Kirkko-oikeus on hankalasti ymmärrettävä käsite maailmassa,
jossa valtiollinen oikeus sisältää nykyisin lähes kaiken ihmisen elämää
säätelevän toiminnan, myös uskonnollisen. Onhan olemassa aatteellisille
yhdistyksille säädetty yhdistyslaki, uskonnollisille yhdyskunnille säädetty
laki ja myöskin kirkkolaki.
Kirkko-oikeus eli regula fidei (uskon sääntö) voitaisiin johtaa myös kaanonista. Teologisen sanakirjan mukaan Raamattuun mukaan tulevan kirjat – kaanon – ovat päätöksenä itsessään uskon sääntö eli regula fidei. Näin ollen kirkko on kokenut, että Pyhä Henki on vaikuttanut niin, että on voitu muodostaa yhteinen päätös – uskon sääntö – jonka varassa nykyinen Raamattu on levännyt vuosisatoja.
Nykyistä kirkko-oikeutta ja kirkkolakia Suomessa ei mielestäni voida kutsua enää regula fideiksi, koska se on irrotettu kirkon ylipositiivisena oikeutena (termi joka kuvaa kirkko-oikeuden luonnetta ulkopuoliseen auktoriteettiin) pitämästä Raamatusta tai kirkon tunnustuksesta. Kirkko-oikeutta on alettu tulkita ajan mukaan, jolloin ylipositiiviseksi oikeudeksi on Raamatun ja tunnustuskirjojen auktoriteettien sijaan tullut humanistisia ihmisoikeussopimusmääräyksiä tai aikaan sidottuja, yli läntisen maailman pyyhkiviä uusia sukupuoliseen käyttäytymiseen liittyviä normatiivisia muoti-ilmiöitä tai vaikkapa naisen asemaan liittyviä seikkoja.
Kirkko-oikeus eli regula fidei (uskon sääntö) voitaisiin johtaa myös kaanonista. Teologisen sanakirjan mukaan Raamattuun mukaan tulevan kirjat – kaanon – ovat päätöksenä itsessään uskon sääntö eli regula fidei. Näin ollen kirkko on kokenut, että Pyhä Henki on vaikuttanut niin, että on voitu muodostaa yhteinen päätös – uskon sääntö – jonka varassa nykyinen Raamattu on levännyt vuosisatoja.
Nykyistä kirkko-oikeutta ja kirkkolakia Suomessa ei mielestäni voida kutsua enää regula fideiksi, koska se on irrotettu kirkon ylipositiivisena oikeutena (termi joka kuvaa kirkko-oikeuden luonnetta ulkopuoliseen auktoriteettiin) pitämästä Raamatusta tai kirkon tunnustuksesta. Kirkko-oikeutta on alettu tulkita ajan mukaan, jolloin ylipositiiviseksi oikeudeksi on Raamatun ja tunnustuskirjojen auktoriteettien sijaan tullut humanistisia ihmisoikeussopimusmääräyksiä tai aikaan sidottuja, yli läntisen maailman pyyhkiviä uusia sukupuoliseen käyttäytymiseen liittyviä normatiivisia muoti-ilmiöitä tai vaikkapa naisen asemaan liittyviä seikkoja.
En lainkaan väitä, että nämä asiat tulisi sivuuttaa.
Erityisesti naisen asemaa koskevat muutokset ansaitsevat perusteellisen
käsittelyn ja ne korjaukset jotka voidaan tehdä, huomioiden asiaan vaikuttavat
auktoriteetit. Sanon vain, että kirkko-oikeus yhden valtiollisen kirkon säätämänä
on vain jonkin asteista paikallisdemokratiaa, jossa äänestetään kulloinkin
pinnalla olevien asioiden ja intohimojen puolesta tai niitä vastaan. Tämän
kaltaista kirkko-oikeutta on tarpeetonta hengellistää. Se on kirkon sisäistä
inhimillistä toimintaa. Siinä toteutuu toki konsensus eli kirkolliskokoukseen
kuuluvien ”uskovien” ihmisten hyväksyntä, josta voidaan käyttää nimitystä sanctorum communio, mikäli me katsomme,
että kirkon maallikoista koostuvassa kirkolliskokouksessa toteutuu termi pyhien yhteys. Helluntaiteologina katson,
että se toteutuu yhtä hyvin kristittyjen kokoontuessa missä tahansa. Raamattu lupaa, että Jeesus on läsnä siellä missä kaksi tai kolme kokoontuvat
hänen nimessään ja Hän johdattaa meitä kun me kuljemme rukoillen.
Kirkollinen demokratia on hankala kysymys sekin. Tässä 1869 Schaumanin kirkkolaiksi kutsutussa kirkkolaissa hahmoteltiin kaikkien seurakuntalaisten osallistumista päätöksen tekoon reformaation hengen mukaisesti. Käytännössä me tiedämme, että monilla paikkakunnilla kunnallispoliittisin motiivein paikallista kirkkovaltuustoa voi johtaa enemmistön saavuttanut puolue. Paikallispolitiikkoja on kirkkovaltuustossa noin viidennes. Tämä jo yksin osoittaa, että taustaperusteluna käytetty alkuseurakunnan malli on kovin erikoiseksi muuttunut. Kirkollinen demokratia lisää avoimuutta ja luottamusta aktiivisesti toimintaa osallistuvien mielestä, mutta sopii huonosti opillisten kysymysten ratkaisuun. Onpa joissakin kirkkovaltuustoissa kuultu puheenjohtajan kopauttavan nuijaa ja lausuvan: ”Nyt pulinat pois ja siirrytään asiaan, eipäs sotketa Jumalan Sanaa tähän kokoukseen.”
8.6.2016 Ismo Valkoniemi
Kirkollinen demokratia on hankala kysymys sekin. Tässä 1869 Schaumanin kirkkolaiksi kutsutussa kirkkolaissa hahmoteltiin kaikkien seurakuntalaisten osallistumista päätöksen tekoon reformaation hengen mukaisesti. Käytännössä me tiedämme, että monilla paikkakunnilla kunnallispoliittisin motiivein paikallista kirkkovaltuustoa voi johtaa enemmistön saavuttanut puolue. Paikallispolitiikkoja on kirkkovaltuustossa noin viidennes. Tämä jo yksin osoittaa, että taustaperusteluna käytetty alkuseurakunnan malli on kovin erikoiseksi muuttunut. Kirkollinen demokratia lisää avoimuutta ja luottamusta aktiivisesti toimintaa osallistuvien mielestä, mutta sopii huonosti opillisten kysymysten ratkaisuun. Onpa joissakin kirkkovaltuustoissa kuultu puheenjohtajan kopauttavan nuijaa ja lausuvan: ”Nyt pulinat pois ja siirrytään asiaan, eipäs sotketa Jumalan Sanaa tähän kokoukseen.”
8.6.2016 Ismo Valkoniemi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti