12.9.2022

Klassisen kristinuskon haasteita, osa 1 – korvausteologia helluntaiteologisesti tarkasteltuna

Kun keskustelen korvausteologiasta tai antisemitismistä kristittyjen kanssa, vain harva, jos kukaan myöntää havaitsevansa näitä ilmiöitä. ”Emme me ole ottaneet pois mitään juutalaisilta, eikä meidän seurakunnassamme esiinny antisemitismiä.” Sanoja on varmasti vilpitön tässä ajatuksessa, mutta onko asia tällaisilla toteamuksilla kuitattu? Ei ole. Ilmiöt ovat niin syvällä, että niiden avaaminen ja ymmärtäminen vaatii paljon enemmän työtä ja taustaymmärryksen lisäämistä.

Olen kristillisen seurakunnan pastori, joten en arvostele kristillistä ajattelua ulkoa käsin. Teen sen helluntailiikkeen sisältä, samalla muistuttaen siitä, että helluntailiike elää nyt aikaa, jossa se etsii opillisia juuria ja pyrkii täsmentämään olemustaan. Mikäli nyt ei kyetä katsomaan riittävän laajasti ja syvällisesti sitä, mikä on ollut helluntailaisuudessa vahvuus, meillä on suuri vaara, että otamme tulevaisuuden oppirakenteet reformoiduista kirkoista, luterilaisuudesta ja jopa katolisuudesta ja menetämme jotakin mitä olemme. Suhteemme Israelin ja juutalaisen kansan rinnalla meillä on lyhyempi matka suhteeseen messiaanisten juutalaisten ja juutalaisen kansan kanssa, kuin kirkollisen keskiaikaisen perinteen liikkeillä. Matalakirkollisena maallikkoliikkeenä suhde ja kohtaaminen ovat tärkeämpiä kuin dogmaattiset opilliset hienoudet. Olen havainnut ihastumista kirkollisiin ja opillisiin elementteihin, jotka pysäyttäisivät liikkeen lopullisesti.

Tunnistan myös hengen vapauden ongelmat, ylilyönnit, joista olemme kärsineet ja joita on käsitelty paljon enemmän kuin nyt avaamaani aihetta dogmaattisesta kirkollisuudesta. Tällä kertaa en keskity niihin kysymyksiin, vaan pysyn juutalaisuuden ja kristillisyyden suhteen haasteissa.

Markionilaisuus ja Saksalainen kansallissosialistinen kristillisyys

Olen aiemmissa kirjoituksissani viitannut Manikeolaiseen Markionin, joka katsoi, että kristityille riittää evankeliumikirjat, Paavalin kirjeet ja muutamat muut 140 jKr. käytössä olleet ns. Uuden testamentin kirjat ja Vanhatestamentti voidaan hylätä. Ajatuksen taustalla oli Jumalaksi tullut Kristus, joka ei näyttänyt Markionin mielestä olevan sama Jumala, joka aiemmin tuhosi toisia kansoja ja vaati lainalaisuutta seuraajiltaan, vaan armon Isä, humaani Jumala, joka toi vapautuksen. Markion tuomittiin 145 jKr. harhaoppisena ja karkotettiin Roomasta, puutteellisen kokonaisymmärryksen vuoksi. Katsottiin, että hän rikkoi ajatuksillaan Jumalan historiassa toteuttaman kokonaissuunnitelman luomisesta lunastukseen. Hänen ajatuksensa eivät silti hävinneet, vaan ovat nousseet aika ajoin historiassa esiin, etenkin silloin kun antisemitismi nostaa päätään. Tällöin kaivetaan esiin Kristus Jumalana, joka vaikuttaa irralliselta Vanhan testamentin Jumalaan. Hän on tässä korvaavassa teologiassa sellainen uuden liiton Kristus, jolla ei ole mitään perinteitä ja säädöksiä. Raamatussa, evankeliumitekstien lehdillä Jeesus on kuitenkin juutalainen ja noudattaa juutalaisia juhlia, kuten Pesachia (pääsiäinen), lehtimajajuhlia sekä viettää sapattia synagogissa opettaen ja Tooraa lukien. Potsmanin yliopiston professori Admiel Kosman[1] toteaa, että kansallissosialistisessa Saksassa 1930-luvulta alkaen, Saksalaiset kristityt omaksuivat Markionilaisen opin ja painottivat opissa ainoastaan sellaisia uustestamentillisia aineksia, joissa vanhatestamentillinen tulkinta ei noussut esiin. Tässä kristikansaa tukivat eräät silloin arvostetut yliopistoteologit, muun muassa dogmihistorioitsija Adolf von Harnack, joka katsoi, että vaikka kirkko oli tehnyt vuonna 145 oikean ratkaisun tuomitessaan Markionin, niin aika oli nyt kypsä juutalaisuuden ja kristinuskon lopulliselle erolle.[2]

On tietysti sanomattakin selvää, että Lutherin rooli oli varsin suuri Saksan tapahtumille, sillä hän kävi täysin häpeämättömällä ja anteeksiantamattomalla tavalla juutalaisen kansan kimppuun kirjoittamalla kirjan Juutalaisista ja heidän valheistaan, joka julkaistiin Wittenbergissä kahtena painoksena 1543, kahtena painoksena Frankfurtissa 1544 ja uudelleen Saksassa 1613. Vuonna 1931 Hans Ludolf Parisius julkaisi siitä lyhennetyn kansanpainoksen, jota oli jo vuoteen 1937 otettu 9 suurta painosta.
Kirja julkaistiin myös suomenkielellä 1939, Toivo Karankon kääntämänä. Esipuheen mukaan kirjan painosmäärällä tavoiteteltiin 96 prosentin kattavuutta suomenkielisissä lukijoissa.[3] Karanko kirjoittaa esipuheessaan: ”Myöskin uskonnollisella, evankelisluterilaisen kansankirkkomme taholla on juutalaisuuden mädättävä ja hajottava vaikutus ollut tunnettu, vaikka juutalaisuuden puolestapuhujina, muka yleisen inhimillisyyden nimessä, meillä esiintyy eräitä pappejakin. Sikäli kuin he tahtovat olla luterilaisen kansankirkkomme rehellisiä paimenia, he tästä kirjasta saavat lukea suuren oppi-isänsä selkeän sanan, elleivät he ennen ole sitä tienneet ja tunteneet.”
Luther kirjoitti myös toisen juutalaisvastaisen kirjan 1543 Vom Schem-Hamphoras (=selitetty nimi eli tetragrammaton), joka käsittelee juutalaista taikuutta, josta otettiin kolme painosta Wittenbergissä. Lisäksi Lutherin viimeisiä saarnatekstejä on säilynyt, joissa hän pitää samoja teemoja esillä.  

Valitettavasti antisemitismi ei ole kadonnut vieläkään. Sitä esiintyy myös Eurooppalaisessa dogmaattisessa kirkollisessa perinteessä, etenkin oikeaoppisuuden dogmaattisessa muodossa, jossa edelleen ajatellaan että vain me ymmärrämme, me jotka olemme uudenliiton Israel. Usein näissä liikkeissä opin juuret ovat sidottu Eurooppalaiseen keskiaikaisiin uskonpuhdistuksiin, jopa Lutheriin. Kalvinistisen tien ääripäässä oleva supersessationismi, jota ei juuri Suomessa ilmene, menee varsin lähelle korvausteologisia painotuksia. Mutta on rehellisyyden nimissä sanottava, että toisen maailmansodan jälkeen suhde juutalaisuuteen oli Euroopassa murroksessa. Holokaustin paljastuminen kristikunnan ydinalueilla nosti esiin kysymyksen kristittyjen suhteesta juutalaisiin ja juutalaisuuteen yleensä. Tämä johti kirkot pohtimaan suhdettaan juutalaiseen kansaan ja antisemitismiin, jolla oli ollut näin tuhoisat seuraukset keskellä kristillistä Eurooppaa. Samaan aikaan syntyi Israelin valtio, mikä vaati sekä poliittisia että teologisia kannanottoja. Tämä pohdinta jatkuu, vaikka edelleen voidaan nähdä, että historian juurisyitä ei ole voitu täysin katkaista.

Toisena havaittavana ilmiönä voidaan nostaa esiin kulttuurinen kristillisyys, jossa on varmasti monia erilaisia polkuja. Kulttuurisessa kristillisyydessä katsotaan, että vuosisataisiin tapoihin ei ole syytä kajota. Vahva kansallismielisyys varsinaisena aatteena, ottaa tueksi usein kulttuurisen kristillisyyden. Tämä on täysin eri syy kuin ensiksi mainittu. Tällöin 'risti' symbolina on kaivettu uudelleen esiin kaulalle, osoittamaan tukea perinteeseen, joka on sidottu kansamme kohtaloon, vaikka se ei kantajalle omakohtaista syntien antaaksisaamista edustaisikaan. Kansallissosialismin jäännöksiä on myös havaittavissa edelleen monissa maissa, joissa pitkälti omaksutaan Saksan kansallissosialismin ajattelun perusperiaatteet.

Helluntailaisessa teologiassa on päivän selvää, että VT ja UT ovat yhtä ja samaa Jumalan Sanaa ensimmäisestä Mooseksen kirjasta Ilmestyskirjaan, jossa todellinen Israel on palannut maailman näyttämölle sekä kansana, että maana. Juudan heimo, juutalaiset, olivat säilyttäneet Mooseksen lakien ja Tooran avulla oman kansallisen identiteettinsä, vaikka olivat 2000 vuotta maasta karkotettuina ja usein vainottuina.

Israelin uudelleen syntymisen ihme on ollut osa helluntailaisuuden julistusta vuoden 1947 jälkeen. Samalla yhtä selvää on se, että Jumala avasi pelastuksen Jeesuksessa myös meille pakonoille.


Kristittyjen ja juutalaisten välirikko – korvausteologian juuret

300 luvulla kristityillä oli yhteinen käsitys siitä, että juutalainen kansa oli menettänyt esikoisoikeutensa ja se oli siirtynyt kristityille. Tämä käy ilmi muun muassa Hieronymoksen teksteistä: ”Mitä sanoisin ebioneista jotka ovat olevinaan kristittyjä? Tähän päivään asti on idän synagogissa juutalaisten parissa harhaoppinen joukko, jota kutsutaan minealaisiksi ja jonka fariseukset edelleen tuomitsevat. Tätä joukkoa kutsutaan nasarealaisiksi. He uskovat Kristuksen olevan Jumalan Poika, joka on syntynyt neitsyt Mariasta, ja he sanovat hänen olevan sen, joka kärsi Pontius Pilatuksen aikana, nousi ylös kuolleista, ja johon mekin uskomme. Mutta kun he tahtovat olla sekä juutalaisia että kristittyjä, he eivät ole kristittyjä eivätkä juutalaisia. Sinä sanot, etteivät juutalaiset pyhät menot ole vaarallisia niille, jotka haluavat noudattaa niitä niin kuin vanhemmiltaan ovat oppineet. Väitän että asia on päinvastoin, ja kuulutan voimakkaasti: juutalaisten pyhät menot ovat kristityille vaarallisia ja tappavia, ja joka niitä noudattaa, olipa juutalaissyntyinen tai pakanasyntyinen, se syöksyy kiusaajan syvyyteen.”[4]

Hieronymus kirjoittaa ryhmästä, joka vaikuttaa olevan Paavalin alkuseurakunnan perua, ainakin ajatuksiltaan. Paavalihan nimenomaan pyrkii ylläpitämään yhteisöjä, johon mahtuvat sekä juutalaiset että pakanat, jotka molemmat ovat ymmärtäneet Jeesuksen olleen voideltu, messias. Tämä ei kuitenkaan riitä enää 300-luvun kirkolle. Hieronymoksen tavoin 300-luvun kristillinen kirkko kirkolliskokouksineen hylkäsi juutalaisen kansan ja samalla jätti huomiotta Paavalin opetuksen. Roomalaiskirjeen jakeissa 11:1-6: ”Kysyn siis: ei kai Jumala ole hylännyt omaa kansaansa? Ei toki! Olenhan minäkin israelilainen, Abrahamin jälkeläinen, Benjaminin heimoa. Ei Jumala ole hylännyt kansaansa, jonka hän edeltäkäsin on valinnut. Tiedättehän te, mitä kirjoitukset kertovat Eliasta. Hän esittää Jumalalle Israelia vastaan tämän syytöksen: “Herra, he ovat tappaneet sinun profeettasi ja hajottaneet sinun alttarisi. Minä yksin olen enää jäljellä, ja he tavoittelevat minunkin henkeäni.” Mutta minkä vastauksen hän saa Jumalalta? “Minä olen jättänyt itselleni seitsemäntuhatta miestä, jotka eivät ole polvistuneet Baalin edessä.” Samoin on nykyisenäkin aikana olemassa jäännös, jonka Jumala on armossaan valinnut. Mutta jos valinta kerran perustuu armoon, se ei perustu ihmisen tekoihin — muutenhan armo ei olisi armo.”

Korvausteologian sijaan meidän tulisi ymmärtää, että meillekin on pelastus Messiaan sovituksessa, joka oli kirjoitusten täyttymys ja tämän kautta meidätkin voidaan oksastaa jaloon oliivipuuhun. Pelastuksen kannalta ei ole eroa onko Jeesuksen sovitustyön vastaanottanut juutalainen vai pakana, mutta Israel on Israel edelleen ja jopa maantieteellisesti.

Pesäero

Korvausteologian eräs vaarallinen piirre oli muuttaa Jumalan nimet, laki ja juhla-ajat.

”Uhmaten hän puhuu Korkeinta vastaan, tuhoaa Korkeimman pyhiä ja pyrkii muuttamaan juhla-ajat ja lain …” (Dan 7:25). Tämän Danielin kirjan kohdan pitäisi vakavoittaa jokainen, joka katsoo, että kirkkokalenteri on enemmän jumalallinen ja pyhä kuin juutalaisten kalenteri ja juhla-ajat. Se joka kehtaa, voi sanoa vaikka ääneen että paavi Grekoriuksen päättämä kalenteri 1500-luvulla ei liitty millään tavalla Raamattuun. Vuosi vaihtuu keskiyöllä keskellä pimeintä talvea, kun Raamatullisessa ajanlaskussa luonto, sadon kasvaminen ja korjaaminen sekä tarkat kuun ja auringon liikkeet luovat ajanlaskun perustan - siis luomiseen liittyvät asiat.

Kirkkohistoriassa voidaan vetää moneen juhlaan yhtäläisyysmerkit pakanauskontojen juhla-aikoihin. Kymmenenkäskyn tulkitseminen keskiaikaisen katekismuksen läpi ei vesitä käskyjä kokonaan, mutta muuttaa muun muassa alkuperäisessä tekstissä mainitun sapatin lepopäiväksi, joka myöhemmin ”pyhitetään” hyvin ohuella teologisella retoriikalla. Samalla totean, että jokainen päivä yhteiselle kokoontumiselle on hyvä, sunnuntaikin, viikon ensimmäinen päivä, jonka myös juutalaiset juhlat tuntevat kahdeksantena päivänä. Päivä on myös ylösnousemuksen päivä, joka tosin alkoi sapatin jälkeen eli lauantai-iltana. Siitä huolimatta se ei korvaa sitä, mitä Jumala on perimmältään sapatilla tarkoittanut, syvää lepoa ja kiitollisuuden osoittamista Taivaalliselle Isälle, viettämällä aikaa Hänen Sanansa ääressä.

Mutta se sävy, jolla muutoksia tehtiin, ei ole miellyttävää lukea. Poimin Keisari Konstantinuksen kirjeestä joitakin ajatuksia niistä syistä, miksi kirkko korvasi alkuperäisen pääsiäisen ajankohdan kirkolliskokouksen päättämällä pääsiäisellä.
”…Meillä ei pitäisi sen vuoksi olla mitään yhteistä juutalaisten kanssa, sillä Vapahtaja on näyttänyt meille toisen tien: palvontamme noudattaa laillisesti oikeampaa ja tarkoituksenmukaisempaa mallia. Ja johdonmukaisesti valiten yksimielisesti tämän mallin halusimme, rakkaat veljet, erottautua juutalaisten inhottavasta seurasta…Teidän pitäisi ottaa huomioon se, että kirkkojen määrä näissä provinsseissa muodostaa enemmistön sekä se, että on oikein vaatia, kuten järkemmekin sen todistaa, ettei meillä tulisi olla mitään yhteistä juutalaisten kanssa.”[5]

Entinen Englannin piispa ja Gershamin yliopiston professori Richard Harries on todennut, että ”Kristillinen retoriikka ja antipatia juutalaisia kohtaan kehittyi kristinuskon varhaisina vuosina, ja sitä ruokki uskomus, että juutalaiset tappoivat Kristuksen. Antijuutalaiset toimenpiteet seurasivat toisiaan seuraavina vuosisatoina. Kristittyjen teot juutalaisia kohtaan sisälsivät hyljeksintää, nöyryytystä, väkivaltaa ja murhia, kulminoituen Holokaustiin.”[6]

Sen kieltäminen tänään, että keskiajan kirkollisuus ei sisältäisi antisemitismiä on myöhäistä. Keskiajan kirkoissa on kirkkorakennuksetkin täynnä juutalaisia häpäisemään tehtyjä kuvia ja patsaita, jopa Wittenbergissä. Tätä historiallista tosiasiaa ei voi muuksi muuttaa. Sen sijaan meitä, jotka emme ole tässä kirkkoperinteessä kovin vahvasti sisällä, meidän tulisi kysyä itseltämme miksi meidän pitäisi ajatella, että Uusi Israel on kirkko? Miksi meidän pitäisi hyväksyä Raamatun käännökset, joissa yhteisö tai seurakunta on korvattu sanalla kirkko? Elämmekö huomaamattamme monien täysin jumalattomien ja väärien pyhitettyjen tapojen alla, joiden taustalla vaikuttavat hellenistiset, roomalaiset, bysanttilaiset tai pakanalliset tavat ja kaiken tämän keskellä, me kuvittelemme että elämme oikean opin ja ymmärryksen sisällä.[7]

Sunnuntai vai sapatti

Sapatti (‏שבת‎, šabbat) on viikoittainen lepopäivä, jota vietetään vuosituhantisen ymmärryksen mukaan viikon viimeisenä päivänä lauantaina, tosin niin että sapatti alkaa perjantaina auringon laskiessa ja päättyy lauantaina auringon laskuun. Mutta eihän lauantai ole viikon viimeinen päivä, vaan sunnuntai? Niinpä, vuonna 1973 tämä tuhansien vuosien perinne muutettiin kansainvälisen standardoimisjärjestön (ISO)n suosituksesta Suomessakin. Sitä ennen viikon viimeinen päivä oli launtai, kuten se on juutalaisessa kalenterissa edelleen.

Sapatti perustuu Raamatun alkulehtien luomiskertomukseen, jossa Jumala lepäsi luomisen seitsemäntenä päivänä. Sapatti on asetettu myös neljäntenä käskynä kymmenessä käskyssä (2. Moos. 20:8–12). Mielenkiintoista, että niissäkin piireissä, joissa kymmenen käskyä ovat edelleen tärkeitä, sapattikäsky on voitu korvata viikon ensimmäisellä päivällä. Sapattia vietti myös alkuseurakunta, ja sitä viettää edelleen osa nykyisistä kristillisistä seurakunnista, kuten adventistit.
Erikoista tässä sapatin täydellisessä sivuuttamisessa ja korvaamisessa on, että Vanhassa tai Uudessa testamentissa ei ole käskyä tai edes esimerkkiä siirtää sapatti seuraavaan päivään. Historiaa tutkiessani oletan, että tässä on vahvasti vaikuttanut jo ylläkuvattu asenteellisuus juutalaisia kohtaan sekä Roomassa käytössä ollut Sun day - auringonpäivä eli sunnuntai. Roomassa kaikilla päivillä oli nimi, juutalaisilla sen sijaan ei ollut. Päivät olivat vain numeroita, ensimmäinen päivä, toinen päivä, kolmaspäivä ja niin edelleen. Vain viimeisellä lepopäivällä oli nimi sapatti.

Mutta kyllä viikon ensimmäisellä päivälläkin oli merkitystä. Apostolin tekojen 20 luvun jakeesta 7 voimme lukea kuinka Paavali lähetysmatkallaan kokoontui sapatin mentyä viikon ensimmäisenä päivänä murtamaan leipää ja puhumaan heille. Voimme siis olla varmoja, että sapatin jälkeinen päivä oli viikon ensimmäinen päivä, joka ei ollut sama kuin Jumalan määräämä lepopäivä. Monet sanovat tässä kohdissa, että no niin, mutta he kokoontuivat murtamaan leipää, eikö se todista että syntyvä kristillinen seurakunta kokoontui sapatin jälkeisenä päivänä. Toki, mutta ei tässä esimerkissä lainkaan sunnuntaina, vaan viikon ensimmäisenä päivä, joka alkoi lauantai-iltana sapatin päätyttyä. Voimme lukea, että Paavali saarnasi yli puoleen yöhön, joten sunnuntaiaamusta ei ollut kyse, vaan lauantai-illasta. He tosin mursivat leipää yöllä, sunnuntain puolella, koska näin apostolien teot kertovat. Leipä murrettiin yöllä, sunnuntaita vasten, mutta puhe pidettiin lauantaina. Kaikki tämä oli tietenkin juutalaisen käsityksen mukaan yhtä ja samaa viikon ensimmäistä päivää. 

Samalla meidän on hyvä ymmärtää, että Paavali oli juutalainen ja noudatti näitä tapoja, sekä kehotti seuraajiaan osallistumaan sapatin viettoon. Myös Jeesus oli juutalainen, joka osallistui juutalaisiin juhliin ja sapatti palveluksiin.

Sapatti on perheen yhteinen juhla, jossa syödään, murretaan leipää ja juodaan viiniä, mutta kyse ei ole ehtoollisesta, vaan perheen yhteisestä ajasta ja levosta. Kirkkohistorioitsijoiden mukaan ensimmäisillä vuosisadoilla kaikki kristilliset seurakunnat viettivät sapattia lepopäivänään. Ensimmäiset viitteet siitä, että sunnuntai on joillakin paikkakunnilla noussut sapattia tärkeämmäksi, voidaan nähdä toisella vuosisadalla. 321 Keisari Kontantinus I julisti sunnuntain virallisesti ainoaksi pyhäpäiväksi. Vasta vuonna 650 Rouvenin kirkolliskokous sääti sunnuntain pakolliseksi jumalanpalveluspäiväksi.[8]

Helluntailaisena teologina hyväksyn sapatin olevan Jumalan säätämä lepopäivä ja noudatan sitä soveltuvin osin, en lain alaisesti, elämässäni pakanakristittynä. Sunnuntai on mielestäni oikein käyttökelpoinen päivä seurakunnan kokoontumisille ja jumalanpalveluksille, mutta mielelläni näkisin myös enemmän sapattiaterioita ja lepoa perheiden keskellä. Minulle ei olisi ongelma, että seurakunnassani vietettäisiin myös sapattiaterioita sopivan paikan tullen.

Korvausteologisena näen väitteet siitä, että sunnuntai olisi jollakin tavalla korvannut sapatin tai että sunnuntai olisi jokin erityinen Herran päivä. Käsite Herran päivä esiintyy Raamatussa kolmisenkymmentä kertaa, josta neljä viidesosaa VT:n ennustuksissa. Vanhan Testamentin profeetat maalaavat Herran päivän synkin värein: silloin Jumalan viha täyttyy sekä omaisuuskansansa Israelin että pakanoiden syntien tähden. Yhtä ainutta kertaa tätä termiä ei käytetä Raamatussa viikon ensimmäisestä päivästä. Kaikki tämän kaltainen on myöhempää teologiaa.

Yhteys uskomme juuriin on löydettävä uudelleen

Toisella vuosisadalla kirjassaan Dialogus cum Tryphone Judaeo Justinos Marttyyri kuvasi hyvin kunnioittavasti kristityn ja juutalaisen välejä, eivätkä juutalaiskristilliset ryhmät olleet vieraita vielä myöhemminkään seuraavina satoina vuosina. Justinos Marttyyri on tunnetuista ensimmäisen vuosituhannen teologeista viimeinen, joka suhtautui juutalaiskristillisiin ryhmiin erittäin myönteisesti, ymmärtäen että sama ihminen voi viettää sapattia ja osallistua sunnuntaina jumalanpalvelukseen.[9]

Vuonna 2009 julkaistussa International Council of Christians and Jews – järjestön vetoomuksessa, Berliinin kaksitoista kohtaa, kristityt ja juutalaiset kehottavat itseään ja toinen toistaan tutkimaan kriittisesti omaa ja toisen traditiota.[10] Vetoomus on voimassa tänäänkin ja omalta osaltani olen sitä harjoittanut muun muassa tämän kirjoituksen myötä. Iloitsen myös niistä lukuisista ystävistäni, joita olen viime vuosina saanut messiaanisista juutalaisista. Olen viettänyt heidän kanssaan yhteistä sapattia, kuten myös kutsunut heitä puhumaan seurakuntaani Voolahden rukoushuoneseurakuntaan.

Yhtä kaikki, minulla on luonnollisesti vahva yhteys kristilliseen kirkolliseen ja jopa ekumeeniseen tasoon. Omassa perheessäni on niin kalvinistisiä, kuin tunnustuksellisia luterilaisia vaikutuksia. Olin itsekin innostunut dogmaattisesta teologiasta ja tunnustuskirjoista aikanaan, mutta tänään ilon lähteeni on vapaus Herrassa. Oppia tärkeämpänä pidän henkilökohtaista suhdetta Isään Jumalaan, hänen kykyynsä johdattaa ja pitää minut oikealla tiellä. Tätä kautta suhde myös toisiin ja toisella tavalla ajatteleviin on erittäin tärkeää. Me olemme kaikki yksilöllisten historiallisten syiden vuoksi erilaisia, kannamme erilaisia perinteitä ja ajattelemme kukin tavallamme – myös niin, että oma ajattelumme muuttuu ajan saatossa. Tämän kaiken keskellä on olemassa yksi Jumala, Isä kaikkivaltias, jonka tahdosta Vanhan testamentin ennustukset ovat täyttyneet Messiaassa, Jeesuksessa, jota myös voidelluksi sanotaan (kristus tulee kreikankielen sanasta voideltu). Raamatun lupausten mukaan me kaikki tulemme kokoontumaan juutalaisiin juhliin Israelin vuorelle, kun meidän Messiaamme palaa Jerusalemiin.

Elämme nyt aikaa, jolloin juutalaisten parissa messiaanisuus lisääntyy. Maailmalla on satoja tuhansia messiaanisia juutalaisia ja Israelissakin jo yli 30 000. Tämä kehitys on niin nopeata, että jo tästä syystä seurakuntien tulee asennoitua tilanteeseen uudelleen. Juutalaistyön menestys ovat juutalaiset itse. He kertovat sisältäpäin siitä, miten Tanak ja Toora yhteneväisesti kertovat Messiaan tulosta ja siitä kuka hän oli. Kun sivummalla pysyy juutalaisia vainonnut kristillinen seurakunta ja kristityt holokaustin takana olevat kansallisvaltiot, niin vastaanotto on mahdollinen. Samalla juutalaiselle messiaaniselle avautuvat monet historialliset seikat helpommin. He tuntevat alueen historian ja paikat, myöskin hepreankieli ja vuosituhantinen Tooran, Tanakin ja profeetankirjojen tutkiminen nostavat esiin huikeita näköaloja myös meille, jotka olemme lukeneet kirjoituksia omasta viitekehyksestämme käsin.

Ystävät, meille on tulossa rikkaat vuodet juutalaisen kansan herätessä Messiaan paluun odotukseen.

Ismo Valkoniemi



[1] Haarez-lehti 3.9.2010

[2] M, Kuske, 1971. 14-15. (Kuske arvioi yhtä kriittisesti Harnackia kuin 2010 Haarez-lehdessä Kosman)

[3] https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/26563/Luther.pdf

[4] Lähetysteologinen aikakauskirja 14/2011, 73-74.

[5] Eusebius, Vita Const. Lib III, 18-20

[6] Harries, Richard. After the Evil: Christianity and Judaism in the Shadow of the Holocaust. Oxford Univesity Press, 2003.

[7] Koyzis, Nancy Calvert. Paul, Monotheisim and the People of God. Continuum International Publishing Group, 2004.

[8] Sunday: A History of the First Day from Babylonia to the Super Bowl, 2007. 17-22.

[9] Lähetysteologinen Aikakauskirja 14/2011, 75.

[10] 2009 A Time for Recommitment. Jewish-Christian Dialogue 70 Years after War and

Shoah. Konrad Adenauer Stiftung e.V. Sankt Augustin/Berlin.

Ei kommentteja:

Häiriintyikö elämäsi piispojen uudesta tulkinnasta?

          Jos katsoo kirkkohistoriaa pelkistettynä ja vähän silmiä siristäen, niin saa suoran linkin    tämän  päivän ongelmiin. Otetaanpa ä...