Raamatun kaanon velvoittaa meitä lukemaan koko Raamattua

Kristillinen määritys sanalle Kaanon

Sillä tarkoitetaan yleisen määritelmän mukaan normatiivisten tekstien kokoelmaa, jotka on hyväksytty osaksi yhtenäistä pyhää kirjaa Raamattua. Kreikankielinen, mutta alkujaan seemiläinen sana, hepreassa qane eli ruoko (1. Kun. 14:15), Kanōn, oli eräänlainen mittakeppi. Se tarkoittaa käsitteenä myös kriteeriä tai periaatetta. Sanalla on myös kaksi eri ulottuvuutta (ohje ja luettelo), jotka selittävät merkityksen ohjeellinen kirjakokoelma, joka sanalla on kristillisessä kielenkäytössä 300-luvulta lähtien.
Aleksandrian piispan Athanasioksen 39. pääsiäiskirjeessä vuodelta 367 jKr. on kaanonin periaate, joka nousee Mooseksen opetuksesta (alla): ”Nämä ovat autuuden lähteet [...] Kukaan älköön lisätkö niihin mitään älköönkä ottako niistä mitään pois.”

Juutalainen VT:n kaanon

Juutalaiset puhuvat kirjoista, jotka ”saastuttavat kädet”, sillä pyhät kirjat kuuluvat rituaalisesti tarttuvan pyhyyden piiriin ja siksi niitä on lähestyttävä erityisellä varovaisuudella ja kunnioituksella, aivan kuten tänäänkin juutalaisessa, jopa messiaanisessa ajattelussa. Kirjoitukset eivät ole mitä tahansa kirjoja, vaan pyhiä kirjoituksia.
Kanoninen ajattelu lähtee juutalaisuudessa olevasta syvästä ymmärryksestä eri sukupolvia yhdistävästä historiasta, kuten 5. Moos. 6:20–25: ”poikasi kysyy sinulta aikanaan: ’Mitä tarkoittavat nämä määräykset, käskyt ja säädökset, jotka Herra, meidän Jumalamme, on antanut teille?’” Jatkuvuus turvataan muistuttamalla, että isät kertovat pelastushistorian, joka edelleen koskee ja velvoittaa seuraavia sukupolvia (jakeet 21-25). Samalla tavalla Horebilla eli Siinailla tehty liitto ei koske vain isiä, vaan se tehtiin ”myös meidän kanssamme, kaikkien meidän, jotka nyt olemme elossa ja täällä” (5. Moos. 5:3). Näin eri sukupolvet tulevat osallisiksi yhteisestä historiasta. Israelin kansan on kannettava tooran keskeisiä sanoja merkkeinä ruumiissaan ja kirjoitettava ne kotiensa ovenpieliin ja kaupunkiensa portteihin (5. Moos. 6: 4–9). Heidän kuninkaansa tulee teettää itselleen jäljennös toorasta ja lukea sitä koko elämänsä ajan (5. Moos. 17:18–19), näin ja monin muin käytännöllisin tavoin tooraa eletään todeksi arjessa ja juhlassa.

Juutalainen kaanonsääntö on perusta kaanonille, jota myös Uudentestamentin osalla noudatetaan;
”Älkää lisätkö mitään siihen, mitä minä teille määrään, älkääkä ottako siitä mitään pois, vaan noudattakaa Herran, teidän Jumalanne käskyjä, jotka minä teille annan.” (5. Moos. 4:2). Vielä pidemmälle menee kehotus pitäytyä ’kaanonissa’, vaikka joku ennustus tai ihmeteko tapahtuisikin. Usein vedotaan siihen, että profeetta ei ole se, jonka ennustus ei toteudu, mutta tässä kehotetaan pysymään Jumalalle uskollisena, käskyille kuuliaisena ja isien lupauksessa ja opetuksessa, vaikka ennustus toteutuisi ja myös ihmeitä tapahtuisi jonkun juutalaiselle vieraan voiman tai kulttuurin parissa. (5. Moos. 13:1-4).

Markionilaisuus nostaa päätä tänäänkin – siksi Raamatun kokonaiskaanoniin on syytä palata

Mustanmeren Sinopesta lähtenyt laivanvarustaja Markion uskoi Jeesukseen Kristukseen, mutta ei ymmärtänyt että kyseessä oli juutalaisten Messias. Hän toimi Roomassa 140-luvulla, esittäen vaatimuksia kristilliseksi kaanoniksi.  Siitä puuttui kokonaan Vanha testamentti, koska Markionin mielestä siinä esiintynyt Jumala ei voinut olla sama mistä Jeesus puhui. Niinpä hän keskittyi vain ja ainoastaan Luukkaan evankeliumiin ja Paavalin kymmeneen kirjeeseen ja niiden teologiaan. Markionin mukaan Paavali oli ainoa apostoli, joka oli pysynyt uskollisena Kristuksen evankeliumille. (Bruce 1992, 114–15, 154; Allison 2011, 42; Gonzalez 2010, 73-74; Parker 2009, 334-35). Osaltaan tämä on myös osoitus siitä, että Markionin vaara uhkaa myös nykylukijaa, jos hän ei kiinnitä huomiota tähän vaaraan. Näitä lukien Markion ja hänen kasvava kannattajajoukkonsa myös ’korjasivat’ käännöksiä sellaiseksi, että niistä poistettiin, markionilaisten mielestä juutalaisten tekemät lisäykset.

Sekä ennen Markionia että hänen jälkeensä varhaiskristillisen kaanonin perusta ja lähtökohta olivat Vanhan testamentin pyhät kirjoitukset, jotka muodostivat Jeesuksen ja hänen lähimpien seuraajiensa Raamatun, Tanakin. Kreikan kielisillä se oli Septuagintan muodossa, joka oli käännetty noin 250 eKr.. Varhaiset kristityt lukivat Tanakia sillä kielellä, jolla pystyivät sitä lukemaan, arameaa puhuvat hepreaksi tai syyrian arameaksi, kreikkaa puhuvat kreikaksi ja varsin pian myös latinaa puhuvat latinaksi, kun ensimmäiset käännökset valmistuivat. Septuagintan tekstihistoriasta ymmärrämme tänään, että heprealainen Tanak on säilyttänyt alkuperäisen tekstin hebreaksi. Tästä todistavat eri vaiheissa Septuagintaan tehdyt korjaukset, jotka pyrkivät saattamaan kreikkalaista käännöstä lähemmäksi heprealaista alkutekstiä.

Markionin kaanon merkitsi tämän lähtökohdan radikaalia kyseenalaistamista. Samalla hän hylkäsi huomaamatta Jeesuksen juutalaisen elämän, sen että Jeesus oli läsnä alussa, mukana luomisessa ja mukana koko Vanhan testamentin historiassa. Hän myös samalla hylkäsi kokonaisymmärryksen Jumalan järjestämästä lunastuksesta ja sovituksesta. Tässä supistetussa hellenistisessä Kristus käsityksessä, hän oli myös antisemitistinen pyrkiessään syrjäyttämään juutalaiskapinassa (132-135 jKr.) lyödyn Juudan heimon, Israelin rippeet sekä apostolien kautta syntyneen messiaanisen uskon hauraat seurakunnat. Varhaisen kristikunnan selvin loitontuminen juutalaisesta emouskonnosta tapahtui hetkellä, jolloin koko silloinen maailma otti etäisyyttä tähän nujerrettuun kansaan (Gerd Theissen).

Vanhan testamentin väheksyminen ja jopa halveksiminen merkitsi niiden ihmisten väheksymistä, jotka olivat osa Vanhan testamentin, että Uuden testamentin historiaa. Jeesus eli vanhojen pyhien kirjoitusten keskellä, kuten myös kaikki Uuden testamentin keskeiset henkilöt. Vanhan testamentin keskeinen kohtaaminen tapahtui Jumalan ja Israelin välillä, joka ilmaistaan liittoformelissa. Jumala on Israelin Jumala ja Israel on Jumalan kansa (5. Moos. 26:27-18). Jaakobin siemenestä tulevat siunatuksi kaikki maailman kansat ja sukukunnat. Jeesus oli kirjoituksissa luvattu messias, joka voideltiin tähän tehtävään. Hebreankielisen sana messias, kreikankielinen vastine on kristus.

Torjuessaan Markionin vaatimuksen ja leimaten hänet kannattajineen harhaoppiseksi, varhaiskristillisyys tunnusti Luojajumalan ja lunastajan Jeesuksen Messiaana ja voideltuna ihmisenä, juuriltaan juutalaisena. Markion karkoitettiin Roomasta 144 jKr. 

Yhteys Jumalan kansaan, Israeliin, on kiinteä osa Raamatun kokonaisilmoitusta, jossa pelastushistoriallisessa jatkumossa jokainen kristitty elää tänäänkin. Kirkkohistoriassa antisemitismi ja korvausteologia ovat olleet tuhovoimaisia ja edelleen ne nostavat päätään aika ajoin hyvin ikävällä tavalla. Ainoa oikea tapa on torjua tällainen ajattelu määrätietoisesti ja viipymättä ja tapahtuneet ylilyönnit tunnustaen ja sovittaen.

Jeesuksen sanat olivat tärkeä osa seurakunnan elämää

Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen seurakunnat kasvoivat voimakkaasti. Alusta alkaen kokoontumisten voima oli Pyhän Hengen yhteyden lisäksi heille avautunut Jeesuksen suunnaton arvovalta. Hän oli osa yhteisiä kokoontumisia sanojensa kautta, joita alettiin kirjoittaa ylös. Jumalan Aabrahamin kanssa tekemä liitto (1. Moos. 15) muuntuu kristittyjen keskellä ’vanhaksi liitoksi’, sillä heidän näkökulmastaan Jumala oli tehnyt Jeesuksessa ’uuden liiton’. Mutta siinä missä vanha liitto rakentui Tooran ja Tanakin ympärille, uusi liitto oli vielä abstrakti ja osin selittämättömän ymmärryksen tasolla. Se oli jotain uutta suhteessa vanhaan, mutta siihen löytyi selvät viittaukset Vanhan testamentin profetioista, kuten esimerkiksi profeetta Jeremialta: "Katso, päivät tulevat, sanoo Herra, jolloin minä teen Israelin heimon ja Juudan heimon kanssa uuden liiton; en sellaista liittoa kuin se, jonka minä tein heidän isäinsä kanssa silloin, kun minä tartuin heidän käteensä ja vein heidät pois Egyptin maasta, ja jonka liittoni he ovat rikkoneet, vaikka minä olin ottanut heidät omikseni, sanoo Herra. Vaan tämä on se liitto, jonka minä teen Israelin heimon kanssa niiden päivien tultua, sanoo Herra: Minä panen lakini heidän sisimpäänsä ja kirjoitan sen heidän sydämiinsä; ja niin minä olen heidän Jumalansa, ja he ovat minun kansani. Silloin ei enää toinen opeta toistansa eikä veli veljeänsä sanoen: 'Tuntekaa Herra'. Sillä he kaikki tuntevat minut, pienimmästä suurimpaan, sanoo Herra; sillä minä annan anteeksi heidän rikoksensa enkä enää muista heidän syntejänsä" (Jeremia 31:31‭-‬34).

Varsin pian oli käytettävissä lukuisia evankeliumikirjoja, jotka rakentuivat Jeesuksen sanojen pohjalle. Niistä tuli väistämätön historiallinen jatko-osa Vanhan testamentin kaanonille, joka oli ennustanut profeettojen kautta Messiaan, voidellun, syntien sovittajan ilmestymisen.  Paavali vetoaa myös Jeesuksen sanoihin monessakin kohtaa, kuten esimerkiksi 1. Kor. 11:23-25 olevat Jeesuksen lausumat muistoaterian 'asetussanat'.

Kaikki evankeliumit (Matteus, Markus, Luukas ja Johannes) sekä Apostolien teot on kirjoitettu tietoisena siitä, että ne ovat jatkumoa Vanhan testamentin kaanonille. Jo ennen niiden valmistumista, seurakunnissa luettiin Jeesuksen sanoja ja apostolien kirjoituksia, joiden ohjeellinen asema oli alkanut vahvistua. Uutta liittoa Paavali ei kuvaa kirjoitettuna tekstinä vaan Henkenä, joka tekee eläväksi (2. Kor. 3:6).

Raamatun koko kaanonin kannesta kanteen lukeva näkee, kuinka alussa kerrotaan maailman ja ihmisen luominen (1. Moos. 1–3) ja lopussa näky uudesta taivaasta ja maasta (Ilm. 21–22). Molempia testamentteja yhdistää yhteinen pelastushistoriallinen punainen lanka, jonka kantavat pilarit ovat luominen ja lunastus. Alussa, syntiinlankeemuksen jälkeen, kerrotaan naisen jälkeläisestä, joka on iskevä murskaksi käärmeen pään (1. Moos. 3:15). Ilmestyskirjan 12. luvussa kerrotaan naisen ja hänen synnyttämänsä pojan taistelusta lohikäärmettä, Saatanaa, vastaan.

Näiden suurten kertomusten lisäksi Raamattu on kokonaisuus, jossa yhdellä ja samalla kohdalla voi olla monta merkitystä siitä riippuen, mistä näkökulmasta sitä luetaan eri historian ja yksilön vaiheessa. Tämä tekee siitä elävää Jumalan sanaa meille tänäänkin. Raamattu puhuu myös meidän aikalaisillemme ja myös meidän elämäämme.

Olen havainnut, että Uuden testamentin kaanonia myös ylikorostetaan ja Pyhän Hengen vaikutusta sen syntyprosessiin perustellaan kirjoituksilla, jotka eivät viittaa prosessiin. Esimerkiksi 2. Timoteuskirjeen 3:16 mukaan, sanotaanhan siinä, että ’jokainen kirjoitus joka on syntynyt Jumalan Hengen vaikutuksesta, on hyödyllinen’, vaikka kokonaisuutenaan se sopii huonosti perusteluksi Raamatun kaanonille. Paavali sanoo edellisessä jakeessa 15, Timoteukselle, että ’koska jo lapsuudestasi saakka tunnet pyhät kirjoitukset, jotka voivat tehdä sinut viisaaksi, niin että pelastut uskon kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa.’ Viittaus on näin ollen yksinomaan juutalaisten Tanakiin eli Vanhaan testamenttiin, sillä Timoteuksen ollessa lapsi, ei ollut kirjoitettu yhtäkään evankeliumikirjaa tai Paavalin kirjettä. Lisäksi jakeessa 16 ja 17 korostetaan, että ’Jumalan Hengen vaikutuksesta syntyneet kirjoitukset ovat hyödyllisiä opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi, kasvatukseksi vanhuskaudessa, että Jumalan ihminen olisi täydellinen, kaikkiin hyviin tekoihin valmistautunut.’ Miksi nämä vanhat kirjoitukset eivät olisi sitä meille tänään? Paavali, liittää kirjallisen elementin yksinomaan Vanhaan testamenttiin: sen kirjoituksia voidaan lukea (2. Kor. 3:14-17), mutta peitteen ottaa pois vasta ymmärrys Jeesuksesta kristuksena messiaana.

Samalla kaikki kristilliset kirkot ja seurakunnat hyväksyvät tänään Uuden testamentin kaanonin ja myöntävät että se on elävä ja voimallinen Sana, joka on meille elämän leipä ja joka täydentää ymmärrystämme. 

Koko Raamatun kaanon selittää meille sen, miksi meidän tulee sietää erilaisia opillisia painotuksia

Hebrealaiskirjeen hyväksyminen oli vaikeata lännessä asuville kristityille, koska se yhdisti ja selitti uskoa vahvasti juutalaisen ymmärryksen kautta, joka on ollut tavattoman vaikeata sisäistää pakanakristittyjen piirissä.
Idässä oleville kirkoille Johanneksen ilmestyskirja oli vaikea hyväksyä, sillä sen eskatologia synnytti tulkintoja ja jännitteitä millenaristisissa lahkoissa, joita enemmän liturgiaan keskittyvät seurakunnat vieroksuivat.
Jaakobin kirje sekä 1. ja 2. Pietarin kirje olivat läntiselle ja itäiselle kirkolle vaikeita, mutta katoliset suuntaukset pitivät niitä tärkeinä. Myöskin Pietarin arvio Paavalin kirjeistä vaikeaselkoisina aiheutti Paavalin kannattajissa harmistusta (2. Piet. 3:16). Paavali oli omana aikanaan varsin kiistanalainen henkilö, jolla oli verrattain etäinen suhde Jerusalemin alkuseurakunnan ”pylväisiin” Jaakobiin, Pietariin ja Johannekseen (Gal. 2). Siitä huolimatta heidän kaikkien, samoin kuin Jeesuksen veljen Juudaksen kirjoittamat kirjeet hyväksyttiin kaanoniin. Vähässä-Aasiassa tärkeäksi nousi johanneslainen kirjallisuus (Corpus Johanneum), johon kuuluvat Johanneksen evankeliumi ja kolme Johanneksen kirjettä. Apostoli Johannes eli elämänsä lopun Vähä-Aasian pääkaupungissa Efesossa, jossa Johannesten kirjoitusten vaikutus nousi suuremmaksi kuin muualla.

Juutalaiskristityillä eli messiaanisilla ryhmillä oli myös omia evankeliumeja, kuten Heprealais-, Ebioni- sekä Nasaretilaisevankeliumi. Näistä evankeliumiskirjoista ei ole löydetty käsikirjoituksia, mutta kirkkohistoria tuntee ne. Nämä eivät ole mukana Raamatun kaanonissa, josta voimme päätellä, että ne eivät olleet varhaiskirkollisten johtajien käytössä ja suosiossa. Syyrian alueella Tatianoksen valmistelema neljän evankeliumin harmonia, Diatessaron, oli pitkään suosittu. Pois jäivät myös varhaisen kirkon arvostamat teokset, jotka jäivät kaanonistamme pois aivan viime hetkillä, kuten esimerkiksi Hermaan paimen ja Barnabaan kirje, jotka olivat aikanaan hyvin suosittuja seurakunnissa. Ne molemmat löytyvätkin yhdestä varhaisimmista säilyneistä raamatunkäsikirjoituksista, 300-luvun puolivälin paikkeilla laaditusta Codex Sinaiticuksesta.

Myös apokryfikirjojen asema nähdään eri tavoin eri kirkkokunnissa. Tältä osin Idän kirkon Septuaginta ja katolisen kirkon Vulgata eivät ole yhtenäisiä ja eroavat joiltakin osin Tanakin hebrankielisestä versiosta, sisältäen apokrygikirjoja joita Tanakissa ei ole mukana. Joitakin keskinäisiä eroavaisuuksia on myös psalmin tekstien lukumäärässä. 

Heprealaiskirje, joka oli kiistelty kirje ennen kaikkea läntisessä kristikunnassa, puuttuu 800-luvulle ajoitetusta Codex Boernerianuksesta. Samoin ei pidä unohtaa, että Luther ei pitänyt kaikkia Uuden testamentin kirjoja kaanoniin kuuluvana. Raamatun ulkopuolelle jäi myös iso joukko kirjoituksia.

Protestanttiset kirkot palasivat Lutherin päätöksellä hebrealaisen Tanakin pohjalta käännettyyn Vanhaan testamenttiin ja lopulta se on nähty kokonaisuutena joka on meille annettu alusta loppuun asti luettavaksi.

On hyvin tärkeää ymmärtää tänään, että kaikista näistä näkemyseroista on ollut tietoisuus eri historian vaiheissa. Kaikki Raamattuun valitut kirjat olivat saaneet  merkittävän aseman jossakin osassa kristikuntaa, eikä aktiivisesti käytössä olleita kirjoituksia pyritty poistamaan näkemyseroista huolimatta. Hippon (v. 393) ja Karthagon (v. 397) synodien myöhemmät päätökset merkitsivät siten seurakunnissa jo pitkään vallinneen tilanteen virallista kirjaamista.

Tämä tarkoittaa, että alusta alkaen eri näkemykset, joita tietyn kirjan tai kirjoittajan painotus aiheuttaa ovat mukana siksi että kokonaisuus muodostuu osista. Siihen on otettu mukaan tietoisesti eri piireistä peräisin olevia ja eri tavalla painottuneita evankeliumeja ja apostolien kirjeitä. Yhden evankeliumin sijaan kanonisoitiin neljä. Tällöin on syntynyt ymmärrys, että ne kaikki puhuvat yhtä ja samaa evankeliumia Jeesuksesta Messiaana, voideltuna Kristuksena, neljästä eri näkökulmasta. Kristillinen seurakunta on pantu alusta alkaen käymään dialogia juutalaisuuden kanssa, josta sen omat juuret kasvavat sekä myös toisella tavalla ajattelevien kristittyjen kanssa. Tämä on nöyryyttä kasvattava lahja, ylivoimaisen opin ja ymmärryksen sijaan. Tämä jos mikä saa meidät etsimään ymmärrystä Pyhän Hengen kautta.

Kaukaa ja läheltä kirkkohistoriaa kahlanneena ajattelen, että meidän tulisi ammentaa enemmän siitä rikkaudesta, joita juutalainen Jeesus, Jeshua, hänen juutalaiset opetuslapsensa ja heidän kulttuurinsa syvällisempi ymmärrys avaa. 

Kun meidän Herramme Jeesus sanoo, että 'Minä olen tie totuus ja elämä – seuratkaa minua', meissä tämän tulisi herättää intohimoinen perehtyminen siihen kaikkeen mitä hän edusti ihmisenä ja Jumalana. Olemme perehtyneet paljon jälkimmäiseen, mutta hänen elämänsä kulttuuriin ja Vanhan testamentin, Tanakiin, emme ole usein paneutuneet riittävästi. Paavali on meille läheinen, mutta liian usein Vanha testamentti on vieras. 

Teologisesti katsoen kaanon antaa oikeutuksen kristinuskon sisäiselle monimuotoisuudelle ja moninaisuudelle, mutta myös avaa mahdollisuuden erittäin laajaan ja monipuoliseen ymmärrykseen Jumalan suunnitelmista Aabrahamin ja Israelin kautta tämän päivän kristittynä olemiseen.

Paavalin mukaan Kristuksen ruumiissa on monenlaisia jäseniä, joilla on eri tehtävänsä, mutta jotka kuitenkin ovat yhtä Kristuksessa (Room. 12: 4–5; 1. Kor. 12: 12–13, 20). Mutta siellä on myös monia messiaanisia ryhmiä ja juutalaisia ryhmiä, joiden silmät ovat avautuneet tai avautumassa Voidellussa, Messiaassa.

Raamatun kaanoniin kuuluvan moneuden huomioon ottaminen merkitsee sitä, että mitään sen yksityistä kirjaa ei tulisi lukea yksinään vaan yhdessä muiden kirjojen kanssa, jolloin ne korjaavat ja täydentävät toisiaan. Kaanonin näkökulmasta ei ole keskeistä rakentaa oppia yksistään Paavalin kirjeiden varaan, eikä liioin pelkästään Mooseksen kirjojen varaan. Koska varhaiset kristityt eivät päätyneet typistettyyn ydinkaanoniin, meidänkään ei tule sitä tehdä sitä.

Helluntaiteologin sessationismin kritiikki

Uusbaptistiseen oppirakennelmaan, kuuluu eri asteinen sessationismi, joka tarkoittaa tiettyjen armolahjojen lakkautumista. Kalvinistisen nykysuuntauksen oppi perustuu ylikorostuneeseen Paavalin teologiaan ja kristologian tulkintaan. Se ei ole mielestäni tasapainossa Raamatun kokonaisilmoituksen kanssa.

Klassisen sessationismin mukaan näkyvät armolahjat, kuten kielillä puhuminen, parantaminen ja profetoiminen loppuivat apostolisen ajan päätyttyä. Kuitenkin useimmat sessationistit myöntävät pääsääntöisesti, että Jumala voi tehdä ihmeitä tänäkin päivänä, joissakin erityisissä tilanteissa. Ääri- tai täyssessationismin mukaan tiettyjen armolahjojen lisäksi loppui myös kaikki muu yliluonnollinen Jumalan toiminta seurakunnan keskellä ja sellaista ei tapahdu enää. Sessationismin asteesta riippuen, elämme pääsääntöisesti ajassa, jolloin Jumala toimii ensisijaisesti tai pelkästään luonnollisesti ja järjellisesti. Sessationistit vierittävät todistustaakan karismaattisille tai uudempaa termiä käyttäen kontinuationistisesti ajatteleville, joiden mukaan armolahjojen osittainenkaan lakkautuminen ei ole Raamatulla tai kirkkohistorialla perusteltavissa. Sessationistit nostavat huomion keskipisteeksi epäterveen karismaattisuuden, joka sinänsä on tarpeellistakin ja korostavat tämän päivän parantumisten näyttöjen puuttuvan kokonaan.

Sessationismin voidaan katsoa vahvistuneen ja sen äänen voimistuneen karismaattisen liikkeen ylilyöntien tähden. Näin se voidaan nähdä myös sosiologisena, osin väistämättömänä vastareaktiona, olkoonkin, että se itse väittää olevansa valtasuuntaus kaikkina menneinä vuosisatoina, mitä ei voida kuitenkaan pitää historiallisena totena.

Sessationistisen ajattelun Raamattu-perusteiden lisäksi, eräs keskeinen väittämä on apostolisen ajan kirkkohistoria aina tähän päivään saakka. Tässä väittämässä keskeistä on todistella, että historiassa kristityt ovat olleet sessationisteja. Tämä ei saa tukea kirkkohistoriasta, josta voidaan osoittaa kautta historian Pyhän Hengen toiminta apostolisen ajan tavoin. Tätä sessationistien argumenttia on kritisoinut muun muassa Patmos säätiön toiminnanjohtaja, TM Pasi Turunen blogissaan, https://www.seurakuntalainen.fi/blogit/lakkasivatko-pyhan-hengen-armolahjat-apostolien-ajan-myota/

Historiaa sessationismissä katsotaan ennen ja jälkeen Jeesuksen syntymän, jossa arvioidaan ajanjaksoja, jolloin ihmeitä tapahtui ja jolloin niitä ei tapahtunut. Perusteena voidaan käyttää vaikkapa ensimmäistä jaksoa Adamista aina Moosekseen asti, jolloin ihminen ei saanut yhtään armolahjaa tehdä tunnustekoja ja ihmeitä. Mooseksen ja Joosuakin aikana ihmeitä tapahtui noin muutamien kymmenien vuosien ajanjaksolla ja sitten ne loppuivat, kunnes taas toisessa historian kohdassa jotakin tapahtui, mutta verraten harvoin ja lyhyen ajan. Näin niiden perustellaan olleen läsnä vain merkittävissä historiallisissa tapahtumissa tai käännekohdissa. Tässä näen pitkälti samoin, mutta vain siihen asti kun tiettyjen armolahjojen sanotaan lakkautuneen. Jumala toimii oman pelastushistoriansa päämäärien mukaisesti kaikilla ominaisuuksillaan, parhaaksi katsomallaan tavalla eilen, tänään ja iankaikkisesti, ihmisen voimatta rajoittaa tai selittää hänen tarkoitusperiään ja menetelmiään.

Sessationismin tueksi rakennellun oppirakennelman logiikka perustuu ajatukseen seurakunnan perustuksista, jotka on rakennettu Paavalin Efesolaiskirjeen mukaan yhden kerran, koska perustuksia ei tarvitse rakentaa useita kertoja. Tämä rakentaminen on tapahtunut apostolisena aikana, kun Jeesus Kristus annettiin seurakunnan kulmakiveksi ja apostolit sen perustukseksi. Tässä perustamisvaiheessa armolahjojen koko kirjo on tarvittu seurakunnan rakentamiseksi, yhteiseksi hyväksi. Tämä on armolahjojen sessationistinen Raamatullinen perusta ja ymmärrys siitä, miksi armolahjat annettiin. Toki myös ihmisten vahvistumiseksi, mutta aina yhteiseksi hyväksi, kuten esimerkiksi Roomalaiskirjeen 1. luku jakeet 11-12 sanovat: ”Sillä minä ikävöitsen teitä nähdä, voidakseni antaa teille jonkun hengellisen lahjan, että te vahvistuisitte, se on, että me yhdessä ollessamme virkistyisimme yhteisestä uskostamme, teidän ja minun.”
Armolahjojen syystä ja luonteesta me voimme olla yhtä mieltä. Ne ovat annettu pääosin yhteiseksi hyväksi, ei yksityisen ihmisen sellaiseen käyttöön, jossa syntyy hengellisen elämän 'tähtiä'. Jumala ei anna lahjojaan itsekkyyden ja omahyväisyyden lisääntymiseksi, vaan Hänen valtakuntansa vahvistumiseksi ja Jeesuksen persoonan kirkastamiseksi meissä ja ympäristössä. Näkemysero syntyy jälleen siinä, että en kykene näkemään, miksi tässä vajavaisessa ajassa nämä vahvistavat armolahjat olisi otettu pois. Tällaisesta ei ole Raamatun ilmoituksessa jälkeäkään.

Raamattu argumentoinnissa keskeinen kirjoituksissa esiintynyt Raamatun paikka, johon sessationismit viittavat on 1. Kor 13:1-13:

Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen. Ja vaikka minulla olisi profetoimisen lahja ja minä tietäisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon, ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin vuoria siirtää, mutta minulla ei olisi rakkautta, en minä mitään olisi. Ja vaikka minä jakelisin kaiken omaisuuteni köyhäin ravinnoksi, ja vaikka antaisin ruumiini poltettavaksi, mutta minulla ei olisi rakkautta, ei se minua mitään hyödyttäisi. Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa; kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii. Rakkaus ei koskaan häviä; mutta profetoiminen, se katoaa, ja kielillä puhuminen lakkaa, ja tieto katoaa. Sillä tietomme on vajavaista, ja profetoimisemme on vajavaista. Mutta kun tulee se, mikä täydellistä on, katoaa se, mikä on vajavaista. Kun minä olin lapsi, niin minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli, ja minä ajattelin kuin lapsi; kun tulin mieheksi, hylkäsin minä sen, mikä lapsen on. Sillä nyt me näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin; nyt minä tunnen vajavaisesti, mutta silloin minä olen tunteva täydellisesti, niinkuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan. Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus.

Toki muitakin Raamatun paikkoja käytetään asian perusteena, mutta pääosin perustelut lepäävät sen ajatuksen varassa, että Paavali mainitsee nimenomaan profetoimisen, kielillä puhumisen ja tiedon lakkaavan. Pääosin jää selittämättä, miksi parantamisen armolahja ei ole enää toiminnassa, vaikka se puuttuu tästä luettelosta, mutta tieto vaikuttaisi olevan voimassa olevien armolahjojen joukossa, vaikka Paavali nimenomaan mainitsee sen lakkaavan.

Sessationismin Raamatullinen kritiikki

Sessationismin taustalla on Raamatun kokonaisvaltaisen näkemyksen heikkous. Oppirakennelma perustuu liiaksi Paavalilaisuuteen ja sielläkin vain muutamaan Paavalin lauseeseen. Jos kuitenkin pidättäytyisimme vain Paavalin ajatuksissa, niin niistäkin sessationismi on poiminut valikoidut paikat ja jättänyt huomiotta ne, jotka puhuisivat lakkauttamista vastaan. Paavali puhui itse kielillä enemmän kuin kukaan Korintissa (1. Kor. 14:18). Hän arvosti kielilläpuhumisen armolahjaa niin paljon, että toivoi jokaisen korinttilaisen puhuvan kielillä (1. Kor. 14:5). Samalla Paavali opettaa, että Jumalan ihmeellistä läsnäoloa profetoimisen ja kielillä puhumisen muodossa voidaan harjoittaa seurakunnassa ”arvokkaasti ja hyvässä järjestyksessä”. (1. Kor. 14:40.) Ei siis tarvitse ajatella, että Jumalan armolahjat ja Pyhän Hengen läsnäolo ovat hallitsematonta käyttäytymistä. Meidän ei myöskään tarvitse ajatella Raamatun pohjalta niin, että ihmisen pyrkimykset ovat aina vain ihmisen tekoa ilman Jumalan osallistumista. Voimme nähdä, että Jumalan omat toimivat epäitsekkäästi saadessaan Pyhän Hengen kasteen ja armolahjat.

Apt. 2:42-47: Seurakunta kuunteli ja noudatti uskollisesti apostolien opetusta. Uskovat elivät         keskinäisessä yhteydessä, mursivat yhdessä leipää ja rukoilivat. Pelko levisi ihmisten keskuuteen, ja apostolien kätten kautta tapahtui monia ihmeitä ja tunnustekoja. Uskovat pysyttelivät yhdessä, ja kaikki oli heille yhteistä. He myivät talonsa ja tavaransa, ja rahoista jaettiin kaikille sen mukaan kuin kukin tarvitsi. Joka päivä he uskollisesti kokoontuivat temppeliin, ja kodeissaan he yhdessä mursivat leipää ja aterioivat riemullisin ja vilpittömin mielin. He ylistivät Jumalaa ja olivat koko kansan suosiossa, ja päivä päivältä Herra liitti heidän joukkoonsa niitä jotka pelastuivat.

Ymmärrän täysin karismaattisen liikkeen heikkoudet ja ylilyönnit, mutta niillä ei ole mitään tekemistä sen väitteen kanssa, että Pyhä Hengen armolahjat olisivat osittain tai kokonaan lakanneet. Ne toimivat edelleen silloin kun ne toimivat, siten kun ne toimivat. Mitään rajoitteita ei yksikään ihminen voi luovalle Jumalan Hengelle laittaa. Jumalalla on pelastussuunnitelma, jota hän toteuttaa koko olemuksellaan eilen, tänään ja iankaikkisesti, ei sidottuna tai lakkautettuna.

Jumalallinen inspiraatio tarkoittaa, että Pyhä Henki antoi kirjoittajille ne ajatukset ja sanat, jotka Jumala tahtoi heidän kirjoittavan. Paavali kirjoittaa 2. Tim. 3:16-17: ”Jokainen pyhä, Jumalan Hengestä syntynyt kirjoitus on hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi ja kasvatukseksi Jumalan tahdon mukaiseen elämään. Näin Jumalan ihmisestä tulee täydellinen ja kaikkeen hyvään kykenevä.” Teksti ei sano pyhien kirjoitusten olevan riittäviä, vaan hyödyllisiä, opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi ja kasvatukseksi. Aiemmin samassa kirjeessä vääryydestä puhdistautuvaa ihmistä kutsutaan astiaksi, josta tulee ”hyödyllinen, kaikkiin hyviin tekoihin valmis” (2. Tim. 2:21). Jaakob kirjoittaa: ”kärsivällisyys tuottakoon täydellisen teon, että te olisitte täydelliset ja eheät ettekä missään puuttuvaiset” (Jaak. 1:4). Kolmanneksi, otetetaan Paavalin sanat: ”Pidä sinä kiinni siitä, minkä olet oppinut. Sinähän olet siitä varma, koska tiedät, keiltä olet sen oppinut. Olet myös jo lapsesta asti tuntenut pyhät kirjoitukset, jotka voivat antaa sinulle viisautta, niin että pelastut uskomalla Kristukseen Jeesukseen.” (2. Tim. 3:14–15). Nyt Paavali puhuu pyhistä kirjoituksista, joihin sessationistikin viittaavat, ehkä unohtaen että Paavali puhuu itse asiassa Tanakista, Vanhasta testamentista, joka näyttää riittävän antamaan tarpeeksi viisautta, jotta ihminen voi pelastua uskomalla Jeesukseen Messiaana, kun kirjoitukset ja Hänestä annetut lupaukset tulevat ymmärretyksi opetuksen kautta. Pyhät kirjoitukset, jotka Timoteus tunsi jo lapsena, eivät voi olla millään tavalla muita kirjoituksia, koska yhtään Uuden testamentin kirjaa ei ole ollut käytettävissä silloin kun Timoteus on ollut lapsi. Raamatun kokonaisilmoitus käy ilmi jo Vanhasta testamentista ja se itsessään oli riittävä pitkään. Sen oli riitettäväkin 400 vuotta, ennen kuin UT:n kaanon valmistui. Kaiken lisäksi meillä on ollut valtava ajanjakso, jolloin Raamatun kirjoituksia on ollut käsin kopioituina vain suhteellisen harvoilla ihmisillä. Näin oli lähes 1500 vuotta. Kiistämättä UT:n arvoa, ei ole mitenkään mahdollista ottaa mitään pois Jumalasta, ei mitään pois Pyhän Hengen toiminnasta tai Messiaan ilmestymisestä ja teosta. Jeesus Messiaana on läsnä kautta historian, kuten myös Pyhä Henki ja Isä itse. Isä, Poika ja Pyhä Henki eivät voi kadota kesken ihmisen historian, koska Jumala on katoamaton ja ikuinen. Hän ei myöskään työskentele vajailla ominaisuuksilla siksi, että kehitetään hänen toimintaansa rajoittava oppi, muutaman raamatunpaikan varassa. Jos 2. Tim. 3:16–17 siis todistaisi jotain Raamatun riittävyydestä, se todistaisi Vanhan testamentin riittävän, mutta kiitos Jumalalle, että saimme myös Uuden testamentin.
Pietari tunnusti Pyhän Hengen johdatuksen ja inspiraation (2. Piet. 1:20-21): ”Ennen muuta teidän on oltava selvillä siitä, etteivät pyhien kirjoitusten ennustukset ole kenenkään omin neuvoin selitettävissä, sillä ei koskaan ole mitään profetiaa tuotu esiin ihmisen tahdosta, vaan Pyhän Hengen johtamina ihmiset ovat puhuneet sen, minkä saivat Jumalalta” (2. Piet. 1:20). Näin ollen tarvitsemme Sanan lisäksi Pyhän Hengen myös selittämään meille sen mikä on kirjoitettu Pyhässä Hengessä, antamaan meille ymmärryksen kokonaisuudesta.

Käännän sessationistien ajatuksen toisin päin. He väittävät Raamatun kaanonin korvanneen tietyt armolahjat ja olevan viimeinen ilmoitus. Tosiasia on kuitenkin että Raamattu on viimeinen sana aiheesta, jossa Jumala lupaa laskea henkensä kaiken lihan ylle viimeisinä aikoina (Hes. 39:29, Jooel 2:28, 3:1-5, Apt. 2. Tämän jälkeen ei ole mitään ilmoitusta siitä, että armolahjat ovat lakanneet. On hyvin ristiriitaista kuunnella sessationistia, joka vakuuttaa, että Jumala on edelleen kaikkivaltias Pyhä, kirkkauden Herra, mutta hän on laittanut osan voimavaikutuksestaan ja armolahjoistaan ”laatikkoon piiloon”. Jumalan ihmeet ovat yhtä profeettojen julistuksen kanssa ja kuuluvat lupauksiin.  Hän voi toteuttaa ihmeitä, koska Hänen sanansa on totta tänäänkin. Jumala on suvereeni toimija, joka pitää aina lupauksensa.

Pyhän Hengen armolahjat kiertyvät itse asiassa Jumalan näkyvän maailman ja näkymättömän maailman yhdistymiseen. ”Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala antoi kasvun.” (1. Kor. 3:6.). Jeesus oli sekä ihminen että Jumala. Terveellä seurakunnalla on myös kaksi keskenään jatkuvassa vuorovaikutuksessa olevaa kiintopistettä – jumalallinen ja inhimillinen. Raamattu kertoo meille tästä kaksinapaisuudesta. Seurakunta on juuri tällainen Jumalan ja ihmisen toiminnan yhteistyön väline. Epäterve seurakunta korostaa vain toista näistä ja siksi tietyt armolahjat ovat tulleet korostetuksi ja usein ihminen ja hänen kipunsa ja elämänsä on jäänyt taka-alalle. Terve seurakunta on jumalallinen, mikä tarkoittaa sitä, että Jumala on läsnä, puhuu ihmisille, tekee työtä, armahtaa syntisiä ihmisiä, johdattaa ja tekee ihmeitä. Samalla se on inhimillinen ihmisen kokoinen yhteisö. Paavali puhuu Jumalan voimasta, joka on meissä niin kuin saviastioissa (2. Kor. 4:7). Jeesus varoittaa fariseuksia ja kirjanoppineita keskittymästä vain kirjoituksiin. Me tarvitsemme sekä kirjoitukset, että Jumalan voiman, jotta ymmärrämme täydellisesti. Me tarvitsemme ymmärryksen, joka on Pyhän Hengen voima meissä: Mat. 22:29: ”Jeesus vastasi ja sanoi heille: "Te eksytte, koska te ette tunne kirjoituksia ettekä Jumalan voimaa.” Jumalallinen ja inhimillinen yhdessä.

Aiemmin mainitsemani yksi sessationistien argumenteista Raamatusta on 1. Kor. 13:1-13. Tässä nostetaan rakkaus kielillä puhumisen, profetoimisen, kaikkien salaisuuksien tietämisen, kaiken tiedon, kaiken uskon, hyvän tekemisen ja jopa oman ruumiin antamisen poltettavaksi - jonkun puolesta - näiden kaikkien yläpuolelle, hallitsemaan näitä ominaisuuksia. Ilman rakkautta mikään ominaisuus, teko tai lahja ei merkitse mitään. Rakkaus ei kuitenkaan katoa, vaikka tämä kaikki katoaa. Tämä ei liity millään tavalla armolahjojen katoamiseen nyt, vaan silloin kun ne käyvät tarpeettomaksi kaikki. Tämä tapahtuu silloin, kun Jeesus Messiaana palaa maan päälle ja noutaa omansa, koska silloin tapahtuu se, että ilmestyy Hän, mikä täydellistä on ja kaikki vajavainen käy tarpeettomaksi. Me saamme katsella silloin Häntä kasvoista kasvoihin ja silloin tunnemme ja tiedämme täydellisesti kaiken, kuten meidätkin täydellisesti tunnetaan. Kasvoista kasvoihin ei viittaa valmistuneeseen kaanoniin tai kirjoitettuun ilmoitukseen, vaan meidän Herramme ja Jumalamme näkemiseen. Tänään me vielä katsomme Häntä, kuin kuvastimesta, johon kirjoitettu Raamatun sana viittaa, joka katoaa silloin kun elävä Sana, Jeesus Messias, ilmestyy.

Pyhiä kirjoituksia kuvaillaankin usein sessationistien toimesta täydellisinä Raamatussa, mutta edellä mainitut kohdat osoittavat, että tekstiyhteys liittyy aina ’täydelliseksi’ viittauksissa Elävään Sanaan, ei kirjoitettuun Sanaan, joka on Jumalallista ja inhimillistä yhtä aikaa.

Raamattu sanoo, että opetuslapset paransivat sairaita ja karkottivat demonit Jeesuksen nimessä. Evankeliumin ydin on siinä, että Jumala herätti Jeesuksen kuolleista ja Hän istuu Isän Jumalan oikealla puolella, jota jokaisen olennon taivaassa ja maan päällä on kumarrettava. Jumala asettaa Jeesuksen viholliset hänen jalkojensa astinlaudaksi.
Jeesus muistuttaa jäähyväispuheessaan, mikä on uskon ja pelastuksen perusta: ”Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minussa rauha. Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman.” Kristologinen looginen kysymys sessationisteille on, että jos Jeesuksen nimi ei paranna tänään, niin miten voimme uskoa, että se pelastaa tänään? Se on sama nimi! Tässä nimessä Pietari ja opetuslapset paransivat, Hänen nimessään, jolla on valta. Jeesus julisti, että ne, jotka uskovat häneen, tekisivät samoja töitä joita hän teki tai jopa suurempia tekoja: Joh. 14:12: ”Totisesti, totisesti minä sanon teille: joka uskoo minuun, myös hän on tekevä niitä tekoja, joita minä teen, ja suurempiakin, kuin ne ovat, hän on tekevä; sillä minä menen Isän tykö.”
Mark. 16:17 Ja nämä merkit seuraavat niitä, jotka uskovat: minun nimessäni he ajavat ulos riivaajia, puhuvat uusilla kielillä.

Vakava asia

Sitten se vakavin osuus. Kuuntelin Suomessa asuvan sessationismiin uskovan pastorin saarnan, jossa hän otti esille asian vakavuuden, korostaen että kyseessä ei ole vain opillinen kiista, vaan paljon vakavampi. Harhaoppia on karismaattisessa liikkeessä paljon. Ymmärrän hyvin, että karismaattisuudessa toimineet eksyttäjät ansaitsevat tämän 'nuhtelun'. Tämäkin on syytä silti kääntää myös toisinpäin. Väite Jumalan ominaisuuksien lakkaamisesta, siis Pyhän Hengen armolahjojen lakkaamisesta, on saman asian kääntöpuoli. Toinen lisää, toinen vähentää.

Keskustelin aiheesta myös kahden pitkän linjan helluntailaisen teologin ja pastorin kanssa, jotka ovat lukeneet ja tutustuneet kalvinismiin huolellisesti ja lukeneet nykyopetuksen keskeisen hahmon, teologi ja pastori John McArthurin tuotantoa laajasti. Molemmat kertoivat, että opetuksessa on paljon hyvää ja kritiikki karismaattista liikettä kohtaan on monin paikoin perusteltua. Ensimmäinen heistä kommentoi tunnelmia toteamalla, että onneksi meillä on kuitenkin jäljellä mysteeri, tuo selittämätön Jumalan voima, joka voi tehdä edelleen asioita joista Raamattu puhuu. Hän viittasi sanalla mysteeri - mysterio - keskusteluun ortodoksiteologien kanssa, joiden kanssa helluntailaisella on varsin pitkälle yhtenäinen ymmärrys armolahjojen todellisuudesta. Onneksi meidän ei tarvitse ajatella Pyhää Henkeä rajoitettuna.
Toinen keskeinen vaikuttaja kertoi, että on monilta osin pitänyt McArthurin opetuksista, mutta ollut pitkään huolissaan hänen kielenkäytöstään, esimerkiksi helluntailaisuutta kohtaan. Jyrkät puheet aiheuttavat jyrkkiä vastareaktioita, kuten alla olevassa kuvassa todetaan, voimakkaan keskustelun vastareaktiona todetaan yksikantaan - sessationismi on harhaoppi.

Olin pitkään antikarismaatikko, joka ei tarkoittanut että olin sessationisti opillisesti. Olin sitä lapsuuden kokemusten vuoksi, ihmisten toiminnan vuoksi, jossa monesta hyvästä tarkoitusperästä huolimatta oli unohtunut tutkia, mitä armo-lahja perimmältään tarkoittaa. Armahtavaisuutta, lempeyttä ja hyvyyttä. Koin turvalliseksi myöhemmin toiminnan luterilaisen kirkon piirissä ja vapaaseurakunnan keskellä, jossa monin tavoin kaikki armolahjat näyttivät toimivan myös. Tänään koen vapautta oman helluntaiseurakuntani keskellä samoin.

1Tess. 5:19 Henkeä älkää sammuttako. Ef. 4:30 Älkääkä saattako murheelliseksi Jumalan Pyhää Henkeä, joka on teille annettu sinetiksi lunastuksen päivään saakka. 2Tim. 1:6 Siitä syystä minä sinua muistutan virittämään palavaksi Jumalan armolahjan, joka sinussa on minun kätteni päällepanemisen kautta.