Väsyminen

Teksti pohjautuu Ismo Valkoniemen luentoon Suomen vapaakirkon Santalan opiskelijoille, jotka valmistautuivat hengelliseen seurakuntatyöhön – silloin joskus:

Epäkohtia on lähes mahdoton korjata, ellei niitä tunnista. Väsymisoireiden havaitseminen ja tunnistaminen itsessä, perheenjäsenissä, työtovereissa ja ystävissä, helpottaa niiden korjaamista ja tuen antamista sekä vastaanottamista. Uupumusta ennakoivia oireita ovat työterveyslaitoksen mukaan muassa kaunaisuus, kateus, myöhästymiset, matala yrittämisinnokkuus, vetäytyminen ihmissuhteista, eristäytyminen, huonot ihmissuhteet; vihamielisyys, epäluottamus ja väheksyntä, epävirallisen viestinnän ja kuppikuntaisuuden lisääntyminen.
Kotona läheiset saattavat väsyä. Lopulta uupunut kadottaa niiden ihmisten rakkauden ja tuen, joita hän erityisesti tarvitsisi selviytyäkseen tyynemmille vesille.

Tunnettu psykologi, entinen mielenterveysseuran keskusliiton johtaja Pirkko Lahti sanoi väsymyksestä ja masennuksesta puhuessaan: ”Sodankäynnin asiantuntija Clausewitz sanoo, että olennaista sodasta selviytymisessä on vihollisen tunteminen, mielen maltti, sitkeys ja järkähtämättömyys. Nämä samat säännöt pätevät myös arjessa selviytymiseen!” Aika yllättävä veto! Pohditaanpa asiaa hieman. Vihollisen tunteminen edellyttää sitä, että me tiedämme, mitä vastaan tai minkä puolesta taistelemme. Tähän olisi helppo antaa vastaus uskomme ytimestä; olemme Jumalan puolella ja meitä vastassa on sielunvihollinen. Tämä on tietysti totta, mutta katsotaan asiaa hieman eri näkökulmasta. Meidän vihollinen voi maallisemmasta näkökulmasta katsoen olla myös oma vaatimustaso itseämme kohtaan, toisten esittämä toivomus, sellainen johon voi sanoa myös ei ja jonka me kuulemme vaatimuksena, vaikka kyseessä oli aidosti toivomus. 
Teemme väärin tulkinnan vuoksi lupauksen, jota me emme pysty täyttämään siten kuin me itse olisimme halunneet. Tällöin me kuuntelemme kriittisemmin toisten sanoja ja olemme kuulevinamme arvostelua itseämme kohtaan; alamme selitellä ja lopulta hermostumme.

Ristiriidat! Olen itse sitä mieltä, ettei suurikaan työmäärä välttämättä väsytä, jos ilmapiiri on ristiriidaton. Pienestäkin työstä saa äärimmäisen raskasta silloin kun tilanteeseen liittyy ristiriitoja, pahoja puheita ja jännittynyttä ilmapiiriä.

Järkähtämättömyys merkitsee sitä, ettemme vain ohimennen innostu asiasta, vaan jaksamme punnertaa jonkin asian läpiviemiseksi. Kun me ymmärrämme, että me olemme Kristuksessa vanhurskautettuja, mutta ihmisinä vajavaisia ja että päämäärämme on evankeliumin eteenpäin vieminen, niillä voimavaroilla joita meillä on, me voimme ottaa vastaan tehtäviä sen verran kuin jaksamme ja sen minkä otamme, me teemme Herralle (Luther).

Väsyminen voi johtua monesta syystä. Myös armolahjoista on voinut tulla suorituspakko. Niistä on voinut tulla uskonelämän keskus tai onnistumisen tai Jumala-suhteen mittari. Tällöin painopiste on väärässä ja väsyminen väistämätön. Keskus tulee olla Jeesuksessa, ja hänen ristinkuolemassaan. Ristin juurella saa uskova levon teoistaan ja Jumalan rauhan. Ristin juurella on armon ja armolahjojen vaikutuspaikka. Muistakaamme Paavalin opetus galatalaisille "Lahjoittaako Jumala teille Hengen ja antaako hän voimatekojen tapahtua teidän keskuudessanne sen tähden, että te noudatatte lain käskyjä, vai sen tähden, että te uskotte kuulemanne evankeliumin" (Gal.3:5).

Jos siis Paavalinkin mielestä tärkein on se, että me uskomme evankeliumin, niin armolahjojen ja Jumalan Hengen tuleekin olla kuin tuuli. Jumala sytyttää tuliaan siellä missä tahtoo ja missä hyväksi näkee. Historia on täynnä tapauksia missä vaikeudet ja kuivuus ovat saaneet ihmisen janoamaan ja etsimään Herran kasvoja. Iloitaan siis siitä, kun me olemme armolahjojen kanavana, muttei tehdä itsellemme lahjoista suorituspakkoa. Eikö lahja ole aina lahjan antajan yllätys saajalle? Vai onko lahjasta tullut itsestään selvyys? Onko silloin kyse jostakin muusta kuin lahjasta?

Tarjoan myös ajatusta niille, jotka väsyvät iän tuomien fyysisten ja psyykkisten oireiden vuoksi. Tämä maailma näyttää mallia menestyvistä ja hyvin pärjäävistä. Tässä voi olla yksi syy ikääntymisen tuomalle masennukselle. Meistä jokainen ikääntyy, joudumme luopumaan lapsista, työstä ja asemastammekin yhteisön jäsenenä. Kuule minua nyt! Sinussa ei ole mitään vikaa! Vanheneminen on luonnollista ja meidän nuorempien pitää tehdä parannus. Meidän tehtävämme on osoittaa vanhemmalle polvelle kunnioitusta ja arvostusta jo pelkästään sen vuoksi mitä he ovat tehneet yhteiskunnallemme, 3. Moos. 19:32.

Lopuksi, jokainen tarvitsee viikoittaisen lepopäivän, jolloin saa olla täysin irti työstään. Jeesus opetti viisasti ja tasapainoisesti lepopäivän tarpeellisuudesta: ”Ihminen ei ole sapattia varten, vaan sapatti ihmistä varten.”  Levon tarve ei ole heikkouden merkki, vaan osa Jumalan kuvaksi luodun ihmisen perusolemusta, sillä Jumalakin lepäisi ja kukapa meistä häntä sanoisi heikoksi.

3.6.2016 Ismo Valkoniemi.