Helluntaiteologin Sola Scriptura kritiikki

Luterilainen usko ja raamatuntulkinta lepäävät tämän periaatteen varassa, samoin reformoitujen kirkkojen ja liikkeiden osalta kyse on keskeisestä periaatteesta. Koska teologiaan kuuluvat debatit ja keskustelu, niin helluntaiteologina pohdin tätä väittämää kriittisesti. Samalla kunnioitan syvästi niitä vilpittömiä luterilaisia ja reformoituja, jotka ovat löytäneet elävän uskon Isään Jumalaan ja ottaneet vastaan sovituksen Jeesuksessa.

Olen aiemminkin kirjoittanut, että täydellinen oppi tai jonkun tietyn kirkon tai seurakuntaliikkeen ”ainoa oikea dogma” on utopia, mutta tietyistä keskeisistä pääperiaatteista voidaan löytää näkemyksiä, jonka varassa kristittyjen yhteys voi toteutua.

Raamattu yksin -periaate on oikein, mutta se ei kuitenkaan näytä olevan 'yksin' siellä missä periaatetta käytetään, vaikka sen sanotaan olevan yksin. Raamattu on minulle ylin auktoriteetti ja kritiikkini kärki ei ole siinä, että näkisin tradition arvon samoin kuin katoliset ja ortodoksit, Raamatun Sanan rinnalla. Enemmän näen että periaate toimii 'kuolleena' lyömäaseena sellaisen tradition rinnalla, jolle ollaan omassa kirkossa tai liikkeessä sokeita tai ei haluta rinnastaa omaa traditiota toisten tradition, koska oma traditio on sittenkin tarpeellinen.

Sola Scriptura - Raamattu yksin -periaate ei toimi käytännössä, koska se ei ole yksin

Sola Scriptura tarkoittaa ns. yksin Raamattu -periaatetta sitä, että a) uskon, opin ja kristillisen elämän tulee perustua yksin Raamatun sanaan ja b) Raamattu on oltava ainoa uskon ja elämän ohjenuora sekä auktoriteetti kirkossa ja seurakunnassa. Toisin sanoen kaikki oppi pitää pystyä perustelemaan Raamatulla, sen selkeillä opin sijaintipaikoilla. Raamattu on siis Sola Scripturassa opin ainoa normi.

Jos mietitään tarkemmin mitä tämä tarkoittaa, meidän on tämän ajatuksen pohjalta myönnettävä, että periaate antaa jokaiselle ihmiselle oikeuden tutkia ja lukea Raamattua sekä tulkita sitä. Periaate itsessään osoittaa, että koska Raamattu itse on ylin auktoriteetti, ei mikään muu kirja tai auktoriteetti ole Raamatun yläpuolella raamatun tulkinnassa.
Sola Scriptura -periaatteen kuuluu, että Raamattu on riittävän selkeä, jotta yksi ainoa totuus voidaan täsmällisesti löytää ja perustella Raamatun sanalla.

Apostolien kuoltua heidän kirjoituksistaan tai heidän vaikutuspiirissään syntyneistä kirjoituksista tuli regula fidei, uskon sääntö ja sitä myöten regula veritatis, totuuden sääntö. Pyhissä ”kiistakirjoituksissa” kirkko yleisesti tunnusti vuoden 200 (mm. Irenaeus) tienoilla UT:n kaanoniin kuuluvan 21 kirjoitusta. Vasta 300-luvun lopulla nykyinen 27 kirjoituksen kaanon alkoi saavuttaa pysyvän aseman (1). Katolisen kirkon neljännessä Karthagon konsiilissa vuonna 419 jKr. tämä pyhien kirjojen luettelo vahvistettiin. Tekstit, jotka kirkossa kanonisoitiin Uudeksi testamentiksi, olivat olleet kirjoitetut jo noin 50-150 jKr. ja niistä useimpia oli pidetty arvovaltaisina pitkään kirkossa. Kaikki kristilliset kirkot kuitenkin tunnustavat, että ilmoitus on annettu Raamatussa kokonaisuutenaan, sen alusta loppuun asti ja mitään muuta tähän ei voida lisätä. Deuterokanoniset kirjat eli myöhemmin Raamattuun kanonisoidut kirjat ovat saaneet niin vahvan aseman katolisessa ja ortodoksisessa kirjassa, että tekstejä luetaan myös kirkkovuoden tekstien mukana. Protestanttisuudessa niitä pidetään hyödyllisinä, mutta Raamatun ulkopuolisina.

Keskiajan uskonpuhdistuksissa kritiikin kärki katolista kirkkoa kohtaan oli se, että katolisen kirkon oppi ja elämä eivät perustuneet yksin Raamatulle, vaan Pietarin istuimen valta ja vääristynyt traditio olivat vieneet kirkon kauas pois Raamatun sanomasta ja alkuseurakuntien elämästä, Paavalin opetuksista ja apostolien antamista esimerkeistä. Raamatun sijaan katolisessa kirkossa vaikutti, uskonpuhdistajien näkökulmasta, tradition myötä kirkkoon tulleita ihmisoppeja, kuten pyhimysten rukoileminen, Marian dogmit, paavin asema, anekauppa ja tekoihin liittyvä pyhitysoppi. Näiden syiden takia uskonpuhdistajat katsoivat Rooman kirkon olevan antikristuksen kirkko, Lutherin omin sanoin, jota hallitsee paavi eli perkele, suuri lopunaikojen eksytys.

Sola Scriptura -periaate näytti uskonpuhdistuksen näkökulmasta toimivan hyvin taistelussa monen kirjavia traditioita vastaan. Lutherille Raamatussa oli sisällöllinen keskuksensa, josta käsin sitä on tulkittava – kaikki se, mikä ajaa Kristusta. Kristus puolestaan on Jumalan Poika, syntisiä ihmisiä rakastavan Jumalan maailmaan lähettämä pelastaja, joka kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan avaa kaikille häneen uskoville tien taivasten valtakuntaan – Sola Fide, Sola Gratia, Sola Sciptura, Solos Christus, Soli Deo Gloria - yksin uskosta, yksin armosta, yksin Raamatusta, yksin Kristuksen tähden, yksin Jumalalle kunnia.

Yksin Raamattu -periaattelle ison loven teki käsitteen isä, Luther, joka arvosteli voimakkaasti tekojen vanhurskautta julistavaa Jaakobin kirjettä ja piti sitä Uuteen testamenttiin kuulumattomana olkikirjeenä. Tätä kristologista kaanonin tulkintaa seuraten Luther katsoi, että myös Hebrealaiskirje, Juudaksen kirje ja Johanneksen ilmestys eivät kuuluisi Raamatun kristologiseen kaanoniin. Hän väitti tunnetusti: ”Mikä ei opeta Kristusta, se ei ole apostolista, vaikka sitä opettaisi Pietari tai Paavali, ja vastaavasti mikä saarnaa Kristusta, se on apostolista, saarnatkoon sitä vaikka Juudas, Hannas, Pilatus tai Herodes” (2).

Erimielisyydet Raamatun tulkinnassa kasvoivat, kun uudistusliikkeet etenivät eri puolilla läntistä Eurooppaa. Joidenkin reformaattorien suhde ihmisen osuuteen omassa pelastuksessaan oli erilainen. 

Pyhän Hengen toiminta ja tulkinta sen toiminnasta on jakanut kristittyjä satoja vuosia. Näin kävi myös helluntailiikkeen syntymisen yhteydessä, erityisesti siihen liittyvän Pyhän Hengen toiminnan suhteen, joka alkoi Yhdysvalloissa ns. Azusa-kadun voimakkaiden helluntaipäivää muistuttavien tapahtumien vuoksi. Pyhän Hengen toiminta on palautettavissa Sola Scriptura -käsitteen kautta, toteamalla että Raamattu puhuu tällaisista ilmiöistä ja Pyhän Hengen toiminnasta hyvin paljon. Lasten kastaminen, joka on ollut keskeistä kirkkojen ja myös luterilaisen kirkon opetuksessa, ei kuitenkaan ole palautettavissa Raamattu yksin -periaatteeseen, vaan tämä tapa on löydettävä rivien välistä ja traditiosta, mutta melko selkeästi ja suoraan Raamatusta silloin kun uskon vastaanottaneet ihmiset kastetaan upottamalla.

Myöskin Pyhän Hengen kytkeminen vain kasteeseen, ei ole palautettavissa Raamattu yksin -periaatteen kautta. Apostolien teoista näemme selkeästi, että kasteessa uskon vastaan ottaneet eivät täyttyneet Pyhällä Hengellä automaattisesti, vaan erikseen sen jälkeen kun apostolit laskivat käden heidän päälleen Pyhän Hengen lahjan vastaanottamiseksi (Apt. 8:16-17).

Ehtoollisen merkitys jakoi myös tulkintoja. Lutherin käsitys Kristuksen reaalisesta läsnäolosta ehtoollisaineissa tuli jakavaksi tekijäksi Sveitsin reformaattorien kanssa, jotka pitivät ehtoollista muistoateriana. Katolisten ehtoollisvälineiden muuttuminen todelliseksi lihaksi ja vereksi ja luterilaisten reaalinen läsnäolo leivässä ja viinissä, edellyttävät traditiota ja tulkintaa enemmän kuin reformoitujen, evankelikaalisten ja helluntailaisten muistoateria, joka käy ilmi Jeesuksen sanoista.

Todellinen uskon elämä ei ole teoriaa eikä teologiaa. Se on yhteyttä elävään Sanaan. Me emme löydä kristillistä kirkkoa tai seurakuntaliikettä, jossa raamatuntulkintaa hallitsisi Raamattu yksin -periaate. Löydämme aina lopulta kirkon tai seurakunnan tulkinnan sekä paljonkin sellaista traditiota, joka ei ole palautettavissa suoran Raamattuun. Puhtaana Sola Scriptura toimii vain yksittäisen ihmisen elämässä, joka on valmis luopumaan kaikesta turhasta traditiosta, kaikista perinteisiin liittyvistä tavoista, joita ei sellaisenaan löydy Raamatusta.

On luonnollista, että Jokaisella kirkolla ja seurakuntaliikkeellä on Raamatun lisäksi jokin auktoriteetti tai useita auktoriteetteja sekä perinnäistapoja, jotka sitovat kirkkoon tai seurakuntaliikkeeseen kuuluvia ihmisiä yhteen. Luterilaisessa kirkossa näitä auktoriteetteja ovat Tunnustuskirjat sekä niitä ja Raamattua tulkitseva kirkon johto. Vuosia lisääntyneet katolisuuteen viittaavat entistä koreammat asut, Roomalaiset toogat, ja kiinnostus palata enemmän ja enemmän traditioon. Tämä kertoo minulle, että Sola Scriptura -periaate on vain kaunis nimi osana kirkon traditiota. Tämä on helppo havaita siitä, että toisistaan irrallisia tunnustuksellisia luterilaisia kirkkoja on kymmeniä, jotka katsovat edustavansa oikeaa ja puhdasoppista luterilaisuutta, mutta joilla ei ole ehtoollisyhteyttä toisiinsa opin ja tulkinnan erojen vuoksi.

Samoin on reformoitujen seurakuntaliikkeiden kanssa. Yhdysvaltain suuret reformoidut kirkkokunnat – presbyteerit, kongregationalistit ja hollantilaiset reformoidut – menettivät määrällisen valta-asemansa metodisteille jo ennen 1800-luvun puoliväliä syntyneissä herätyksissä ja ovat sittemmin jakautuneet lukuisiin toisilleen vihamielisiin ryhmittymiin, vaikka niiden opille keskeistä on Sola Scriptura, Yksin Raamattu -periaate. Tuolloin alkanut kirkollis-teologinen kahtiajako on jatkunut Yhdysvalloissa aina nykypäiviin asti. Rintamalinjojen kummallakin puolella oltiin silti yhtä mieltä siitä, että ainoaa oikeaa uskontulkintaa oli reformoitu käsitys kaikkien elämänalojen alisteisuudesta Jumalalle. Reformaattoreiden käynnistämä Sola Scriptura –teologia on johtanut, aivan kuten Lutherin opponentti Johann Eck ennusti, tuhansiin eri tulkintoihin Raamatusta. Yksistään USA:ssa on sanottu olevan yli 30 000 protestanttista kirkkokuntaa, suurempia ja pienempiä (3).

Meille rantautuvista reformoiduista liikkeistä voidaan havaita systemaattinen Paavalin teologiaan rakentunut oppi, jossa on tavattoman hyviä piirteitä, mutta paljon puuttuu siitä kokonaisilmoituksesta joka 1. Mooseksen kirjasta Johanneksen ilmestykseen näyttäytyy. Liian paljon kannetaan perinteiden painolastia amerikan yhteiskunnallisen kahtiajaon ja uskonnollisen taistelukentän kovasta pelistä. Vihollisia on kaikkialla ja ne pitää lannistaa järkiperäisellä systemaattisella opilla, ei rakkaudella, joka kuitenkin olisi Raamatun opetuksen tärkein 'ase'. Määrätyt kirkkoisät myös nostetaan sellaisella tavalla jalustalle, jossa syvällisempi analyysi kirkkoisien antisemitismista ja muista ongelmista, jätetään huomiotta. Eikö Pyhän Hengen toiminnan tästä ajasta lähes pois sulkeva kalvinismi menettettänyt enemmistö asemansa yhdysvalloissa kuitenkin juuri siksi, että Pyhän Hengen vaikutuksesta levinneet herätykset vyöryivät Yhdysvaltojen yli? Erään Suomalaisen sananjulistajan sanoin, etsitään tietoa ja ylpeillään systemaattisella teologialla, taistellaan kristillisen länsimäisen vapauden puolesta, mutta henki puuttuu ja rakkauden kohteet ovat ennalta valittuja.

Hedelmät

Sola Scriptura -periaatetta voi katsoa siis siitä näkökulmasta, mitä hedelmää se on saanut aikaan. Vaikuttaa siltä, että aina uuden tarkemman ymmärryksen valossa syntyy ”puhdasoppisempi kirkko, puhdasoppisempi seurakuntaliike”, kunnes syntyy uusi ”puhdasoppisempi”, kunnes…

Periaate on ollut enemmän ase opillisesti erimielisiä vastaan, kuin todellinen Raamattu-herätyksen lähde. Se on toiminut uskonpuhdistuksessa menestyksellisesti kirkon loppumattomiin paisuvaa traditioperinnettä vastaan ja silloin kun kirkon ahneus on noussut äärettömään mittaan, mutta ei myönnetä Raamattu yksin -periaatteen suhteen ristiriitaa  oman kirkon ja liikkeen traditioon liittyen ja Raamatun tulkintaan vaikuttavia muita lähteitä ja auktoriteetteja.

Periaate on yksilöihmisen kilvoittelun kannalta käyttökelpoinen tänäänkin. Raamatun edessä me voimme peilata elämäämme ja karsia siitä tarpeetonta pois, uudistua uskossamme ja palata alkujuurille. Kirkon seurakuntaliikkeiden elämässä periaatten käyttö on yhtä väljä kuin erilaiset laatustandardileimat yritysten papereissa. Traditio ja instituutioiden muut auktoriteetit vastaavat tulkinnasta, eivätkä ole valmiita muuttamaan totuttuja käytäntöjä. Tästä syystä pirstoutuminen jatkuu ja tapojen pohjalla on enemmän traditio kuin Raamattu.  

Lopuksi

Koska aloitin kirjoitukseni esittämällä itseni helluntaiteologiksi ja että tästä lähtökohdasta esitän kriittisen arvioni Sola scriptura -periaatteesta, teen sen täysin yksityisenä ihmisenä, tietämättä tarkalleen miten kysymystä on käsitelty liikkeessämme aiemmin.

Omassa elämässäni noudatan periaatetta, jossa hyväksyn Raamatun ylimmäksi auktoriteetiksi alusta loppuun asti. Helluntailaisuudessa keskeistä on paikallisseurakuntien itsenäisyys, yhteydessä keskustellen toisten seurakuntien kanssa. Yksittäisen seurakuntalaisen elämässä tunnistan, että me olemme matkalla koko elämämme ajan ja kasvamme uskon ja ymmärryksen osalta kaiken aikaa. Tämä matka edellyttää Raamatun Sanan kanssa elämistä, elämän ilojen ja vaikeuksien keskellä. Siihen kuuluu Pyhän Hengen antama ymmärrys Sanan tulkintaan.

Itse en koe olevani sidottu opissa ja tulkinnoissa, vaan valmis hyväksymään uusia näkökulmia silloin, kun ne avautuvat ja täydentävät aiempaa käsitystäni. Tässä auttavat Raamatun lisäksi toiset. Minulle helluntailaisena se tarkoittaa ketä tahansa ihmistä, millä tahansa tavalla, mistä tahansa kirkkokunnasta tai seurakuntaliikkeestä. Edes kuulumattomuus mihinkään seurakuntaan, ei muuta tätä periaatetta. Mutta kaikki tapahtuu niin että voin ajan kanssa ja Raamatun Sanaan peilaten pohtia asiaa ja pyytää rukouksessa Isältä viisautta ymmärtää oikein.

Kirjallisuutta

1. Vartija-lehti 2017/12 sivu 192.

2. Carl E. Braaten määritteli ”kristologisen kaanonin” näin: ”...the gospel of free grace and justification through faith alone solely on account of Christ”. Carl E. Braaten, Principles of Lutheran Theology (Philadelphia: Fortress Press, 1983), s. 2.

3. Ruotsila, Markku: Yhdysvaltain kristillinen oikeisto. Helsinki: Gaudeamus 2008.