Etiikka on hyvästä kiinni pitämistä

Seksuaalietiikkaa

Marginaaliset, mutta kasvavat seksuaalietiikan piiriin kuuluvat ilmiöt kuohuttavat rivikristittyjä. Kysymys kirkon papin sukupuolesta oli hallitseva keskustelu muutamia kymmeniä vuosia sitten. Edelleenkin kirkon piirissä on joukko työntekijöitä ja jäseniä, joille keskustelu ei ole päättynyt. Ennen kuin sitä on saatu päätökseen keskusteluun ovat tulleet homoseksuaalien ja lesbojen työskentely kirkon viroissa, homo- ja lesboparien siunaamiskysymys ja nyt uutena kysymys sukupuolta vaihtavan kirkkoherran asemasta.

Kaikissa näissä kysymyksissä julkinen sana, etenkin yleisradio, yliopistoteologit, lehtien päätoimittajat ja toimitussihteerit ja julkiset viranhaltijat ovat hyväksyneet tilanteen ja esittäneet voimakkaitakin moraalisen närkästyksen lausumia kirkkojen ja konservatiivien suuntaan, jopa ennen kuin mitään vastalausetta on edes kuultu.

Kirkon yli 2000-vuotisessa historiassa nämä ilmiöt ovat uusia. Naispappeus on ollut hyväksyttyä luterilaisessa kirkossa vasta muutamia kymmeniä vuosia ja maailman valtakirkoissa ne ovat edelleen kiellettyjä ja tuntemattomia avauksia. Ortodoksien parissa asiasta ei edes keskustella. Maailman laajuisesti katsoen vain pieni luterilaisten vähemmistö on avannut nämä kysymykset.
Homo ja lesbopappien olemassaolo on vielä tätäkin uudempaa, homo- ja lesboparisuhteiden siunaaminen aivan muutaman vuoden takainen ilmiö ja sukupuolta leikkauksella vaihtava kirkkoherra on asia, josta on tiedetty vain viikkoja. Minun mielestäni olisi suorastaan luonnotonta, jos kirkossa ei heräisi näistä asioista keskustelu ja hämmennys.

Yleisradion TV-uutiset käsitteli Olli Aallon asiaa hyvin myönteisessä valossa. Uutisten haastattelemat muutamat riviseurakuntalaiset totesivat, että totta kai kirkon pitää olla suvaitsevainen ja hyväksyä sukupuolenvaihdos. Ottamatta kantaa tähän Aallon tapaukseen, otankin kantaa suomalaisten suvaitsevaisuuteen. Seksuaalikysymyksissä sitä näyttää löytyvän rajattomasti. Suomalaiset suvaitsevat varmasti lähes minkälaisen seksuaaliseen käyttäytymiseen liittyvän asian tahansa ja edellyttävät kirkkonsa olevan samoilla linjoilla.

Itse työskentelen päihdehuollonsektorilla ja näen usein suomalaisten suurta suvaitsemattomuutta. Asunnottomia päihdeongelmaisia ei voi asuttaa minnekään. Kukaan ei halua naapuriksi edes raitistunutta alkoholistia. Niin syrjäistä seutua ei ole, etteikö adresseja kerättäisi päihdeongelmaisten karkoittamiseksi. Suvaitsevaisuus myös muita etnisiä ryhmiä kohtaan on myös varsin puutteellista.

Mistä nousee se moraalinen närkästys, jota konservatiivikristittyjä kohtaan osoitetaan näinä aikoina, jos he yrittävät keskustella seksuaalieettisistä kysymyksistä kirkoissa ja hengellisissä liikkeissä? Etiikka-sana tulee kreikankielen sanasta Ethos, joka tarkoittaa tottumusta ja tapaa. Etiikka on siis niitä eettisiä tottumuksia, joita meillä yhteisönä on. Henkilökohtaisesti raamattuun ja sen Jumalaan uskovat ovat pitäneet kiinni näistä totutuista eettisistä arvoista, jotka on sidottu raamattuun. Moraali taas tarkoittaa niitä vallitsevia käsityksiä, arvoja ja käsityksiä, jotka koskevat hyvää ja pahaa. Paljon parjatuilla konservatiivi-ihmisillä perinteet, totuttu ajattelutapa ja moraali lepäävät siinä opetuksessa ja sanassa, joka nousee perinteestä ja raamatusta. Voiko siis Jumalaan uskomaton olla ylipäänsä moraalisesti närkästynyt?

Ilman raamatunkaltaista ankkuria moraalikäsitteet kelluvat yhteisössä julkisen sanan, lainsäädännön ja maailmalla vallitsevien ajatus- ja muotivirtausten mukana.
Jos arvoja ei ole hakattu kallioon, kaikki on tulevaisuudessa mahdollista. Jos syntyy voimakas jonkun uuden, meille nyt vieraan seksuaalisuuden hyväksyvä liike ja sen piiriin ajatuu intellegtuelleja, he järjestäytyvät ja alkavat puhua muille oudosta seksuaalikäyttäymisestä luonnollisena. Lupulta kymmenien vuosien keskustelun jälkeen ajatus alkaa tuntua yhteisöstä luontevalta. Nämä tutkimusmetodeja ja sivistynyttä toimintatapaa kannattavat ihmiset löytävät lopulta geenimuutoksia tai psykologisia selitysmalleja käyttäytymiselle. He ottavat siis arvovapaan tiedeyhteisönmetodit mukaan toiminnan ajamiseen. Mitään perusarvoa ei ole, mihin yhteisö voisi vetää rajat ja sanoa että tämä on kielletty alue.

Minulle konservatiivina tuollainen perusarvo on raamattu ja Kristus-kallio, jolle raamattu kehottaa rakentamaan elämänsä. Minulle raamattu puhuu myös siitä, että syntiinlankeemuksessa me olemme saaneet kaikki synnin geenit. Minäkin. Kysymys on siitä, mitä minulle on lapsena tapahtunut, mitä alan harjoittaa, minkälainen mieltymys siitä minulle kasvaa, miten toiminta alkaa muuttaa persoonaani, kuinka löydän toisia samankaltaisesti ajattelevia ihmisiä, miten ajatuksemme ohjaavat toisiamme ja muuttuvat yhteiskunnalliseksi toiminnaksi jne. Intiaanit sanoivat että ihmisessä asuu sisällä koiria, se mitä me ruokimme se voi ja kasvaa paremmin. Itse seison sellaisen mallin takana, jossa taistelu erilaisia mieltymyksiä vastaan on ihmisen oma asia. Ei ole kirkon ja kristillisen seurakunnan asia muuttua. Yksilö tekee kuten tekee, mutta normikäyttäytyminen pidetään kristillisissä yhteisöissä raamattuun ankkuroituna, eikä selitetä sitä uudella teologialla, jossa todetaan silloisen raamatun tulkinnan olleen sen ajan ihmiselle.

Nykyinen malli jossa kirkko luopuu kaikesta, mitä kansa ja yleisradio vaatii, ajaa luterilaisen kirkon erityksiin. Lopulta sen jättävät kristityt ja suvaitsevaisuutta edustavat. Yhteydet muihin kristillilsiin kirkkoihin viilenevät, sillä valtavirrat eivät liiku niin avoimesti kuin luterilaiset. Konservatiivit jättävät sen siksi, että eivät voi hyväksyä samoja asioita, joita kirkko hyväksyy ja seksuaalista suvaitsevaisuutta kannattavat jättävät sen siksi, että se menettää statuksensa suomessa ja länsimaissa. Heidän tarkoituksensahan oli saada sellaien kirkon arvostus, joka edustaa Jumalisuutta ja joka voisi tuoda heille Jumalan hyväksynnän. Jäsenet menettänyt kirkko, jolla ei ole hengellistä arvovaltaa, ei kiinnosta enää ketään.