Mikä on seurakunta?

VANHOISTA TEKSTEISTÄ NOUSEVA MÄÄRITTELY

VT:n seurakuntaa tarkoittava sana on qaahal (5 Moos 9:10). Sillä tarkoitetaan nimenomaan Israelin kansaa, Jumalan kansaa tai sen osaa, jota yhdistää kansana yksi Jumala ja hänen käskynsä. UT:ssa se on käännetty kreikkalaisella sanalla ekklesia (Apt 7:38), joka tarkoittaa uloskutsuttua joukkoa. Uuden testamentin maailmasta uloskutsuttujen Jeesuksen seuraajien esikuva on Egyptistä uloskutsuttu Israel. Alkuseurakunnalla oli käytössä aramean kielinen seurakunta-sana. עדתא , ’ed’ta , hebreassa ad’ata, sanatarkasti 'kunnes Hän tulee'. Maailmasta 'uloskutsutut' ovat samalla niitä, jotka aktiivisesti odottivat Hänen paluutaan. 1Kor. sanoin, "Te julistatte Herran kuolemaa, siihen asti, kun Hän tulee”.

Alkuseurakunta oli yhteisö, joka järjestäytyi ja otti myös sosiaalis-taloudellisen vastuun seurakuntalaisista. Apostolintekojen alkuseurakunnan jälkeen, Paavalin perustamat seurakunnat eivät menneet omaisuuden jaossa yhtä pitkälle, mutta myös niissä ihanteena oli heikkojen tukeminen, köyhien auttaminen Jeesuksen viitoittaman opetuksen ja esimerkkien valossa. Niin pitkälle kuin Raamattua voidaan seurata, kyse on on ollut yhteisöistä, joissa pyrkimyksenä oli yhteinen ymmärrys uskossa, vahva yhteisöllisyys ja erottautuminen maailmasta Kristukselle uskolliseksi joukoksi.

NYKYKÄSITYS SIITÄ MISSÄ RAAMEISSA VOIDAAN PUHUA SEURAKUNNASTA

Elämme nyt kulttuurissa, jossa seurakunta on mielestämme se, joka a) julistautuu seurakunnaksi, b) rekisteröityy seurakunnaksi tai c) on osa virallista kirkkoa. Tämän lisäksi me läntisessä protestanttisuudessa edellytämme, että kirkossa on nähtävissä sanan ja pöydän eli ehtoollisen sakramentit, apostolinen uskontunnustus tai muu yhteisestä uskon perinteestä nouseva uskontunnustus. Tämän lisäksi toimivan seurakunnan tunnusmerkkinä on säännölliset jumalanpalvelukset tai sitä vastaavat tilaisuudet. Jos yllä mainitut tuntomerkit täyttyvät, kyseessä on nykykäsityksen mukaan seurakunnasta. Säännöllinen voi olla maaseudulla tai hyvin pienissä seurakuntayhteisöissä minimissään vain muutama jumalanpalvelus tai vastaava tilaisuus vuodessa. Tämän lisäksi pidämme jollakin tavoin minimitasona sitä, että seurakunnassa olisi pastori, vaikkapa edes vapaaehtoinen tai muu vastuuta kantava henkilö sekä vähintään yksi seurakuntalainen. Seurakunnan voimavarojen mukaan diakonian ja lähimmäisten auttamisen tulee olla ainakin käsitteellisenä ihanteena läsnä, vaikka teot olisivatkin olemattomia. Tähän jättimäiseen raamiin mahtuvat suuret kirkkoseurakunnat ja pienet protestanttiset seurakunnat.

KASVAVA RISTIRIITA KÄSITTEEN JA TODELLISUUDEN VÄLILLÄ

Työskentelen itse kristillisessä sosiaalialan järjestössä, jossa kohtaamme eri tavoin Suomessa seitsemällä paikkakunnalla ja Eestissä neljällä paikkakunnalla jopa 700 ihmistä päivittäin. Osallistun itse muutamia kertoja viikottain yhteisöjen toimiin. Pääsääntöisesti asiakkaat tulevat yksiköihimme omista kodeistaan. Valtaosin he ovat yksinäisiä ihmisiä, usein työttömiä, maahanmuuttajia tai erilaisista riippuvuuksista tai sairauksista kärsiviä. Tarjoamme yhteisen aamuaterian, kyselemme kuulumiset ja jokaisessa yksikössä aamiaisen jälkeen pidämme aamuhartauden. Se on toki vapaaehtoinen osallistujille. Valtaosa osallistuu aamunavaukseen, jossa käymme läpi yksinkertaisesti evankeliumeista nousevia perusajatuksia. Kuuntelemme kenties hengellisen laulun ja siunaamme päivän rukouksessa. Päivän aikana me ratkomme erilaisia kipuja ja ongelmia. Ne voivat liittyä toimeentuloon, asumiseen, päihteisiin, perhesuhteisiin tai jopa elämän tarkoitukseen. Näemme myönteisiä elämän muutoksia. Näemme myös elämän tarkoituksen löytämisiä. Toimimme kuin alkuseurakunta, mutta emme ole millään tavalla nykymäärityksen mukaan seurakunta.

Osaan nimetä useita seurakuntia, jossa väki on vähenemässä tai loppunut. Kokoontumiset ovat harventuneet voimien vähetessä. Esillä ovat kaikki seurakunnan tuntomerkit, mutta elämä ei ole jäänyt seurakuntaan. Ei ole väärin, että seurakuntalaiset silti tulevat jumalanpalveluksiin pienelläkin joukolla. He ovat jo usein päivätyönsä tehneet ja yhteisö joka on loppumassa on osa heidän elämäänsä, osa heidän todellisuuttaan. Mitään merkkejä ei kuitenkaan ole näkyvissä, että muutos olisi tulossa.

Temppuseurakunniksi nimeän ne, jotka pyrkivät luoman elämää jollakin aikaan sidotulla elementillä. Näitä ovat videot, musiikki, värivalot ja puheen- ja musiikin nimimiehet. He menestyvät näennäisesti juuri nyt. He tarjoavat sitä, mitä nuori kansa haluaa. Tässä kohdassa en kuitenkaan varauksetta vain varota, vaan yritän muistella aikoja jolloin olin nuori. Yhteisöllisyys edellyttää musiikkia, joka miellyttää. Se edellyttää puheita ja seuraa, joka tuntuu minun yhteisöltäni. Mutta monia vuosia eläneenä, näen että kulttuurisesti kaikki nyt hohdokas on huomenna vanhaa. Todellisen seurakunnan tulisi koskettaa ja liikkua syvemmissä tarpeissa, syvemmässä yhteisöllisyydessä, syvemmässä yhteydessä, kuin mitä nuorisokulttuuri tai muu aikaan sidottu kulttuuri voi tarjota.
 
Neljäntenä nostan esille oikean opin seurakunnan siteenä. Meillä on ryhmiä niin luterilaisuuden ytimessä, helluntailaisuudessa, adventismissä, messiaanisissa ja muissa aatesuunnissa, jotka pyrkivät oikeaoppisuuteen. Oikea oppisuuteen rakentuvat yhteisöllisyys on kuitenkin jossakin määrin aina omahyväistä. Sen sideaine katkeaa kiistoihin ja se pirstoutuu usein aikanaan pienempiin osiin. Kun paksut silmälasit vaihtuvat suurennuslasiin ja lopulta mikroskooppiin, virheitä alkaa löytyä. Tällaiseen liikkeeseen kuuluva kokee hetkellistä voiman tunnetta, kun hän voi suhtautua 'noihin ymmärtämättömiin' oikeasta käsin. Mutta myös tämä liike hautaa omat oppi-isänsä, jotka unohtuvat historian havinaan.

Kuvasin tässä tarkoitukselle niitä ristiriitaisia tunteita, joita arkityöni ja seurakuntaharrastukseni on tuottanut. En tarkoita, etteikö maassamme olisi hyviä seurakuntia. Kyllä niitä on ja niitä myös nousee uudelleen jo haudattujen seurakuntien tuhkasta.

HYVÄN SEURAKUNNAN TUNNUSMERKIT

Oman käsitykseni mukaan hyvä seurakunta ottaa huomioon todellisuuden ja hengellisyyden erilaiset tarpeet:

Yhteisö- ja yhteys: Pääajatuksena on seurakunta pyhien yhteytenä ja rakkauden yhteisönä, jonka Pyhä Henki kokoaa. Lähtökohtana on seurakunta meidän Herramme ruumiina, jonka jäsenet kuuluvat yhteen ja tarvitsevat toisiaan.

Institutionaalisuus: Seurakunnalla on oltava rakenteita, virkakäsitteitä ja -nimityksiä sekä hierarkiaa toiminnallisuuden edellyttämällä tasolla. Seurakunta ei syvimmältä olemukseltaan saisi olla näkyvä instituutio, mitä suuret rakenteet väistämättä kuitenkin ovat. Institutionaalisuuden tason tulisi olla sellainen, mikä on välttämätöntä hyvän toiminnallisuuden ylläpitämiseksi. Ei yhtään sen enempää.

Sakramentaalisuus: Seurakunta itsessään on sakramentti, Jumalan armon näkyvä merkki. Sanan ja pöydän sakramentit, kasteen rukouksen, uskontunnustuksen, syntien anteeksijulistammisen, avioliittoon vihkimisen ja muiden kasvuriittien symboliset toiminteet muistuttavat meitä Messiaan todellisesta jumalanpalveluksesta, jonka hän on jo tehnyt ja jota hän toimittaa Isän oikealla puolella alati. Tämän mallin vaarana on esteettisten kokemusten ylikorostaminen ja itseriittoisuus. Seurakunnan tehtävä julistaa evankeliumia ja palvella, voivat unohtua, jos sakramentaalisuus kasvaa keskeiseksi asiaksi.

Palvelukeskeisessä mallissa korostetaaan Kristusta, joka tuli maailmaan palvelemaan, eikä palveltavaksi. Seurakunta palvelee kaikkia, jotka tarvitsevat apua. Seurakunnan työntekijät puolestaan palvelevat seurakuntalaisia julistuksella ja sakramenteilla. Alkuseurakunnan diakonit olivat myös sananpalvelijoita. Mikäli sosiaalinen työ erotetaan liiaksi evankeliumin julistamisesta, se voi olla kadottamassa seurakunnan ydinolemusta ja seurakunta muuttuu vähitellen sosiaalitoimistoksi ja ruokavarastoksi.

Lähetyskeskeisessä seurakunnassa toteutetaan lähetyskäskyä. Aika on kuitenkin jatkuvassa muutoksessa. Kaikkeen maailmaan -tarkoittaa nyt myös meidän omia kotikulmiamme.


YHTEENVETO

Yhteisön ulkonaisina tuntomerkkeinä olivat apostolinen opetus ja siihen liittyvä kaste sekä keskinäinen yhteys. Jumalan kansa tässä maailmassa on julistamassa evankeliumia, kohtaamassa sairaita, rampoja ja ruokkimassa nälkäisiä, niin kaukomailla kuin kotikulmilla. Tarvitsemme aina paikallisseurakuntia, jotka kuuntelevat mitä heidän luokseen tulevat ihmiset tarvitsevat. Tarpeet eivät aukene saarnastuolista tai esiintymislavalta käsin, vaan on mentävä sinne missä ihmiset ovat ja kuultava heitä.

26.1.2018 Ismo Valkoniemi