoli. Meidän on ymmärrettävä, että tuon kansan viimeinen tunnettu heimo Juuda on siroteltu pitkin maailmaa ja sen hajallaan asuvista osista Ukrainan juutalaiset ovat nyt saaneet kutsun palata takaisin omaan maahansa. Raamatun oman sanan mukaisesti voimme nähdä, että aikanaan myös Juudan Leijona, Jeesus palaa Israelin Pyhille vuorille ja palauttaa sapatin ja uudenkuun juhlat, kuten Jesaja 66 kertoo ja siellä ovat läsnä veljet ja sisaret kaikista kansoista ja heimoista.