Suomen Helluntaikirkon seksuaalieettistä kannanottoa kohtaan noussut kritiikki pakotti korjaustoimiin - mitä ajatella episodista?

Kun puhumme episodista, monet eivät tiedä edes mitään episodia tapahtuneen, sillä keskustelu pysyi valtamedian ulottumattomissa. Itse en ole tuomassa tähän keskusteluun uutta tulta, vaan täysin toisen näkökulman, käytännöllisen teologian puheenvuoron.

Mistä "episodissa" oli kyse?

Keskustelun pääasiallinen rintamalinja kulki perinteisesti Raamattu-uskollisena mielletyn kotimaisen helluntailiikkeen julkaiseman seksuaalieettisen kannanoton sanapainotuksien ymmärryksessä. Kun helluntaikirkko julkaisi kannanoton, oli se samaan aikaan julkaissut tiedon siitä että Helluntaikirkon uusi johtaja on nainen. Nämä kaksi uutista siirsivät kritisoijien mielestä helluntaikirkon liberalisoituvan länsimaisen kristillisyyden puolelle, yleiselle mielipiteelle periksi antavaksi liikkeeksi, joka hylkää konservatiivisen Raamatun tulkinnan.

Ymmärrän, että asia voidaan nähdä näin, mutta nopeat korjaukset seksuaalieettisen kannanoton sanamuodoissa, joita on tehty jo useita - viimeisin 5.3.2021 - kertovat enemmänkin siitä, että muotoilu ei kaikilta osin ensimmäisellä kerralla onnistunut.

Helluntaikirkon naisjohtajan nimeäminen oli toki linjamuutos, mutta aivan toinen kysymys on se, mikä on Suomen Helluntaikirkon johtajan tehtävä ja asema suhteessa seurakuntiin. Minun näkemykseni mukaan hän edustaa vahvasti lainsäädäntöömme liittyvän uskonnollisen yhdyskunnan hallinnollista ja välttämätöntä rakennetta seurakuntien (yli 80 itsenäistä seurakuntaa) ja yhteiskunnan välissä. Tilanne on kovin kaukana alkuseurakunnan yhteiskunta- ja seurakuntarakenteesta ja huonosti sovitettavissa suoraan apostolintekojen ja Paavalin kirjeissä esiin tuleviin soveltuvuusehtoihin.

Nähtiinpä asia kummalla tavalla tahansa, en koe olevani kyllä tai ei osapuolena sinänsä. Sen sijaan haluan nostaa esille täysin toisen näkökulman.

Mikä toimii käytännössä ja mikä ei?

Olen viimeisen viiden vuoden aikana pohtinut, puhunut ja kirjoittanut auki ajatuksiani, missä kysyn; mikä on seurakunta? Kirjoituksistani voi nähdä aidon kasvavan ristiriidan sellaisen seurakuntamallin, jonka me olemme sanoittaneet oikeaksi seurakunnaksi ja edustamani kristillisen järjestötoiminnan arjen välillä. Olen nipistänyt itseäni usein ja kysynyt kummassako elän Jumalan seurakuntaa todeksi? Onko aito Jumalan seurakunta siellä missä käyn sunnuntaisin kuuntelemassa ja joskus saarnaamassa tarkkaan määritellyn mittaisen puheen, joka pohjautuu Raamattuun, jossa tervehdin heitä joita tapaan tässä sunnuntaiharrastuksessani ja joka on yhteiskuntamme mielestä seurakunta (rekisteröity)? Vai onko se siellä missä elämän murjomat kokoontuvat jokaisena arkiaamuna yhteiselle aamiaiselle, sen jälkeen yhteiseen aamunavaukseen, jossa luemme Jumalan Sanaa lyhyesti ja siunaamme päivän? Viikon aikana pidämme raamattutunnin ja teologian luennon sekä keskustelemme niin arkisista huolista, kuin elämän peruskysymyksistäkin. Lisäksi työskentelemme yhteisen päämäärän hyväksi, jaamme ruokaa ja käsittelemme henkilökohtaisia ongelmia ja kysymyksiä.

Kristillisessä järjestötyössä meillä on jatkuvasti joukossamme joku muslimi, hindulainen, budhalainen, ateisti, alkoholisti, narkomaani, kleptomaani tai vaikkapa homoseksuaali. Emme me kirjoita seksuaalieettisiä kannanottoja, emme tuomioita muslimeille tai toisin uskoville, emmekä myöskään keskity korostamaan jotakin tiettyä syntiä, josta parannus on tehtävä. Me luemme ja opetamme Raamattua siten kuin se on kirjoitettu. Paljon useammin kuin homoseksuaalit, näissä kirjoituksissa, etenkin Jeesuksen opetuksessa, parannuksen teon paikalle viedään kovasydämiset, kirjanoppineet, fariseukset ja publikaanit. Myöskin rikkaan on vaikea päästä sisälle Jumalan valtakuntaan. Näin me Raamatusta luemme. Olemme myös itse usein parannuksen tekijän paikalla, emme vain opettamassa, sillä lukiessamme Jeesuksen sanoja, hän puhuu myös meille työntekijöille Sanansa kautta.

Ihmettelin ääneen toisessa järjestössä olevalle kollegalle tilannettamme. "Raamatun usko toimii meillä. Kukaan ei loukkaannu sinänsä siitä, että olemme kristittyjä ja toimimme sen mukaan. Kukaan ei syyllisty meidän sanoistamme sinänsä, mutta toki monet pohtivat elämäänsä ja tarvetta korjata sen suuntaa, kun he punnitsevat elämäänsä ja vaikeuksiaan tässä ympäristössä, missä Jumala on terävän sanansa, mutta myös ylivuotavan armonsa kanssa läsnä. Miksi tämä toimii, mutta hajoaa heti jos alan puuhaamaan tätä väkeä seurakuntiin? Olen tehnyt näin monasti. Heti alkavat ongelmat ja opilliset kiistat tai henkilö syyllistyy jonkun seurakuntalaisen sanoista tai syyllistävästä kysymyksestä." Näin tilitin kollegalleni. Hän, pitkän linjan järjestötoimija totesi tunnistavansa saman ilmiön.

Kenelle Jeesus antoi armon ja kenelle tuomion?

Seurakunnilla on suuri haaste kohdata ihmisiä sillä tasolla, jolla he ovat. Niissäkin missä minä olen mukana. Emme kykene nykyisellä jumalanpalvelusmallilla kohtamaan ihmisiä arjen ja elämän tasolla, sillä jolla Jeesus liikkui. Samarialainen nainen sai kuulla, kuinka monta miestä hänellä oli ollut ja nykyinenkään ei ollut hänen, mutta hän sai kuulla myös siitä että hänellekin oli tarkoitettu Elävä Vesi, jonka juotuaan ei enää janoa. Syntiset naiset saivat armon sanomatta mitään - kyyneleet riittivät ja heidän oma huokauksensa sen puoleen, jolla on ikuisen elämän sanat. Halveksittu vilpillinen veronkerääjä Sakkeus muuttui, kun Jeesus ilmoitti haluavansa aterioida hänen kanssaan.

Tästä näkökulmasta ymmärrän, että helluntaikirkko yritti sanoa, että kaikki ovat tervetulleita. Mutta se on niin vaikeata sanoa syntiselle että sinäkin saat tulla, siten että oppimme ei siitä häiriinny. Riittääkö siihen edes kannanotto, epäilen. Seurakunnan on otettava ihmiset vastaan sellaisena kuin he ovat, ilman mitään julistuksia, sillä autuaita ovat puhdassydämiset, eivät puhdasoppineet. Puhdasoppisuudesta (kukaan ei sitä ole - mutta sen julistamisesta) olen varoittanut aiemminkin. Ne seurakunnat taitavat olla enemmän intellektuelleille, älykkäille, paremmalle väelle - keskiluokalle tarkoitettuja, niille, joilla on aikaa ja resursseja puhtain opillinen suuntaus ja voimaa kiivailla virheettömästä tulkinnasta.

23.3.2021 Ismo Valkoniemi

Konservatiivit vs liberaalit

Kirkossa on viime aikoina keskusteltu paljon hajautumisesta eli polarisaatiosta. Useissa piispanvaaleissa ehdokkaita on profiloitu konservatiivi-liberaali-akselin kautta. Eduskunnassa hyväksytty laki samaa sukupuolta olevien avio-oikeudesta veti kirkon mukaan keskusteluun. Nyt olemme tilanteessa, jossa olemme jo nähneet 'kapinallisia' pappeja, jotka vihkivät vastoin kirkon virallista näkemystä avioliittoon samaa sukupuolta olevia.

Samankaltainen keskustelu tradition uudistajien ja säilyttäjien välillä on käynnissä lähes jokaisessa uskonnollisessa liikkeessä. Monien uskonnollisten ryhmien ja uskontojen piiristä (ks. Garrod & Jones 2009). Amerikassa kahtiajako on ollut myös poliittinen. Näyttää siltä, että tämä poliittinen kahtiajako on leviämässä nyt myös Eurooppaan (Halla-aho, Le Pen, Itä-Euroopan maat, Hollanti, Englanti jne.). 2000-luvulla medialla onkin merkittävä rooli mielikuvien luomisessa myös uskonnon alueella. Mediatutkija Johanna Sumiala arvioi median rakentavan draamallista kaarta ja jännitettä kirkollisissa kiistoissa. (Sumiala 2010).

Rajalinjoja konservatiivien ja liberaalien välillä on syntynyt esimerkiksi sen perusteella, miten suhtaudutaan naispappeuteen tai homoseksuaalisuuteen. Vastustajia on kutsuttu konservatiiveiksi, kannattajia liberaaleiksi. (Juntunen 2002; Pursiainen 2004; Lehtipuu 2010; Ruokanen 2010.)  

Kirkkoon kuuluvat liberaalit ja konservatiivit eroavat toisistaan siinä, missä määrin he uskoivat erilaisiin kristinuskon perususkomuksiin, kuten uskontunnustuksessa ilmaistuihin dogmeihin.

Kirkkomonitor 2007 tutkimuksen mukaan 82 % kirkkoon kuuluvasta konservatiivista uskoi vakaasti tai piti todennäköisenä, että Jeesus on Jumalan poika. Uskonnollisesti liberaaleista puolet katsoi Jeesuksen olevan Jumalan poika. 13 % uskonnollisesti liberaalia kirkon jäsentä ei uskonut ollenkaan siihen, että Jeesus on Jumalan poika. Konservatiiveista näin ajatteli kaksi prosenttia. Tänään prosentit ovat jo tuosta muuttuneet konservatiivin näkökulmasta huonompaan suuntaan. Tässä voi olla yksi selitys siihen, miksi konservatiiviset kirkot voivat paremmin kuin liberaalit. Jos ei edes usko, kuinka innostunut on evankeliumin julistamisesta ja koko asiasta? Leipäpappeus ja eläkepäivien odottelu alkaa hiipiä pirtaan ja innottomuus paistaa kauas. Sitä paitsi se ns. the 'Henki' puuttuu!

Samaisen kirkkomonitor tutkimuksen mukaan uskonnollisesti konservatiivit olivat aktiivisempia julkisessa uskonnonharjoituksessa. Konservatiiveista joka seitsemäs (15 %) ja liberaaleista vain noin 5 % osallistui jumalanpalvelukseen ainakin kerran kuukaudessa.  22 % konservatiiveista osallistui ainakin kerran kuussa johonkin muuhun hengelliseen toimintaan, kuin jumalanpalvelukset tai kirkolliset toimitukset. Liberaaleilla vastaava osuus oli edelleen 5 %. Myös yksityisessä uskonnonharjoituksessa konservatiivit seurakuntalaiset ja kirkon työntekijät olivat liberaaleja aktiivisempia. Suhdeluku oli kutakuinkin sama kuin yllä.

Älyllistä epärehellisyyttä?

Miksi olla kirkon papin virassa, mutta ei usko kirkon sanomaan? Olisiko vastaus palkassa tai siinä, että saa arvostusta (tai ainakin sai)? Miksi poistaa käskyjä ja vesittää sanomaan, johon ei kuitenkaan edes usko? Voiko uskontoa joka tästä syntyy, edes loppujen lopuksi kutsua kristinuskoksi? Ei. Vaikka Luther sanoo, että missä oikein saarnataan ja sanaa luetaan sekä sakramentteja vietetään, siellä on Kristuksen kirkko. Onhan se niinkin, mutta saarnoihin tulee epäusko ja lihan maku. Kristuksen tuoksu ja lopulta Hänen seurakuntansa on kadonnut.

 

Tutkimuksen mukaan päivittäin rukoilevien konservatiivien osuus oli lähes kaksinkertainen liberaaleihin verrattuna. Olisiko tällä jotakin tekemistä voiman, voiman tunteen tai voimavaikutuksen kanssa? Samalla sanon niille, jotka katsovat että nyt konservatiivi kehuu konservatiiveja, että aidoimmillaan tämä rukous on alati sen pyytämistä, että 'ole minulle kurjalle syntiselle pelastaja, lunasta minut vapaaksi!' Siitä on kehu kaukana, mutta elämän mielekkyys ja toivo lähellä.

Konservatiivit ja liberaalit poikkesivat toisistaan selvästi, kun heiltä kysyttiin näkemyksiä samaa sukupuolta olevien suhteesta. Erot tulivat esiin sekä seurakuntalaisten että kirkon työntekijöiden ryhmässä. On siis tutkimuksin osoitettavissa konservatiivisen ja liberaalin uskonnon ja kirkon erot. Ne näkyvät niin jäsenten kuin työntekijöiden uskossa ja asenteessa. Käsityksissä homoseksuaalisuudesta konservatiivit ja liberaalit siis poikkesivat toisistaan myös selvästi. Suhtautuminen naispappeuteen ei sen sijaan papeilla ja kanttoreilla voimakkaasti erotellut konservatiivisuutta tai liberaalisuutta. Selkeästi itseään konservatiiveina pitävistä vain kymmenesosa vastusti naispappeutta.

Kuten edellä kuvattu osoittaa, konservatiivisuus ja liberaalisuus ilmenevät hyvin monella uskonnollisuuden sektorilla. Konservatiivit ja liberaalit uskovat ja toimivat eri tavoin. Tämä ilmenee julkisessa uskonnonharjoituksessa (osallistuminen), yksityisessä uskonnonharjoituksessa (raamatunluku ja rukous), kuin sitoutumisessa uskonkäsityksiin. Konservatiivit osallistuvat useammin ja harjoittavat uskontoa myös yksityisesti aktiivisemmin kuin liberaalit. Konservatiivit pitäytyvät liberaaleja vahvemmin uskontunnustuksessa ilmaistuun dogmaan.

Kirkon polarisaatio ei siis ole vain median luoma kupla tai erilaista ajattelua jossakin yksittäisessä kysymyksessä. Yksittäisten moraalikysymysten ohella liberaalien ja konservatiivien käsitykset Jumalasta ja kuolemanjälkeisestä elämästä poikkeavat toisistaan. Liberaalit ja konservatiivit papit painottavat myös työssään eri asioita. Kysymys on siis sekä sisällöllisistä että käytännön ratkaisuihin liittyvistä erilaisista painotuksista, joilla voi olla kauaskantoisia seurauksia. Minä näen normatiivisuuden katoavan liberaalin kirkon mukana palapalalta, kun se hyväksyy äänekkäiden ryhmien vaatimukset. Koko uskonnollinen kenttä kokee uusjaon, jos kehityksessä ei tapahdu muutosta.

Uskon voimavaikutukset esiintyvät siellä missä Sanaa julistetaan, rukoillaan Isää totisella sydämellä ja mielellä, ei siellä missä se on liturgiaan sitoutunut rakennelma, jonka takana ei uskota olevan mitään todellista. Pelkkä uskon konstruktio ei riitä antamaan ikuista elämää.

Homoseksuaalisuuden hyväksyminen ei valtavirta kristillisyydessä

Amerikan suurin luterilainen kirkko, 4,2 miljoonan jäsenen Amerikan evenkelikaalinen luterilainen kirkko (ELCA) avasi vuonna 2009 homoseksuaalisessa parisuhteessa eläville mahdollisuuden palvella kirkon viroissa. Teologisesti konservatiivisempi, 2,8 miljoonan jäsenen Missourin Synodi ilmoitti hiljattain, että kirkon ei ole enää mahdollista jatkaa yhteistyötä ELCA:n kanssa. Käytännössä kirkkojen yhteys on katkennut tämän kysymyksen vuoksi.

Amerikan uusin luterilainen kirkko on the North American Lutherican Church, joka perustettiin 2010, vastineeksi ELCAn liberaalille seksuaalietikkalle. Siihen on liittynyt reilussa vuodessa noin 300 seurakuntaa ja 100.000 jäsentä. Vastaavasti ELCA on menettänyt vuosittain yli 80.000 jäsentä.
Tämän lisäksi Amerikassa toimivat Wisconsin Evankelikaalinen Luterilainen synodi sekä evankelikaalinen luterilainen synodi ovat pidättyväisiä homoseksuaalisuutta koskevissa kysymyksissä. Näissä jälkimmäisissä jäseniä on noin 500.000.

Maailmanlaajuisesti homoseksuaalisuuteen pidättyvästi suhtautuvat kristilliset valtakirkot, kuten Itäinen ortodoksinen kirkko 220 miljoonaa jäsentä sekä Romalaiskatolinen kirkko 1,12 miljardia jäsentä. Muita kielteisesti kysymykseen suhtautuvia kirkkoja ovat seitsemännenpäivän adventtikirkko 16,3 miljoonalla jäsenellä, valtaosa evankelikaalisista sekä reformoiduista kirkoista sekä uuskarismaattiset seurakunnat, jotka kaikki yhteensä muodostavat noin 400 miljoonan kristityn jäsenpohjan.

ELCAn 4,2 miljoonan jäsenen tukena liberaalia seksuaalietiikkaa ajavat ovat maailmanlaajuisesti piskuinen joukko, joka koostuu muutamasta luterilaisesta kirkosta sekä osasta anglikaaneja, joita kysymys repii voimakkaasti. Yhdistynyt Kanadan luterilainen kirkko tukee liberaalia näkemystä 152.000 jäsenen voimalla, Saksan evankelisluterilainen kirkko 24 miljoonalla jäsenellä sekä ruotsin luterilainen kirkko n. 6,5 miljoonalla jäsenellä. Ruotsin ja eräiden Saksan kirkkojen jäsenmäärän lasku on Suomen ohella maailman nopeinta. Norjan, Tanskan ja Suomen luterilaiset kirkot, yhteensä noin 12,5 miljoonaa jäsentä ovat ruotsia varovaisempia avioliittokysymyksessä, mutta siunaavat homoparien liitot. Suomessa luterilaiseen kirkkoon kuuluvien määrä kaventui viime vuonna 65 839 jäsenellä - kirkosta erosi 83 097.

Toisin kuin pohjoismaiset serkkunsa, Viron luterilainen kirkko kasvatti jäsenmääräänsä 12 000 henkilöllä. Lisäystä edellisvuoteen oli 7,5 prosenttia. Kokonsa puolesta Viron kirkko on Ruotsin ja Suomen kirkkoihin verrattuna kärpässarjassa runsaalla 170 000 jäsenellään. Viron kirkko katsoo homoseksuaalisuutta Pohjoismaisia kirkkoja paljon jyrkemmin. Myös 15.000 jäsenen Inkerin kirkko suhtautuu homoseksuaalisuuteen hyvin pidättyvästi.

Maailmanlaajuisesti ne kirkot jotka ovat ottaneet liberaalin kannan homoseksuaalisuuteen näyttävät ajautuvan jäsenmäärien laskukierteeseen sekä vuosia tai vuosikymmeniä jatkuviin riitoihin ja kirkon jakaantumisiin.

Karkeasti tilastojen valossa näyttää siltä, että liberaalin kannan homoseksuaalisuuteen ottaneet kirkot muodostavat maailman kristityistä alle 50 miljoonaa jäsentä, joka tarkoittaa 2,5% kristitystä maailmasta.

Ismo Valkoniemi

Rakkauden näkökulma homoseksuaalisuuteen

Viimeistään nyt jokaisessa kyläyhteisössä Suomen perimmäisessäkin kolkassa sekä jokaisessa pienessä ja sulkeutuneessa seurakuntayhteisössä on tieto siitä, että me emme pääse homoseksuaalisuudesta eroon kertomalla omasta kielteisestä kannastamme, muistuttamalla tiettyjen raamatunpaikkojen olemassaolosta tai estämällä homoseksuaaleilta osallistumisoikeuksia keskuudessamme.

Homoseksuaaleista on tullut näkyvä ja erityisen kuuluva osa yhteiskuntaamme, halusimme sitä tai emme. Tämän edellisen lauseen avaaminen vaatisi sosiologian tutkimusta tai muuta perusteellista analyysiä siitä, ketkä muut kuin homoseksuaalit ja millä motiiveilla ovat halunneet nostaa heidän äänensä näin suureksi, suhteessa heidän määräänsä. Eräs osin tutkimaton selite tuntuisi liittyvän laajempaan tarpeeseen länsimaissa murtaa vanha patriarkkaalinen kristillisyys sekä ylipäänsä murtaa kristillisyyden valta sanella oikean ja väärän kysymystä. Oli asia niin tai näin, voimakas flow-noste ovat tehneet jo tehtävänsä. He ovat täällä, tervetuloa!

Koska kyse on ihmisistä, joista suurella osalla homoseksuaalisuus ei ole tietoisesti valittu toimintatapa ja koska seksuaalisuus ja tunteet kietoutuvat syvälle toisiinsa, meidän tulisi kohdelle heitä oikein, kanssa ihmisinä, Jumalan luomina. Paljon parjattu kansanedustaja Teuvo Hakkarainen ansaitsee julkisen kehun asiasta, josta enemmät pluspisteet ovat tainneet valua Pekka Haavistolle. Kehoitettuaan homoseksuaaleja muuttamaan Ahvenanmaalle (jossa Haaviston kannatus olikin suurempaa kuin mantereella), hän soitti ja pyysi anteeksi Haavistolta sekä kutsui Haaviston tutustumaan kotikyläänsä, yritykseensä ja kotiinsa. Hakkarainen sanoo olevansa nykyisin Haaviston ystävä, mutta äänestäneensä Sauli Niinistöä. Hakkarainen loi mielestäni mallin, joka kristittyjen tulisi nyt kaivaa esiin, rakkauden malli, "Haavisto on ystäväni, mutta äänestin arvojeni mukaan". Kiitos Teuvo!

Luulen niin, että kristittyjen tulisi nyt viimeistään perehtyä ja paneutua homoseksuaalisuuden myötä seurakuntaan tulleeseen haasteeseen paljon nykyistä syvällisemmin. Seurakunnista löytyy niitä, jotka mieluusti ottavat tämän osa-alueen pohdinnan työskentelyn alle, myös niitä joita tämä asia koskettaa omakohtaisesti, löytyy seurakunnista. Aslan ry:täkään ei kannata pelätä keskustelukumppanina, vaikka järjestöä on mustamaalattu oikein olen takaa jo tovin.

En pidä siitä, että kirkon ja seurakunnan työntekijät lausuvat joko tai kantoja, se on hyvin tuhoava tie. Tarkoitan sitä että se ei ole rakentavaa, että me tuomitsemme homoseksuaalisuuden ohella huomaamattamme ihmisen, joka ei koe voineensa valita tai vastaavasti asian hyväksyneet painostavat muita kaikin käytettävissä olevin keinoin, uhkaamalla, kiristämällä ja lahjomalla.

Olen itse viimeaikoina lisännyt syventymistäni asiaan, lukemalla sosiologian tutkimuksia nuorten maailmasta, jossa seksuaalinen identiteetti vahvistuu suuntaan tai toiseen, lukemalla homoseksuaalien kertomuksia, tutustunut ihmisiin jotka sanovat eheytyneensä ja niihin jotka eivät voi ymmärtää koko eheytymis-logiikkaa. Tähän asti, puolueettomasti, vastaan on tullut vilpittömiä ihmisiä joilla on traagisia kertomuksia matkasta homoseksuaalisuuteen tai siitä pois sekä niitä jotka ovat jääneet seurakunnan keskelle, elävät selibaatissa, elääkseen Sanan mukaisesti, koska muutosta ei ole tapahtunut.

Kaipaan kipeästi vuorovaikutusta, jossa vaikuttaa rakkauden henki, ymmärrystä, mutta myös oikeutta löytää rinnakkaiselolle nykyistä parempi malli, esimerkiksi Hakkaraisen malli, "olen ystäväsi, mutta ajattelen näin". Minä rakastan Jumalan Sanaa ja luomisjärjestystä, enkä voi hyväksyä sellaista elämänmuotoa normaalina, joka riitelee näitä vastaan, mutta rakastan myös lähimmäistä niin kuin itseäni ja kun katsomme ihmistä, pysähdymme rinnalle, kuuntelemme häntä ja hänen näkökulmaansa, me emme voi tuomita ettei meitä tuomittaisi.

Mutta huolissani olen silti. Miksi uutiset vyöryvät nyt jo seuraavaa aaltoa, moniavioisuutta, miksi avioliittolaki pitää muuttaa, miksi myös monet uudet asiat pyytävät jo lupaa tulla hyväksytyksi kulman takana? Olenko avaamassa tietä jollekin sellaiselle jota en voi hyväksyä, vai alkaako elokuva- ja viihdeteollisuus, media ja yleinen mielipide murtaa seuraavaksi tahtoani jossakin muussa kysymyksessä joka on ristiriidassa Jumalan Sanan kanssa?

Ehkä, mutta tässä homoseksuaalisuutta käsittelevässä kysymyksessäkin vastaukseni on sama. Tulen pitämään kiinni Jumalan Sanasta, mutta olen valmis etsimään tapoja ihmisen kunnioittamiseen ja rakastamiseen sekä rinnakkaiselon löytymiseksi.

Ismo Valkoniemi