Raamatun kaanon velvoittaa meitä lukemaan koko Raamattua

Kristillinen määritys sanalle Kaanon

Sillä tarkoitetaan yleisen määritelmän mukaan normatiivisten tekstien kokoelmaa, jotka on hyväksytty osaksi yhtenäistä pyhää kirjaa Raamattua. Kreikankielinen, mutta alkujaan seemiläinen sana, hepreassa qane eli ruoko (1. Kun. 14:15), Kanōn, oli eräänlainen mittakeppi. Se tarkoittaa käsitteenä myös kriteeriä tai periaatetta. Sanalla on myös kaksi eri ulottuvuutta (ohje ja luettelo), jotka selittävät merkityksen ohjeellinen kirjakokoelma, joka sanalla on kristillisessä kielenkäytössä 300-luvulta lähtien.
Aleksandrian piispan Athanasioksen 39. pääsiäiskirjeessä vuodelta 367 jKr. on kaanonin periaate, joka nousee Mooseksen opetuksesta (alla): ”Nämä ovat autuuden lähteet [...] Kukaan älköön lisätkö niihin mitään älköönkä ottako niistä mitään pois.”

Juutalainen VT:n kaanon

Juutalaiset puhuvat kirjoista, jotka ”saastuttavat kädet”, sillä pyhät kirjat kuuluvat rituaalisesti tarttuvan pyhyyden piiriin ja siksi niitä on lähestyttävä erityisellä varovaisuudella ja kunnioituksella, aivan kuten tänäänkin juutalaisessa, jopa messiaanisessa ajattelussa. Kirjoitukset eivät ole mitä tahansa kirjoja, vaan pyhiä kirjoituksia.
Kanoninen ajattelu lähtee juutalaisuudessa olevasta syvästä ymmärryksestä eri sukupolvia yhdistävästä historiasta, kuten 5. Moos. 6:20–25: ”poikasi kysyy sinulta aikanaan: ’Mitä tarkoittavat nämä määräykset, käskyt ja säädökset, jotka Herra, meidän Jumalamme, on antanut teille?’” Jatkuvuus turvataan muistuttamalla, että isät kertovat pelastushistorian, joka edelleen koskee ja velvoittaa seuraavia sukupolvia (jakeet 21-25). Samalla tavalla Horebilla eli Siinailla tehty liitto ei koske vain isiä, vaan se tehtiin ”myös meidän kanssamme, kaikkien meidän, jotka nyt olemme elossa ja täällä” (5. Moos. 5:3). Näin eri sukupolvet tulevat osallisiksi yhteisestä historiasta. Israelin kansan on kannettava tooran keskeisiä sanoja merkkeinä ruumiissaan ja kirjoitettava ne kotiensa ovenpieliin ja kaupunkiensa portteihin (5. Moos. 6: 4–9). Heidän kuninkaansa tulee teettää itselleen jäljennös toorasta ja lukea sitä koko elämänsä ajan (5. Moos. 17:18–19), näin ja monin muin käytännöllisin tavoin tooraa eletään todeksi arjessa ja juhlassa.

Juutalainen kaanonsääntö on perusta kaanonille, jota myös Uudentestamentin osalla noudatetaan;
”Älkää lisätkö mitään siihen, mitä minä teille määrään, älkääkä ottako siitä mitään pois, vaan noudattakaa Herran, teidän Jumalanne käskyjä, jotka minä teille annan.” (5. Moos. 4:2). Vielä pidemmälle menee kehotus pitäytyä ’kaanonissa’, vaikka joku ennustus tai ihmeteko tapahtuisikin. Usein vedotaan siihen, että profeetta ei ole se, jonka ennustus ei toteudu, mutta tässä kehotetaan pysymään Jumalalle uskollisena, käskyille kuuliaisena ja isien lupauksessa ja opetuksessa, vaikka ennustus toteutuisi ja myös ihmeitä tapahtuisi jonkun juutalaiselle vieraan voiman tai kulttuurin parissa. (5. Moos. 13:1-4).

Markionilaisuus nostaa päätä tänäänkin – siksi Raamatun kokonaiskaanoniin on syytä palata

Mustanmeren Sinopesta lähtenyt laivanvarustaja Markion uskoi Jeesukseen Kristukseen, mutta ei ymmärtänyt että kyseessä oli juutalaisten Messias. Hän toimi Roomassa 140-luvulla, esittäen vaatimuksia kristilliseksi kaanoniksi.  Siitä puuttui kokonaan Vanha testamentti, koska Markionin mielestä siinä esiintynyt Jumala ei voinut olla sama mistä Jeesus puhui. Niinpä hän keskittyi vain ja ainoastaan Luukkaan evankeliumiin ja Paavalin kymmeneen kirjeeseen ja niiden teologiaan. Markionin mukaan Paavali oli ainoa apostoli, joka oli pysynyt uskollisena Kristuksen evankeliumille. (Bruce 1992, 114–15, 154; Allison 2011, 42; Gonzalez 2010, 73-74; Parker 2009, 334-35). Osaltaan tämä on myös osoitus siitä, että Markionin vaara uhkaa myös nykylukijaa, jos hän ei kiinnitä huomiota tähän vaaraan. Näitä lukien Markion ja hänen kasvava kannattajajoukkonsa myös ’korjasivat’ käännöksiä sellaiseksi, että niistä poistettiin, markionilaisten mielestä juutalaisten tekemät lisäykset.

Sekä ennen Markionia että hänen jälkeensä varhaiskristillisen kaanonin perusta ja lähtökohta olivat Vanhan testamentin pyhät kirjoitukset, jotka muodostivat Jeesuksen ja hänen lähimpien seuraajiensa Raamatun, Tanakin. Kreikan kielisillä se oli Septuagintan muodossa, joka oli käännetty noin 250 eKr.. Varhaiset kristityt lukivat Tanakia sillä kielellä, jolla pystyivät sitä lukemaan, arameaa puhuvat hepreaksi tai syyrian arameaksi, kreikkaa puhuvat kreikaksi ja varsin pian myös latinaa puhuvat latinaksi, kun ensimmäiset käännökset valmistuivat. Septuagintan tekstihistoriasta ymmärrämme tänään, että heprealainen Tanak on säilyttänyt alkuperäisen tekstin hebreaksi. Tästä todistavat eri vaiheissa Septuagintaan tehdyt korjaukset, jotka pyrkivät saattamaan kreikkalaista käännöstä lähemmäksi heprealaista alkutekstiä.

Markionin kaanon merkitsi tämän lähtökohdan radikaalia kyseenalaistamista. Samalla hän hylkäsi huomaamatta Jeesuksen juutalaisen elämän, sen että Jeesus oli läsnä alussa, mukana luomisessa ja mukana koko Vanhan testamentin historiassa. Hän myös samalla hylkäsi kokonaisymmärryksen Jumalan järjestämästä lunastuksesta ja sovituksesta. Tässä supistetussa hellenistisessä Kristus käsityksessä, hän oli myös antisemitistinen pyrkiessään syrjäyttämään juutalaiskapinassa (132-135 jKr.) lyödyn Juudan heimon, Israelin rippeet sekä apostolien kautta syntyneen messiaanisen uskon hauraat seurakunnat. Varhaisen kristikunnan selvin loitontuminen juutalaisesta emouskonnosta tapahtui hetkellä, jolloin koko silloinen maailma otti etäisyyttä tähän nujerrettuun kansaan (Gerd Theissen).

Vanhan testamentin väheksyminen ja jopa halveksiminen merkitsi niiden ihmisten väheksymistä, jotka olivat osa Vanhan testamentin, että Uuden testamentin historiaa. Jeesus eli vanhojen pyhien kirjoitusten keskellä, kuten myös kaikki Uuden testamentin keskeiset henkilöt. Vanhan testamentin keskeinen kohtaaminen tapahtui Jumalan ja Israelin välillä, joka ilmaistaan liittoformelissa. Jumala on Israelin Jumala ja Israel on Jumalan kansa (5. Moos. 26:27-18). Jaakobin siemenestä tulevat siunatuksi kaikki maailman kansat ja sukukunnat. Jeesus oli kirjoituksissa luvattu messias, joka voideltiin tähän tehtävään. Hebreankielisen sana messias, kreikankielinen vastine on kristus.

Torjuessaan Markionin vaatimuksen ja leimaten hänet kannattajineen harhaoppiseksi, varhaiskristillisyys tunnusti Luojajumalan ja lunastajan Jeesuksen Messiaana ja voideltuna ihmisenä, juuriltaan juutalaisena. Markion karkoitettiin Roomasta 144 jKr. 

Yhteys Jumalan kansaan, Israeliin, on kiinteä osa Raamatun kokonaisilmoitusta, jossa pelastushistoriallisessa jatkumossa jokainen kristitty elää tänäänkin. Kirkkohistoriassa antisemitismi ja korvausteologia ovat olleet tuhovoimaisia ja edelleen ne nostavat päätään aika ajoin hyvin ikävällä tavalla. Ainoa oikea tapa on torjua tällainen ajattelu määrätietoisesti ja viipymättä ja tapahtuneet ylilyönnit tunnustaen ja sovittaen.

Jeesuksen sanat olivat tärkeä osa seurakunnan elämää

Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen seurakunnat kasvoivat voimakkaasti. Alusta alkaen kokoontumisten voima oli Pyhän Hengen yhteyden lisäksi heille avautunut Jeesuksen suunnaton arvovalta. Hän oli osa yhteisiä kokoontumisia sanojensa kautta, joita alettiin kirjoittaa ylös. Jumalan Aabrahamin kanssa tekemä liitto (1. Moos. 15) muuntuu kristittyjen keskellä ’vanhaksi liitoksi’, sillä heidän näkökulmastaan Jumala oli tehnyt Jeesuksessa ’uuden liiton’. Mutta siinä missä vanha liitto rakentui Tooran ja Tanakin ympärille, uusi liitto oli vielä abstrakti ja osin selittämättömän ymmärryksen tasolla. Se oli jotain uutta suhteessa vanhaan, mutta siihen löytyi selvät viittaukset Vanhan testamentin profetioista, kuten esimerkiksi profeetta Jeremialta: "Katso, päivät tulevat, sanoo Herra, jolloin minä teen Israelin heimon ja Juudan heimon kanssa uuden liiton; en sellaista liittoa kuin se, jonka minä tein heidän isäinsä kanssa silloin, kun minä tartuin heidän käteensä ja vein heidät pois Egyptin maasta, ja jonka liittoni he ovat rikkoneet, vaikka minä olin ottanut heidät omikseni, sanoo Herra. Vaan tämä on se liitto, jonka minä teen Israelin heimon kanssa niiden päivien tultua, sanoo Herra: Minä panen lakini heidän sisimpäänsä ja kirjoitan sen heidän sydämiinsä; ja niin minä olen heidän Jumalansa, ja he ovat minun kansani. Silloin ei enää toinen opeta toistansa eikä veli veljeänsä sanoen: 'Tuntekaa Herra'. Sillä he kaikki tuntevat minut, pienimmästä suurimpaan, sanoo Herra; sillä minä annan anteeksi heidän rikoksensa enkä enää muista heidän syntejänsä" (Jeremia 31:31‭-‬34).

Varsin pian oli käytettävissä lukuisia evankeliumikirjoja, jotka rakentuivat Jeesuksen sanojen pohjalle. Niistä tuli väistämätön historiallinen jatko-osa Vanhan testamentin kaanonille, joka oli ennustanut profeettojen kautta Messiaan, voidellun, syntien sovittajan ilmestymisen.  Paavali vetoaa myös Jeesuksen sanoihin monessakin kohtaa, kuten esimerkiksi 1. Kor. 11:23-25 olevat Jeesuksen lausumat muistoaterian 'asetussanat'.

Kaikki evankeliumit (Matteus, Markus, Luukas ja Johannes) sekä Apostolien teot on kirjoitettu tietoisena siitä, että ne ovat jatkumoa Vanhan testamentin kaanonille. Jo ennen niiden valmistumista, seurakunnissa luettiin Jeesuksen sanoja ja apostolien kirjoituksia, joiden ohjeellinen asema oli alkanut vahvistua. Uutta liittoa Paavali ei kuvaa kirjoitettuna tekstinä vaan Henkenä, joka tekee eläväksi (2. Kor. 3:6).

Raamatun koko kaanonin kannesta kanteen lukeva näkee, kuinka alussa kerrotaan maailman ja ihmisen luominen (1. Moos. 1–3) ja lopussa näky uudesta taivaasta ja maasta (Ilm. 21–22). Molempia testamentteja yhdistää yhteinen pelastushistoriallinen punainen lanka, jonka kantavat pilarit ovat luominen ja lunastus. Alussa, syntiinlankeemuksen jälkeen, kerrotaan naisen jälkeläisestä, joka on iskevä murskaksi käärmeen pään (1. Moos. 3:15). Ilmestyskirjan 12. luvussa kerrotaan naisen ja hänen synnyttämänsä pojan taistelusta lohikäärmettä, Saatanaa, vastaan.

Näiden suurten kertomusten lisäksi Raamattu on kokonaisuus, jossa yhdellä ja samalla kohdalla voi olla monta merkitystä siitä riippuen, mistä näkökulmasta sitä luetaan eri historian ja yksilön vaiheessa. Tämä tekee siitä elävää Jumalan sanaa meille tänäänkin. Raamattu puhuu myös meidän aikalaisillemme ja myös meidän elämäämme.

Olen havainnut, että Uuden testamentin kaanonia myös ylikorostetaan ja Pyhän Hengen vaikutusta sen syntyprosessiin perustellaan kirjoituksilla, jotka eivät viittaa prosessiin. Esimerkiksi 2. Timoteuskirjeen 3:16 mukaan, sanotaanhan siinä, että ’jokainen kirjoitus joka on syntynyt Jumalan Hengen vaikutuksesta, on hyödyllinen’, vaikka kokonaisuutenaan se sopii huonosti perusteluksi Raamatun kaanonille. Paavali sanoo edellisessä jakeessa 15, Timoteukselle, että ’koska jo lapsuudestasi saakka tunnet pyhät kirjoitukset, jotka voivat tehdä sinut viisaaksi, niin että pelastut uskon kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa.’ Viittaus on näin ollen yksinomaan juutalaisten Tanakiin eli Vanhaan testamenttiin, sillä Timoteuksen ollessa lapsi, ei ollut kirjoitettu yhtäkään evankeliumikirjaa tai Paavalin kirjettä. Lisäksi jakeessa 16 ja 17 korostetaan, että ’Jumalan Hengen vaikutuksesta syntyneet kirjoitukset ovat hyödyllisiä opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi, kasvatukseksi vanhuskaudessa, että Jumalan ihminen olisi täydellinen, kaikkiin hyviin tekoihin valmistautunut.’ Miksi nämä vanhat kirjoitukset eivät olisi sitä meille tänään? Paavali, liittää kirjallisen elementin yksinomaan Vanhaan testamenttiin: sen kirjoituksia voidaan lukea (2. Kor. 3:14-17), mutta peitteen ottaa pois vasta ymmärrys Jeesuksesta kristuksena messiaana.

Samalla kaikki kristilliset kirkot ja seurakunnat hyväksyvät tänään Uuden testamentin kaanonin ja myöntävät että se on elävä ja voimallinen Sana, joka on meille elämän leipä ja joka täydentää ymmärrystämme. 

Koko Raamatun kaanon selittää meille sen, miksi meidän tulee sietää erilaisia opillisia painotuksia

Hebrealaiskirjeen hyväksyminen oli vaikeata lännessä asuville kristityille, koska se yhdisti ja selitti uskoa vahvasti juutalaisen ymmärryksen kautta, joka on ollut tavattoman vaikeata sisäistää pakanakristittyjen piirissä.
Idässä oleville kirkoille Johanneksen ilmestyskirja oli vaikea hyväksyä, sillä sen eskatologia synnytti tulkintoja ja jännitteitä millenaristisissa lahkoissa, joita enemmän liturgiaan keskittyvät seurakunnat vieroksuivat.
Jaakobin kirje sekä 1. ja 2. Pietarin kirje olivat läntiselle ja itäiselle kirkolle vaikeita, mutta katoliset suuntaukset pitivät niitä tärkeinä. Myöskin Pietarin arvio Paavalin kirjeistä vaikeaselkoisina aiheutti Paavalin kannattajissa harmistusta (2. Piet. 3:16). Paavali oli omana aikanaan varsin kiistanalainen henkilö, jolla oli verrattain etäinen suhde Jerusalemin alkuseurakunnan ”pylväisiin” Jaakobiin, Pietariin ja Johannekseen (Gal. 2). Siitä huolimatta heidän kaikkien, samoin kuin Jeesuksen veljen Juudaksen kirjoittamat kirjeet hyväksyttiin kaanoniin. Vähässä-Aasiassa tärkeäksi nousi johanneslainen kirjallisuus (Corpus Johanneum), johon kuuluvat Johanneksen evankeliumi ja kolme Johanneksen kirjettä. Apostoli Johannes eli elämänsä lopun Vähä-Aasian pääkaupungissa Efesossa, jossa Johannesten kirjoitusten vaikutus nousi suuremmaksi kuin muualla.

Juutalaiskristityillä eli messiaanisilla ryhmillä oli myös omia evankeliumeja, kuten Heprealais-, Ebioni- sekä Nasaretilaisevankeliumi. Näistä evankeliumiskirjoista ei ole löydetty käsikirjoituksia, mutta kirkkohistoria tuntee ne. Nämä eivät ole mukana Raamatun kaanonissa, josta voimme päätellä, että ne eivät olleet varhaiskirkollisten johtajien käytössä ja suosiossa. Syyrian alueella Tatianoksen valmistelema neljän evankeliumin harmonia, Diatessaron, oli pitkään suosittu. Pois jäivät myös varhaisen kirkon arvostamat teokset, jotka jäivät kaanonistamme pois aivan viime hetkillä, kuten esimerkiksi Hermaan paimen ja Barnabaan kirje, jotka olivat aikanaan hyvin suosittuja seurakunnissa. Ne molemmat löytyvätkin yhdestä varhaisimmista säilyneistä raamatunkäsikirjoituksista, 300-luvun puolivälin paikkeilla laaditusta Codex Sinaiticuksesta.

Myös apokryfikirjojen asema nähdään eri tavoin eri kirkkokunnissa. Tältä osin Idän kirkon Septuaginta ja katolisen kirkon Vulgata eivät ole yhtenäisiä ja eroavat joiltakin osin Tanakin hebrankielisestä versiosta, sisältäen apokrygikirjoja joita Tanakissa ei ole mukana. Joitakin keskinäisiä eroavaisuuksia on myös psalmin tekstien lukumäärässä. 

Heprealaiskirje, joka oli kiistelty kirje ennen kaikkea läntisessä kristikunnassa, puuttuu 800-luvulle ajoitetusta Codex Boernerianuksesta. Samoin ei pidä unohtaa, että Luther ei pitänyt kaikkia Uuden testamentin kirjoja kaanoniin kuuluvana. Raamatun ulkopuolelle jäi myös iso joukko kirjoituksia.

Protestanttiset kirkot palasivat Lutherin päätöksellä hebrealaisen Tanakin pohjalta käännettyyn Vanhaan testamenttiin ja lopulta se on nähty kokonaisuutena joka on meille annettu alusta loppuun asti luettavaksi.

On hyvin tärkeää ymmärtää tänään, että kaikista näistä näkemyseroista on ollut tietoisuus eri historian vaiheissa. Kaikki Raamattuun valitut kirjat olivat saaneet  merkittävän aseman jossakin osassa kristikuntaa, eikä aktiivisesti käytössä olleita kirjoituksia pyritty poistamaan näkemyseroista huolimatta. Hippon (v. 393) ja Karthagon (v. 397) synodien myöhemmät päätökset merkitsivät siten seurakunnissa jo pitkään vallinneen tilanteen virallista kirjaamista.

Tämä tarkoittaa, että alusta alkaen eri näkemykset, joita tietyn kirjan tai kirjoittajan painotus aiheuttaa ovat mukana siksi että kokonaisuus muodostuu osista. Siihen on otettu mukaan tietoisesti eri piireistä peräisin olevia ja eri tavalla painottuneita evankeliumeja ja apostolien kirjeitä. Yhden evankeliumin sijaan kanonisoitiin neljä. Tällöin on syntynyt ymmärrys, että ne kaikki puhuvat yhtä ja samaa evankeliumia Jeesuksesta Messiaana, voideltuna Kristuksena, neljästä eri näkökulmasta. Kristillinen seurakunta on pantu alusta alkaen käymään dialogia juutalaisuuden kanssa, josta sen omat juuret kasvavat sekä myös toisella tavalla ajattelevien kristittyjen kanssa. Tämä on nöyryyttä kasvattava lahja, ylivoimaisen opin ja ymmärryksen sijaan. Tämä jos mikä saa meidät etsimään ymmärrystä Pyhän Hengen kautta.

Kaukaa ja läheltä kirkkohistoriaa kahlanneena ajattelen, että meidän tulisi ammentaa enemmän siitä rikkaudesta, joita juutalainen Jeesus, Jeshua, hänen juutalaiset opetuslapsensa ja heidän kulttuurinsa syvällisempi ymmärrys avaa. 

Kun meidän Herramme Jeesus sanoo, että 'Minä olen tie totuus ja elämä – seuratkaa minua', meissä tämän tulisi herättää intohimoinen perehtyminen siihen kaikkeen mitä hän edusti ihmisenä ja Jumalana. Olemme perehtyneet paljon jälkimmäiseen, mutta hänen elämänsä kulttuuriin ja Vanhan testamentin, Tanakiin, emme ole usein paneutuneet riittävästi. Paavali on meille läheinen, mutta liian usein Vanha testamentti on vieras. 

Teologisesti katsoen kaanon antaa oikeutuksen kristinuskon sisäiselle monimuotoisuudelle ja moninaisuudelle, mutta myös avaa mahdollisuuden erittäin laajaan ja monipuoliseen ymmärrykseen Jumalan suunnitelmista Aabrahamin ja Israelin kautta tämän päivän kristittynä olemiseen.

Paavalin mukaan Kristuksen ruumiissa on monenlaisia jäseniä, joilla on eri tehtävänsä, mutta jotka kuitenkin ovat yhtä Kristuksessa (Room. 12: 4–5; 1. Kor. 12: 12–13, 20). Mutta siellä on myös monia messiaanisia ryhmiä ja juutalaisia ryhmiä, joiden silmät ovat avautuneet tai avautumassa Voidellussa, Messiaassa.

Raamatun kaanoniin kuuluvan moneuden huomioon ottaminen merkitsee sitä, että mitään sen yksityistä kirjaa ei tulisi lukea yksinään vaan yhdessä muiden kirjojen kanssa, jolloin ne korjaavat ja täydentävät toisiaan. Kaanonin näkökulmasta ei ole keskeistä rakentaa oppia yksistään Paavalin kirjeiden varaan, eikä liioin pelkästään Mooseksen kirjojen varaan. Koska varhaiset kristityt eivät päätyneet typistettyyn ydinkaanoniin, meidänkään ei tule sitä tehdä sitä.