Oikea jumalanpalvelus

Mustavalkoinen ajattelu on helppo ampua alas, mutta aika ajoin se on hyvä väline erottamaan selkeästi ilmiöitä toistaan. Sen tähden aion syyllistyä nyt kuvaamaan tämän ajan ilmiöitä hengellisessä elämässä mustavalkoisesti.

YLISTÄMINEN
Raamatussa, etenkin Vanhassa Testamentissa, ylistämistä kuvataan paljon. Näitä raamatun paikkoja siteerataan ahkerasti aina kun joku esittää kritiikkiä sitä ylistämistä kohtaan, joka on nyt muotia nuoren karismaattisen liikehdinnän parissa. Vanhassa testamentissa ylistys liittyy aina jonkun erityisen suuren ja merkittävän tai hyvin vaikean tapahtuman jälkeiseen aikaan, jolloin ylistys kumpusi aidosta elämäntilanteesta. Ensimmäinen suuri ylistyksen paikka Jumalan kansalla oli sen jälkeen kun Faarao miehineen hukkui Kaislamereen (2. Moos. 15), toinen silloin kun liitonarkki tuotiin Jerusalemiin (1. Aik. 16:7). Ylistystä käytettiin myös taistelun eturintamassa, jolloin ilmeisesti juuri ylistyksen vuoksi vihollisen huomio kiinnittyi muualle ja yllätyshyökkäys onnistui (2. Aik. 20:22). Mutta entä tänään? Ylistys on irrallaan taistelusta, irrallaan oikeasta Jumalanpalveluksesta, joissa hoidetaan leskiä, orpoja tai taistellaan kärsivien lasten, nälkäisten tai pahoinpideltyjen rinnalla. Itse asiassa juuri siksi se on heikkoa ja aiheuttaa paikka paikoin nolostumisen tunteita kuulijoissa, siitä on tullut pakollinen liturgia, joka on suoritettava jokaisessa kokoontumisessa, vaikka taisteluvoitoista ei olisi tietoakaan.

VOIMATON SEURAKUNTA
Jumala ei antanut lahjoja siksi, että me viihdyttäisimme niillä toisiamme. Se on enemmänkin bonusta meille, että saamme nauttia erilaisista lahjoista ja armolahjoista seurakuntamme keskellä. Lahjat ovat varustusta taisteluun, joka käydään maailmassa. Jos meidän tavoitteenamme olisi voittaa paha niillä ”aseilla”, jotka meille on annettu, me tuskin varustautuisimme viikosta toiseen viihdyttämään toisiamme kaikella sillä media-arsenaalilla, musiikilla, kirjallisuudella, lehdillä, taiteella ja tanssilla, joka meillä on käytössämme. Tästä viihdyttämisen ja hengellisten elämysten tarjonnasta seuraa täydellinen heikkous, mistä kiittäisin, mistä ylistäisin, mistä riemuitsisin? Seurakunnat ovat masennuksen ja väsymyksen pesiä, koska todelliset taisteluvoitot puuttuvat ja niiden kautta aito sydämestä kumpuava ylistys ja kiitoskarkelointi. Vihollinen on kasvanut niin suureksi ja pelottavaksi, että seurakunta on käpertynyt pitämään yllä myyttiä ja viihdyttämään jäljelle jääneitä.

TAISTELEVA USKO
Katsoimme vaimoni Päivin kanssa Suomessa vain DVD:llä ilmestyneen elokuvan Machine Gun Preacher, joka kertoo amerikkalaisen Sam Childersin työstä Etelä-Sudaniin rakentamansa orpokodin ja Joseph Konyn sissiarmeijan kaappaamien lapsisotilaiden parissa. Elokuva on kohdannut yllättävää vastustusta hengellisyytensä takia ja siksi sitä ei otettu teatterilevitykseen, esimerkiksi Ranskassa se kiellettiin juuri liian hengellisenä, kun taas Yhdysvalloissa kristilliset piirit ovat kritisoineet sen maallisuutta ja rajua kielenkäyttöä. Tosiasia on että Childer on pelastanut itseään säästämättä Etelä-Sudanin, Kongon ja Pohjois-Ugandan lapsisotilaita yli 1000, hakemalla heidät sisseiltä takaisin. Pennsylvanialainen entinen moottoripyöräjengiläinen, nykyisin saarnamies ja taistelija Sam Childers ei sovi mihinkään totuttuun hengelliseen muottiin, ei pukeutumisensa eikä käytöksensä puolesta, mutta lopputulos olisi seurakunnalle ylistyksen ja kiitoksen paikka ja niin se ylistääkin. Childersin seurakunta The Shekinah fellowship church on perinteinen amerikkalainen seurakunta, jossa ylistys on osa seurakuntaelämää, mutta ei ilman syytä.
Seurakunnan tulisi astua ulos saleista ja katsella omaa elinpiiriään, onko siellä lapsia, jotka voivat huonosti, vanhuksia jotka tarvitsevat apua ja ovat yksinäisiä, yksinhuoltajia ja heidän isättömiä tai äidittömiä lapsia joita voi rohkaista, suurperheitä jotka taipuvat arjen haasteellisuuden alle tai kenties nälkäisiä ihmisiä, jotka ovat syystä tai toisesta syrjäytymiskierteessä? Keskustelu ja hymy, rohkaisu tai pieni apu ovat paikallaan aina. Jos seurakunta kilpailee välittämisessä ja rakkaudessa, se ei jää jalkoihin, kovin vähän muita kilpakumppaneita on rinnalla. Tämä johtaa väistämättä kehitykseen, jossa myös ylistys ja kiitos alkaa kummuta todellisista lähteistä, voitoista ja Jumalan ihmeellisestä avusta. Tästä seuraa innostus, yhteishenki ja masentuneet jalat alkavat kantaa, riemun kiljahdusten saattelemana!

Jaak. 1:26-17: Jos joku luulee olevansa Jumalan palvelija mutta ei pysty hillitsemään kieltään, hän pettää itsensä ja hänen jumalanpalveluksensa on turha. Puhdasta, Jumalan ja Isän silmissä tahratonta palvelusta on huolehtia orvoista ja leskistä, kun he ovat ahdingossa, ja varjella itsensä niin, ettei maailma saastuta.

2.7.2012 Ismo Valkoniemi