Uutta viiniä ei voida laskea vanhaan leiliin - mutta hyvin liotettu vanha leili kestää sen jälleen

Uusi vai vanha seurakunta? 

Olen tietoisesti esiintynyt viimeisen vuoden aikana useita kertoja helluntaiteologina, jota toki olenkin seurakuntataustani ja koulutukseni puolesta. Olen aiempaa vapaammin kertonut, että kuulun helluntaiseurakuntaan ja helluntaikirkkoon, jossa toimin myös pastorina. Päätyössäni edustan yhteiskristillistä järjestöä, jossa tästä ulostulosta ei ole välttämättä mitään etua. Miksi sitten olen avoin? Koska suhteeni helluntailaisuuteen ei ole ollut helppo ja olen ollut pois myös liikkeen parista, kaivannut muuta ja palannut kuitenkin takaisin. Tänään hahmotan, miksi kuulun helluntaiseurakuntaan ja miksi en ole tämän päivän käsityksen mukaan enää liikkumassa mihinkään.

Kipeitä kohtia ovat menneet kokemukset, jotka jättivät arpia 1970-luvulla. Näissä kukaan ihminen ei ole tietoisesti ajatellut tai pyrkinyt vahingoittamaan minua, mutta liikkeen ajattelu oli kaukana murrosikäisen isänsä menettäneen nuoren ymmärtämisestä. Olen täysin sinut tämän kanssa tänään ja anteeksi antanut, jos ylipäänsä syyllistä löysin. Oppi oli tuolloin konfliktissa ympäristön uskonnollisen ja uskonnottoman ajattelun kanssa tavalla, jossa koin olevani niin erilainen kuin ympäröivä yhteiskunta, että minun tuli salata äitini- ja aikanaan myös oma seurakuntayhteyteni. Helluntailiikkeen ajattelussa oli vahvasti läsnä, näistä kokemuksista huolimatta, ehdoton oikeassa olemisen eetos, jossa muut eivät välttämättä pelastuisi lainkaan. Kielilläpuhumiseen liittyi häpeätunnetta, etenkin jos itse epäili puhuvansa jotakin sen suuntaista sanojen muodostusta, mitä ympäristö odotti minulta. Ja kun tätä tuotin, en tuntenut varmuutta siitä että kyseessä oli aito kielilläpuhumisen lahja. Olin verraten nuori tuolloin.
Tänään maailma ja ihmiset ympärillä ovat muuttuneet niin erikoiseksi, sanoisinko ajoittain hulluksi, että kukaan ei ihmettele millään tavalla taustaani. Jos kaipaisin huomiota uskoni tähden, ei siihen tänään riittäisi teesien naulaaminen kirkon ovelle. Korkeintaan suntio kurkistaisi sivuovesta.

Usko muuttui todeksi 1990-luvun laman seurauksena, jolloin tarrauduin kuvaannollisesti Jeesuksen Tallitin Tsitsiteihin eli hänen viittansa nauhoihin, rystyset valkoisina, enkä päästänyt irti ennen kuin uusi polku elämässä avautui kristillisellä järjestösektorilla. Edellä kuvattu lause oli pakko rakentaa näin, koska tämä kirjoitus ei ole uskottava, jos kaanankieltä ei ole helluntailaisen kirjoituksessa edes mausteeksi. Olin tuon jälkeen jäsenenä välillä helluntaiseurakunnassa, välillä vapaaseurakunnassa ja vielä osin luterilaisessakin. Kirkon herätysliikkeet tuntuivat lämpimiltä ja kodikkailta; Kansanlähetys, Kansanraamattuseura ja Sley. Koin kaiken tuon omaksi, riippumatta opista ja kyltistä oven päällä. Teimme vaimoni Päivin kanssa väsymättä vapaaehtoistyötä niin paljon kuin se oli kulloisessakin olosuhteessa mahdollista, yhtälailla Suomessa ja Venäjällä. Saarnasin seurakuntataloissa ja kirkoissa siinä missä vapaissa suunnissakin. Kukaan ei tuntunut tietävän mihin kuuluimme ja oli siinä ja siinä, että tiesimme itsekään. Karjalan evankelisluterilaisen kirkon diakoni- ja pappistutkinnon suoritin 2001-2005 ja teologian kandin tutkinnon 2013 Joensuun yliopistossa sekä maisterin tutkinnon Itä-Suomen yliopistossa 2016.

Aivan viimevuosina kävin kovan kamppailun siitä mihin seurakuntaan asetun Porvoossa. Kaikki vaihtoehdot tuntuivat hyvältä. Viimeisen sisäisen taistelun kävin lähetyshiippakunnan suhteen, jonka suhteen vietin jopa unettomia öitä. Tässä kaikkein painavin seikka pysyä helluntailaisena oli kastekysymys. Minun ajattelussani en voinut tehdä kompromissia. Olen ottanut kasteen vastaan upottautumalla, sen jälkeen kun usko Jeesukseen minussa heräsi ja olen itse kastanut samoin hyvin monta muuta, niin Suomessa kuin Israelissa. Lopulta rauha laskeutui. En ole lähdössä enää mihinkään. Ymmärrän nyt myös miksi ja juuri tästä syystä myös entistä avoimemmin asiasta kerron.

Helluntailaisuuden vahvuudet vapauden ja ilon läpi katsottuna

Helluntailaisuuden vahvuuksia näkee kirjoitettuna nykyään hyvin harvoin. Tästä syystä minun on syytä nostaa esille ne, jotka tänään minulle antavat iloa.

Tänään helluntailaisuus antaa minulle opillisen vapauden. Oma seurakuntani on itsenäinen, vaikka kuuluukin helluntaikirkkoon. Meillä on täysi vapaus tutkia Raamattua ja arvioida sen pohjalta aikaa jossa elämme ja toimia sen mukaan kun ymmärrämme ja hyväksi koemme.

Helluntailaisuus on pessyt menneisyyden pyykkiä enemmän kuin moni muu kirkko tai liike, pyytänyt anteeksi ymmärtämättömyyttään ja kovuuttaan moneen suuntaan sekä korjannut suhtautumistaan toisella tavalla ajatteleviin ja herkällä mielellä oleviin. Varmasti paljon on vielä tekemättä, mutta ymmärrys armon luonteesta on alkanut kasvaa liikkeessä.

Iloitsen siitä, että emme estä Pyhää Henkeä tänäänkään. "Tuuli puhaltaa, missä tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee; niin on jokaisen, joka on Hengestä syntynyt." (Joh. 3:8). On itse asiassa äärimmäisen kuivaa elää uskoa ainostaan ymmärryksen ja tiedon varassa. Me olemme Jumalan luomia, mutta syntisiä 'rasvapatoja', joiden ajatukset luonnostaan asemoituvat omiin tarpeisiimme ja lopulta itseemme. Tässä voimassa kulkeminen lämmittää vain itseämme, hetken. Me tarvitsemme kipeästi enemmän ja me saamme; Totuuden Hengen, Iloöljyn, Tuulen joka kuiskaa hiljaa tai puhaltaa voimakkaasti pölyt ja tunkkaisuuden pois. Me saamme lahjavanhurskauden, jossa meistä tulee pyhiä, koska hän joka meidät pyhittää on Pyhä, vaikka olemme myös syntisiä.

Erityisen iloinen olen siitä, että helluntailaiset ovat entistä selkeämmin ryhtyneet taistelemaan yhden Raamatun puolesta, jota ei jaeta vanhaan ja uuteen testamenttiin. Tämä edellyttää entistä enemmän syventymistä Jeesuksen juutalaisiin juuriin, Israelin kansan vaiheisiin, kulttuuriin, tapoihin ja kirjoitusten ymmärtämiseen kokonaisilmoituksena alusta loppuun asti. Meillä on myös lupa viettää yhdessä juutalaisten sisarien ja veljien kanssa niitä juhlia, joihin Jeesus myös Uudessa testamentissa osallistui. Silti me olemme kristillinen seurakunta, joskin ymmärrämme, että tuo sana on kreikkalainen käännössana sanasta 'voideltu', joka on jo läsnä läpi Vanhan testamentin. On ollut ilo seurata eri seurakuntien Raamatullisia juhlia, joissa on myös tehty parannusta korvausteologiasta ja rakennettu esimerkillisellä tavalla yhteyttä niin kansallisella kuin hengellisillä tasolla juutalaisiin, messiaanisten suhteiden lisäksi.

Harrastelijamuusikkona iloitsen myös siitä, että kun menen helluntaiseurakuntaan 'keikalle', niin äänetoisto on hyvä, toisin kuin...no jätetään nyt sanomatta. Tämä on sivuseikka tämän artikkelin kannalta.

Mutta onko sillä lopulta väliä missä seurakunnassa sinä tai minä olemme?

Ei sinänsä, sillä kyseessä ei ole pelastuskysymys. Mutta sillä on merkitystä, elätkö todeksi suhdettasi Isään ja suhdettasi syntien lunastajan, Jeesuksen, kanssa. Kuten kirjoitin edellisessä kirjoituksessani,  Helluntaiteologin Sola Scriptura -kritiikki, sinulla on valta palata Raamatun Sanan äärelle, karsia turhaa traditiota pois, niin halutessasi ja elää uskoa todeksi, kuten Matteuksen evankeliumin 22. luvussa käy ilmi: "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat." Kyse on sinusta, ei liikkeistä, seurakunnista tai kirkoista. Kyse on sinusta ja suhteestaan Isään Jumalaan!

5.10.2021 Ismo Valkoniemi