Menetimmekö sukupolven?

Siinä me istuimme viime viikolla toimistossamme. Kaksi eläkkeellä olevaa rouvaa, jotka toivat tukiasukkaamme käymään toimistossamme. Olivat vapaaehtoisia, seurakunta-aktiiveja, evankelistoja. Kyllä heistä on paistanut jo pitkään armollisus heikkoja kohtaan ja äärimmäinen halu seistä heidän rinnallaan. Miten ovatkin niin esimerkillisiä.

Tukiasukasohjaajamme Marko oli paikalla myös, minä ja lähihoitajaharjoittelija. Marko kertoi kuinka hän on kasvanut neljässä vuodessa takaisin elämään ja usko on tärkeä. "Se on oikeastaan aika ihme", totesin, "koska tullessaan meille työharjoitteluun, käveli Päivin eteen ja ilmoitti että hän sitten ateisti". "Niin olen uskossa ja minun koti oli myös uskovaisten koti, mutta meillä oli väkivaltaa", lisää Marko. "En halunnut kuulla koko uskosta sen jälkeen mitä isä aina teki, vaikka oli innokas seurakunta-aktiivi", Marko jatkaa. Sitten hän kertoo kuinka tuli meillä hyväksytyksi ja kuinka suhde Jumalaan korjaantui, vaikka tuo kodin trauma jäi ja välit isään eivät ole kunnossa. "Voi kuinka koskettava tarina", jatkaa toinen naisista. Minunkin lapset ovat jääneet pois seurakunnasta, kun me olimme aika tiukkoja. Emme sallineet mitään muuta kuin oman herätysliikkeen musiikin ja kirjat ja sitten nuorena hänet erotettiin seurakunnasta", hän kertoo. "On aika katkera seurakunnalle ja aikuinen jo nyt, mutta ei me ymmärretty muusta mieheni kanssa, kun seurakunnassa edellytettiin tällaista tiukkuutta ja ohjattiin siihen, emme me ymmärtäneet että se oli virhe", hän jatkaa.

Toinen naisista kertoo kohta, että hänen poikansa on myös meidän tukiasunnossa Helsingissä. Kipuja on kovasti jäänyt ja ei ole helppo hänelle puhua rakastavasta Jumalasta.

Itse muistelen Hämeenlinnan nuorten uskovaisten porukkaamme. Meitä oli kai lähes 50 nuorta, joista vain muutama on ns. uskossa, ainakin näin julkisesti kuin minäkin. Monet kaverini erotettiin nuoruuden hölmöilyjen takia, jotka ovat melkein väistämättömiä nuorten maailmassa. Irroitettiin "kuivina oksina". Kerron vielä että otin kymmenen vuotta etäisyyttä, enkä halunnut kuulla edes sanaa Jumala, kun koin touhun vastenmieliseksi. Oman armollisen Jumalan löysin, kun lamavuosina kompuroin ja en tiennyt enää muuta avun lähdettä. Hän tulikin hyväksyen ja hienotunteisesti ja sain monenlaista konkreettista ja ihmeellistä apua, jonka kautta tajusin etteivät seurakunnat olleet edustaneet Kristuksen mieltä toiminnassaan oikealla tavalla.

Kaikessa karuudessaan meille kaikille jäi keskustelusta hyvä mieli. Marko ja minä olimme löytäneet armollisen Jumalan ja saamme siitä näkökulmasta tehdä työtä särkyneiden, häpäistyjen ja monista riippuvuuksista kärsivien kanssa. Rouvat olivat mielissään, jospa kuitenkin Jumala voisi korjata myös heidän lastensa ja Jumalan suhteen ja antaa anteeksi ymmärtämättömyydelle, joka menneinä vuosina vallitsi.

Miksi vanhemmat vaativat lapsilta kuuliaisuutta tai alistavat heitä Jumalan sanaan vedoten? Se voi johtua heidän neuvottomuudestaan ja avuttomuudestaan, mutta siinä on myös teologinen virhetulkinta kyseessä. Lapsen ja nuoren kannalta tilanne on kohtuuton, kun omaa tahtoa ei käsitellä armollisesti vaan vastakohdaksi asetetaan Jumalan tahto. Tätä perustellaan pyrkimyksenä taltuttaa ihmisen jumalanvastainen tahto. Synnin turmeleman ihmisen tahdon nähdään olevan suuntautunut pahaan ja ristiriidassa Jumalan tahdon kanssa. Jumalan on kuitenkin luonut ihmisen, jonka luonnoliseen kasvuun kuuluu erilaisia kehittymisvaiheita, kapinaa, uhmaa ja kiusallisiakin kysymyksiä. Eivät nämä lapsen tai nuoren uhmat pelota Jumalaa, eivät horjuta Hänen valta-asemaansa, vaan ne ovat terveeseen kasvuun kuuluvia kysymksiä, jotka Hän on itse istuttanut meihin kasvaaksemme aikuisuuteen. Näiden tukahduttaminen Jumalan omalla Sanalla on perisynnin eräs piirre. Jos me otamme liian paljon oikeuksia tietää hyvä ja paha toisten puolesta, yläpuolelta, pakottamalla, se menee lähelle perisynnin olemusta: ”…teistä tulee Jumalan kaltaisia, niin että tiedätte kaiken, sekä hyvän että pahan” (1. Moos. 3:5). Perisynti on siis väärä olettamus, että meillä olisi valta hyvä ja pahan tietämisen suhteen. Jumalan ja ihmisen välinen ero on suurempi ja vaatii nöyryyttä ja vähemmän kaikkivoipaisuutta, myös kasvatuksessa.

9.2.2013 Ismo Valkoniemi