Kun puhumme episodista, monet eivät tiedä edes mitään episodia tapahtuneen, sillä keskustelu pysyi valtamedian ulottumattomissa. Itse en ole tuomassa tähän keskusteluun uutta tulta, vaan täysin toisen näkökulman, käytännöllisen teologian puheenvuoron.
Keskustelun pääasiallinen rintamalinja kulki perinteisesti Raamattu-uskollisena mielletyn kotimaisen helluntailiikkeen julkaiseman seksuaalieettisen kannanoton sanapainotuksien ymmärryksessä. Kun helluntaikirkko julkaisi kannanoton, oli se samaan aikaan julkaissut tiedon siitä että Helluntaikirkon uusi johtaja on nainen. Nämä kaksi uutista siirsivät kritisoijien mielestä helluntaikirkon liberalisoituvan länsimaisen kristillisyyden puolelle, yleiselle mielipiteelle periksi antavaksi liikkeeksi, joka hylkää konservatiivisen Raamatun tulkinnan.
Ymmärrän, että asia voidaan nähdä näin, mutta nopeat korjaukset seksuaalieettisen kannanoton sanamuodoissa, joita on tehty jo useita - viimeisin 5.3.2021 - kertovat enemmänkin siitä, että muotoilu ei kaikilta osin ensimmäisellä kerralla onnistunut.
Helluntaikirkon naisjohtajan nimeäminen oli toki linjamuutos, mutta aivan toinen kysymys on se, mikä on Suomen Helluntaikirkon johtajan tehtävä ja asema suhteessa seurakuntiin. Minun näkemykseni mukaan hän edustaa vahvasti lainsäädäntöömme liittyvän uskonnollisen yhdyskunnan hallinnollista ja välttämätöntä rakennetta seurakuntien (yli 80 itsenäistä seurakuntaa) ja yhteiskunnan välissä. Tilanne on kovin kaukana alkuseurakunnan yhteiskunta- ja seurakuntarakenteesta ja huonosti sovitettavissa suoraan apostolintekojen ja Paavalin kirjeissä esiin tuleviin soveltuvuusehtoihin.
Nähtiinpä asia kummalla tavalla tahansa, en koe olevani kyllä tai ei osapuolena sinänsä. Sen sijaan haluan nostaa esille täysin toisen näkökulman.
Mikä toimii käytännössä ja mikä ei?
Olen viimeisen viiden vuoden aikana pohtinut, puhunut ja kirjoittanut auki ajatuksiani, missä kysyn; mikä on seurakunta? Kirjoituksistani voi nähdä aidon kasvavan ristiriidan sellaisen seurakuntamallin, jonka me olemme sanoittaneet oikeaksi seurakunnaksi ja edustamani kristillisen järjestötoiminnan arjen välillä. Olen nipistänyt itseäni usein ja kysynyt kummassako elän Jumalan seurakuntaa todeksi? Onko aito Jumalan seurakunta siellä missä käyn sunnuntaisin kuuntelemassa ja joskus saarnaamassa tarkkaan määritellyn mittaisen puheen, joka pohjautuu Raamattuun, jossa tervehdin heitä joita tapaan tässä sunnuntaiharrastuksessani ja joka on yhteiskuntamme mielestä seurakunta (rekisteröity)? Vai onko se siellä missä elämän murjomat kokoontuvat jokaisena arkiaamuna yhteiselle aamiaiselle, sen jälkeen yhteiseen aamunavaukseen, jossa luemme Jumalan Sanaa lyhyesti ja siunaamme päivän? Viikon aikana pidämme raamattutunnin ja teologian luennon sekä keskustelemme niin arkisista huolista, kuin elämän peruskysymyksistäkin. Lisäksi työskentelemme yhteisen päämäärän hyväksi, jaamme ruokaa ja käsittelemme henkilökohtaisia ongelmia ja kysymyksiä.
Kristillisessä järjestötyössä meillä on jatkuvasti joukossamme joku muslimi, hindulainen, budhalainen, ateisti, alkoholisti, narkomaani, kleptomaani tai vaikkapa homoseksuaali. Emme me kirjoita seksuaalieettisiä kannanottoja, emme tuomioita muslimeille tai toisin uskoville, emmekä myöskään keskity korostamaan jotakin tiettyä syntiä, josta parannus on tehtävä. Me luemme ja opetamme Raamattua siten kuin se on kirjoitettu. Paljon useammin kuin homoseksuaalit, näissä kirjoituksissa, etenkin Jeesuksen opetuksessa, parannuksen teon paikalle viedään kovasydämiset, kirjanoppineet, fariseukset ja publikaanit. Myöskin rikkaan on vaikea päästä sisälle Jumalan valtakuntaan. Näin me Raamatusta luemme. Olemme myös itse usein parannuksen tekijän paikalla, emme vain opettamassa, sillä lukiessamme Jeesuksen sanoja, hän puhuu myös meille työntekijöille Sanansa kautta.
Ihmettelin ääneen toisessa järjestössä olevalle kollegalle tilannettamme. "Raamatun usko toimii meillä. Kukaan ei loukkaannu sinänsä siitä, että olemme kristittyjä ja toimimme sen mukaan. Kukaan ei syyllisty meidän sanoistamme sinänsä, mutta toki monet pohtivat elämäänsä ja tarvetta korjata sen suuntaa, kun he punnitsevat elämäänsä ja vaikeuksiaan tässä ympäristössä, missä Jumala on terävän sanansa, mutta myös ylivuotavan armonsa kanssa läsnä. Miksi tämä toimii, mutta hajoaa heti jos alan puuhaamaan tätä väkeä seurakuntiin? Olen tehnyt näin monasti. Heti alkavat ongelmat ja opilliset kiistat tai henkilö syyllistyy jonkun seurakuntalaisen sanoista tai syyllistävästä kysymyksestä." Näin tilitin kollegalleni. Hän, pitkän linjan järjestötoimija totesi tunnistavansa saman ilmiön.
Kenelle Jeesus antoi armon ja kenelle tuomion?
Seurakunnilla on suuri haaste kohdata ihmisiä sillä tasolla, jolla he ovat. Niissäkin missä minä olen mukana. Emme kykene nykyisellä jumalanpalvelusmallilla kohtamaan ihmisiä arjen ja elämän tasolla, sillä jolla Jeesus liikkui. Samarialainen nainen sai kuulla, kuinka monta miestä hänellä oli ollut ja nykyinenkään ei ollut hänen, mutta hän sai kuulla myös siitä että hänellekin oli tarkoitettu Elävä Vesi, jonka juotuaan ei enää janoa. Syntiset naiset saivat armon sanomatta mitään - kyyneleet riittivät ja heidän oma huokauksensa sen puoleen, jolla on ikuisen elämän sanat. Halveksittu vilpillinen veronkerääjä Sakkeus muuttui, kun Jeesus ilmoitti haluavansa aterioida hänen kanssaan.
Tästä näkökulmasta ymmärrän, että helluntaikirkko yritti sanoa, että kaikki ovat tervetulleita. Mutta se on niin vaikeata sanoa syntiselle että sinäkin saat tulla, siten että oppimme ei siitä häiriinny. Riittääkö siihen edes kannanotto, epäilen. Seurakunnan on otettava ihmiset vastaan sellaisena kuin he ovat, ilman mitään julistuksia, sillä autuaita ovat puhdassydämiset, eivät puhdasoppineet. Puhdasoppisuudesta (kukaan ei sitä ole - mutta sen julistamisesta) olen varoittanut aiemminkin. Ne seurakunnat taitavat olla enemmän intellektuelleille, älykkäille, paremmalle väelle - keskiluokalle tarkoitettuja, niille, joilla on aikaa ja resursseja puhtain opillinen suuntaus ja voimaa kiivailla virheettömästä tulkinnasta.
23.3.2021 Ismo Valkoniemi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti