Opillinen vai kokemukseen perustuva helluntailaisuus

Areiopagi-sivusto pohdiskeli muutamia viikkoja helluntailaisuutta ja sen synnyttämiä mielikuvia, todeten totuuden mukaisesta – joskaan ei välttämättä aiheellisesti -, että liikettä pidetään joskus epä-älyllisenä, koska se näyttää korostavan uskonnollisen kokemuksen ja Pyhän Hengen vaikutuksen merkitystä enemmän kuin teoreettista akateemista teologiaa. Kirjoitus etsi hyvin rakentavalla tavalla kokemukseen omaavan käsityksen tietoteoreettista pohjaa, joka sekin olisi löydettävissä.

Voimme havaita, että helluntailiikkeen piirissä teologisen ja opillisen perustan vahvistaminen elää nousukautta, mutta ehkä seurakuntien näkökulmasta osin aika villisti ja vapaasti, ikään kuin kaikki teologinen koulutus olisi aina ja automaattisesti sopivaa seurakuntien tarpeisiin. Samaan aikaan liike elää opillisen hämmennyksen aikaa, jossa myös erilaiset näkemykset naispastorien asemasta tai nuorten perustamien uusien seurakuntien asemasta jakavat mielipiteitä. Liikkeen jäsenmäärä on kääntynyt laskuun ja on pienimmillään nyt 25 vuoteen, eikä 53% seurakunnista kastanut yhtään ainutta ihmistä viime vuonna.

Ajattelen että juuri nyt meidän tulisi keskustella paljonkin siitä, minkälainen tietoteoreettinen itseymmärrys liikkeessämme tarvitaan opillisesta perustuksesta, koulutuksen suunnasta ja siitä kuinka asemoimme itsemme ja itseymmärryksemme suhteessa liikkeemme alkuperäiseen voiman lähteeseen, kokemukseen ja Pyhän Hengen vaikutuksen merkitykseen. Entä opillinen kehyksemme ja pastorien sekä seurakuntatyöntekijöiden koulutustaso, mikä tulisi olla meidän liikkeemme vaatimustaso? Teen nyt oman avaukseni, jossa otan myös tietoisen riskin.

Uudet seurakunnat

Jos olen oikein ymmärtänyt, helluntaikirkko suhtautuu myönteisesti nuoremman sukupolven perustamiin uusiin helluntaiseurakuntiin, koska joka tapauksessa ne syntyvät joko liikkeen sisä- tai ulkopuolelle. Mikäli tämä kysymys hoidettaisiin mallikkaasti, tilanne nähtäisiin uusien seurakuntien istutustyönä, joissa voitaisiin positiivisella prosessilla säilyttää vanhan ja uuden suhde, joka on luonnollinen osa elämän jatkumista. Osa seurakunnista ei kykene tätä käsittelemään rakentavasti, joka on johtanut tarpeettoman jännitteen syntymiseen.

Opillinen perusta

Puutteellinen tai sekalainen opillinen pohja on syynä sille, että liikkeestä vuotaa väkeä opillisesti selkeämpiin rakenteisiin, kuten luterilaisuuden eri liikkeisiin ja herätysliikkeisiin, ortodokseihin sekä uusiin opillisesti selkeisiin reformoituihin suuntauksiin, joita alkaa olla kaikissa suurimmissa kaupungeissa. Toki, myöskin karismaattiset liikkeet voivat toiselta seinämältä houkutella joukkoihinsa niitä, jotka eivät löydä riittävää tunteisiin tai kokemukseen pohjautuvaa toimintaa seurakunnan jäykistyessä tai eivät löydä oikeanlaista musiikkia, oikean ikäistä seuraa tai ylistystä jota kaipaavat. Olipa syy mikä tahansa, on selvää että kaikille emme voi tarjota kaikkea.

Itse kävin niin pitkällä luterilaisen tunnustuksellisuuden maisemissa, kuin se on mahdollista. Tunnustuskirjat tulivat kahlattua jo ennen teologin opintoja, suoritettuani diakoni- ja pappistutkinnon luterilaisessa venäjän työhön valmentavassa instituutissa.

Tänään näen, että helluntailaisuuden voima ei ole ollut aiemmin, enkä usko että se löytyy jatkossakaan oppirakenteen ja teologian puhtaudessa ja tiedon kasvattamisessa. Monet muut ovat kulkeneet opillisen älyllisyyden tietä jo satoja vuosia. Emme näe puhdasoppisuuden ja tiukan tunnustuksellisuuden lisäävän liikkeen voimaa. Se kyllä säilyttää, luo traditiota, mutta ei synnytä uutta. Matteuksen evankeliumin 22. luvun jakeen 29, Jeesuksen sanat ovat huomionarvoiset; "Te eksytte, koska ette tunne kirjoituksia ja Jumalan voimaa." Molempia siis tarvitaan. Eräs helluntailiikkeessä varmuudella ilmennyt vahvuus on ollut vapaus. Liike on ollut vapaampi liturgiassa, kirkkokalenterin noudattamisessa ja myös vapaa ilman kaikkia kirkkoisien tai tunnustuskirjojen painolasteja, sillä niitäkin on. Samalla tunnistan, että näiden täydellinen puuttuminen aiheuttaa monien teemojen puuttumisen ja järjestelmällisyyden katoamisen. Mutta meidän ei ole pakko ammentaa opillista ymmärrystä edes, ja vain, läntisen teologisen oppikäsityksen oikeasta tulkinnasta, vaan voisimme osin ohittaa ison osan kirkollisesta eetoksesta, kreikkalais-hellenistisestä vaikutuksesta ja sellaisesta tunnustuksellisuudesta, joka ei ole tarkoitettu meille tai vapauttamme rajoittamaan.

Mihin me tarvitsemme tietoteoreettisen kehyksen jostakin filosofisesta suuntauksesta? Toki yleissivistys edellyttää perusasioiden ymmärryksen. Eikö meille riitä yksinkertainen uskon oppi, jonka voisimme paaluttaa maailman suurimman helluntailiikkeen Assembly of God -kirkkokunnan tapaan, vaikkapa riittävällä määrällä niitä peruskäsityksiä, joita ajattelumme ytimessä on? Eikö meidän tulisi olla osa sitä helluntailiikkeen perustaa, jonka ilmapiirissä liike on syntynyt? AOG:n 16 opillista pylvästä ovat: Pyhät kirjoitukset innoittavat, yksi tosi Jumala, Herran Jeesuksen Kristuksen jumaluus, ihmisen lankeemus, ihmisen pelastus, seurakunnan toimitukset, Pyhän Hengen kaste, alkuperäinen fyysinen todiste Pyhän Hengen kasteesta, pyhitys, seurakunta ja sen tehtävä, ydintehtävä, Jumalallinen parantaminen, siunattu toivo, Kristuksen tuhatvuotinen hallituskausi, lopullinen tuomio, uudet taivaat ja uusi maa.

Kysyt ehkä, että mitä ongelmia tunnustuskirjoissa tai kirkkoisien ajattelussa sitten on. Otan joitakin haastavia ja osin ongelmallisia pilkahduksia, joita itse hahmotan suhteessa läntiseen kristilliseen teologiaan? En kuitenkaan väitä että ne olisivat välttämättä ongelmia, mutta ne ovat ongelmia helluntailaisuudelle, joka on perustunut kokemukseen, Pyhän Hengen toiminnan olemassa olon tunnustamiseen ja vapauteen. Mikäli meistä tulee 'pikku luterilaisia' tai muulla tavoin emme löydä omaa identiteettiämme ja alamme rakentamaan vahvaa opillista ja tunnustuksellista rakennetta, meistä tulee entistä enemmän säilyttäjiä.

Katolisen teologin Emil Antonin kirja, Kahden virran maa, avaa ymmärrystä siitä kristinuskon haarasta, joka ei ole ollut läntisten kirkkoisien tai kreikkalais-hellenistisen kulttuurin vaikutuksen alla. Kirja ohittaa sen kirkkohistoria, jonka tunnemme ja kuitenkin näemme, että Messias itse on rakentamassa seurakuntaansa myös siellä, missä kreikkalainen, Roomalainen tai läntinen kristillinen ajattelu ei ole pesäänsä tehnyt. Kyse ei ole vain tästä kirjasta, vaan myös meillä on monia läntisen kristillisyyden yli katsovia, jotka näkevät vääristymän joka on läpäissyt myös meidät.
Mikäli annamme ymmärryksemme kasvaa, meidän on myönnettävä, että yhden kirkon käsite tai Paavin Pietarin istuin -teema ei ole ongelmaton, eikä se ole ollutkaan. Erityisesti maahanmuuttotyössä näemme, että Kristus ja kristologia on korvannut juutalaisen Messiaan silloinkin, kun sen ei pitäisi ja lähestymme aika ajoin korvausteologisia näkökulmia. Kalenteri, jota noudatamme ei istu lainkaan siihen aikakäsitykseen, josta Jumala itse puhuu Raamatussa. Raamatun vuosi ei ala keskellä pimeintä talvea keskiyöllä, vaan siitä kun luonto herää uuteen kasvukauteen päivän taittuessa iltaan. Elämme Roomalaisten keisarien määrittämässä vuosirytmissä, jossa edes kaikkein pyhin juhla, pääsiäinen, ei ole oikeassa paikassa. Kaiken lisäksi Raamattu kertoo voimista jotka muuttavat ajat ja lait. Kreikkalainen hellenistinen filosofia läpäisee läntisen kirkollisen ajattelun niin suvereenisti, että emme edes ymmärrä mitä olisi elämä ilman sen värittämää maailmankuvaa.

Mitä me tarvitsemme?

Ajattelen tänään niin, että me tarvitsemme ennen kaikkea Raamattuherätyksen, voimakkaan, eräänlaisen helluntailaisen pietismin, jossa palaamme alkujuurille etsimään Jumalan tahtoa Sanan uskomattomista aarteista. Ajattelen, että emme tarvitse niinkään teologista opinahjoa, vaan tähän riittää oman liikkeemme seminaarin taidot ja ymmärrys ja jossa kutsumus ja innostus ovat läsnä. Toki teologisia aineita voi olla tarvittava määrä mukana.
Tarvitsemme enemmän kutsumustietoisia paimenia, joilla riittävät opinnot ja ymmärrys Raamatusta, kuin erinomaisen teologisen pohjakoulutuksen saaneita, joskin heitäkin tarvitaan. Ajattelen niin, että tarvitsemme Raamatun opettajia, jotka innostuneesti ja syväluotaavasti avaavat Raamatun salaisuuksia ja kysyvät Jumalalta neuvoa opetustehtävään. Unelmoin opetuksesta, joka koukuttaa kuulijoita paikalle rehevällä ja rehellisellä Sanan ymmärrykseen pohjaavalla opetuksella, yli liikkeemme rajojen. Ajattelen niin, että seurakunnat ovat erilaisia, mutta niillä on riittävät opilliset paalut ja doktriinit, joiden varassa ne ovat osa helluntailiikettä.

Ajattelen niin, että meidän on annettava ennakkoluulottomasti tilaa sille työlle, mitä Pyhä Henki haluaa parissamme tehdä. Voolahden pikkuruisessa helluntaiseurakunnassa, salimme täyttyy maahanmuuttajista, joille kirkkomme on rakas paikka, jossa pienten alkuvaikeuksien jälkeen mausteet saavat haista ja pianon polkimet rikkoutua. Tilat voidaan tuulettaa ja polkimet korjata iloiten, sillä kuoleman sijaan elämä jatkuu.

Ajattelen niin, että meillä on varaa ruokkia nälkäisiä, vaatettaa alastomia ja tarjota turvaa lyödyille. Ajattelen niin, että tämä kaikki syntyy vain siksi, että me olemme valmiita kuolemaan sille joka pidättää, myöntämään sen että me emme ole mitään ilman eläväksi tekevää Isää, jonka kasvojen eteen saamme mennä meidän sukulunastajamme, Messiaan ja Herramme nimessä.

Matteus 22:37-40: Jeesus vastasi: "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat."
Toisin sanoen, Jeesus sanoi että laki ja profeetat ovat oikeastaan näissä kahdessa käskyssä. Jos oppi on pelkistettävissä tähän rakkauden kaksoiskäskyyn ja vanhurskauttaminen tapahtuu uskossa, ei tiedossa, meidän on varjeltava liikettä uudistaessamme uskon tasoa. Olen elämässäni tavannut joitakin henkilöitä, jotka ovat tehneet minuun lähtemättömän vaikutuksen sydämen vanhurskaudella, vaikka he ovat olleet meidän asettamamme opillisen järjestelmän ulkopuolella, ns. oppineita.

Toistan lopuksi alussa mainitsemani kysymyksen. Mikä tulisi olla meidän liikkeemme vaatimustaso?

8.3.2021 Ismo Valkoniemi

Oikeaa oppia etsimässä?

Elämme ajassa, jossa aiempaa enemmän etsitään oikeaa kristillistä oppia. Tämän seurauksena maahamme rantautuu meillä vähemmän tunnettuja kristillisiä suuntauksia, kuten kalvinismin alle lukeutuvat reformoidusta perinteestä ammentavat uudet seurakuntaliikkeet ja kirkkokunnat, erilaiset uushelluntailaiset liikkeet tai karismaattiset suuntaukset.
Tunnustuksellinen luterilaisuus elää myös vahvaa kasvukautta, se joka pitäytyy vahvasti kirkon tunnustuskirjojen opetuksessa. Eräs pitkän linjan helluntailainen teologi kertoi minulle kaipaavansa maahamme maailman suurimman helluntailaisen the Assembly of God -kirkkokunnan opin kulmakiviä, koska oma opillinen pohjamme ei ole sanoitettu riittävän selvästi.
Kysyn, mitä pitäisi ajatella oikeasta opista?

Oikea oppi

Voimmeko me löytää oikean opin yli 30 000 dogmaattisen kristillisen oppirakennelman keskeltä? Tai olisiko rehellisempää tunnustaa, että on mahdollista löytää usko ja opinpäälinjat, joihin uskoni yhtyy. Uskonnollisessa uskossa on aina kaksi osatekijää; minun uskoni eli omakohtainen uskon käsitykseni ja siten uskon varmuuteni sekä uskonnollisen yhteisön uskomukset, joita voidaan nimittää liikkeen dogmiksi eli opiksi (1). Raamattu on tämän kaiken avain ja sielu, josta käsin sekä meidän uskomme että yhteisömme dogmin tulisi nousta.

Tyhjentävän kuvauksen antamisen jumalauskosta eli täydellisen opin esittäminen on lähtökohtaisesti toivoton yritys (2). Jos me haluamme kiihkeästi löytää oikean ja parhaan uskonopin ja käytämme siihen kaiken voimamme ja voimavaramme, saatamme sitä etsiässämme menettää Jumalan elettäväksi tarkoitetusta elämästä osan. On täysin poissuljettu ajatus, että voisimme löytää ja muotoilla opin joka on täydellinen. Miksi? Koska elämä ja usko eivät kirjaudu täydelliseksi opiksi, vaan merkitykselliseksi elämisen arvoiseksi elämäksi, uskoksi joka sisältää kokemuksen selittämättömästä todellisuudesta, jossa Jumala ilmestyy meille, johdattaa meitä ja jossa on lupa nauttia hänen luomistyöstään.

Voimme siitä huolimatta kysyä, mitä aito kristinusko ja evankeliumin oppi ovat (3)? Puhumme tällöin usein klassisesta kristinuskosta, johon laitetaan ne ydinkohdat, joista kristilliset kirkot ovat samaa mieltä. Mitä tarkemmin haluamme löytää yhteisiä nimittäjiä, sitä oleellisempia ne ovat ja sitä vähemmän yhdistäviä tekijöitä on. Niitä ei jää jäljelle kovinkaan montaa, jossa yksimielisyys on täydellinen. Puhumme tällöin usein Jeesuksen sovitustyöstä tai Jumalan lahjoittamasta armosta. Sanot ehkä, että uskontunnustus on yksi, joka meitä yhdistää. Olet siinä oikeassa, mutta samalla on syytä kysyä kuinka paljon uskontunnustuksen lauseet ovat osa konkreettista elämäämme ja siten meille todellisia merkitystä antavia lauseita? Esimerkiksi uskontunnustuksen lauseet "astui alas tuonelaan" tai "istuu Jumalan, Isän Kaikkivaltiaan oikealla puolella" ovat puhtaasti uskonnollisia ilmauksia (4), joiden varmuus Jumalan ilmoituksessa ja uskossamme ovat vain osa meille hyvin abstraktia tapahtumaketjua, joiden sisältö aukeaa meille kenties erilaisina mielikuvina. Voimme myös kysyä, mitä tuonela sinulle merkitsee tai miten sinä ymmärrät taivaan? Huomaamme helposti, että yhteinen uskomme kapenee vain joidenkin keskeisten lauseiden varaan.

Oikean opin etsimiseen ei ihmisen elämän mitta riitä. Uskonnollisten yhteisöjen keskeisten kirjallisten dokumenttien tutkimuksen ja niiden normatiivisen tulkinnan löytäminen on työlästä. Esimerkiksi luterilaisten tunnustuskirjojen tai Lutherin teologian tutkimusta on jatkettu yli 500 vuotta. Tutkimusten määrä on niin mittava, että Porvoon kirjasto voitaisiin täyttää vain tämän yhden kirkkokunnan teologiaan keskittyvillä tutkimuksilla ja kirjoilla. Kuitenkin kaikki tutkimus ja kirjat ovat osa kirkon oppia tai uskontulkintaa vasta, jos kirkko hyväksyy ne opetukseensa (5).

Luterilaisen kirkon reformaatiossa palattiin alkuperäiseen lähteeseen eli Raamattuun, ottamalla normiksi ja reformaation toiseksi pääperiaatteeksi Sola scriptura (yksin kirjoituksista). Tämä on myös yleisesti reformoitujen liikkeiden yksi kantavista pääperiaatteista. Kuitenkin jokainen tähän ajatukseen perehtynyt teologi myöntää, että traditio on läsnä joka tapauksessa myös siinä, miten Raamatun kirjoitettua sanaa ymmärretään tai tulkitaan. Lisäksi yhteisen vanhan kirkon tunnustus, joka tiivistää kristillisen uskon sisällön on itsessään traditio eli keskeinen osa yhteistä klassillista kristinuskon tulkintaa. (6). Tästä esimerkkinä voimme ottaa vaikkapa kolminaisuusopin, jota emme löydä suoraan Raamatusta, mutta joka yhdistää klassisen kristinuskon sisälle luettavan ajattelun ja jonka periaatteet voimme hyväksyä.

Pohtiessamme oikeaa oppia, meidän tulisi pysähtyä pohtimaan, mitä Raamattu itse sanoo tekstien ymmärtämisestä ja tulkinnasta. Toinen Pietarin kirje on tässä meille erinomaisena oppaana. Kun Pietari sanoo, että Sana on luotettava, hän muistuttaa että keskeinen tehtävä oli antaa tietoa Herramme Jeesuksen Kristuksen voimasta ja tulemisesta, eikä tarkoitus ollut sepittää mitään ovelia tarinoita, sillä olivathan he itse omin silmin nähneet hänen jumalallisen suuruutensa. Hän muistuttaa, että he itse kuulivat kuinka Jumalan ääni tuli taivaasta ja sanoi: "Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt." Pietari muistuttaa että juuri tämän kokemuksen vuoksi hän voi luottaa profeettojen kirjoituksiin. Lopuksi Pietari muistuttaa, että ilman näitä profeettojen kirjoituksia, emme voi selittää yhtään pyhää kirjoitusta, vaan selityksen takana on Pyhä Henki. (2. Piet. 1:16-21).

On yleisesti tunnettu tosiasia, että helluntalainen ja ortodoksinen teologia on hyvin ohutta ja samalla vahvasti dogmaattista. Molempien liikkeiden ydin sisältönä on ollut elää uskoa todeksi muutamien peruspilareiden varassa. Ortodoksien tapa hiljentyä ja sytyttää kynttilä mysteerin edessä on omalla tavallaan puhuttelevaa. Luterilaisuuden ja katolisuuden piirissä teologian tuottama aineistomäärä on hengästyttävä. Molemmat kirkkokunnat ovat eläneet ja hengittäneet yliopistoteologian äärellä satoja vuosia.

Käytännöllinen teologia irrottaa väärästä dogmaattisuudesta

Itselleni on noussut tärkeäksi ymmärtää elämä ja sen ainutkertainen lahja, joka sinällään on suuri mysteeri. Oma pääaineeni oli käytännöllinen teologia ja ensimmäisenä sivuaineena sosiologia. Kun tähän kytketään yli 30 vuotta kestänyt työskentely päihdeongelmaisten, erilaisten syrjäytymisten syiden parissa työskentely ja myöskin köyhimmmistä köyhimpien kehitysmaaprojektien parissa tekemäni työ, niin tämä kaikki on asettanut minut tukevasti vahvan dogmaattisuuden välimaastoon. Itse kuvaan tätä sijoittumiseksi sellaiselle paikalle, jossa Jumala voi tehdä asioita yli oppirakenteiden.

Pastoraaliteologia yli aatteiden ja dogmien

2016 käsittelin Gradussani aihetta Suomalaisen miehen häpeä, jossa olin toiseksi nimiotsikoksi kirjoittanut "Pastoraaliteologian käytännöllinen siltä yli aatteiden ja dogmien." Haluan nyt selittää hieman mitä tällä otsikolla tarkoitin.
Olen kasvanut herätyskristillisessä ympäristössä, tehtaassa työskentelevän yksinhuoltajaäidin kasvattamana. Ajattelin asioista hyvin yksinkertaisesti. Homoseksuaalisuus oli minulle yksi vahva sana ja mielikuva synnistä, joka johti Sodoman ja Gomorran kaupunkien tuhoon. Siis kauhistuttava asia, johon en ollut koskaan törmännyt. Eräänä päivänä päihdetyössä vastaanotolleni tuli miesasukas, joka oli juuri vapautunut vankilasta. Keskustelussa kävi ilmi, että hän oli homoseksuaali ja amfetamiinin käyttäjä. Koska en ollut aiemmin keskustellut kenenkään homoseksuaalin kanssa, niin pyysin häntä kertomaan miksi hän piti miehistä. Sain kuulla tarinan, jonka vien hautaan asti ja jota en koskaan kykene unohtamaan. Tässä kertomuksessa oleellista oli ymmärtää kuinka hirveiden asioiden uhri oli edessäni. Ne liittyivät seksuaalisuuteen ja olivat tehneet kertojasta sen mitä hän tänään oli. Kyynelten läpi näin hänet rikottuna uhrina, ihmisenä.

Kasteesta

Kastekeskustelussa pitkä elämä on johdattanut oudoille poluille. Otan muutamia esimerkkejä ilman että lausun niistä mitään kannanottoa.
Olen kastanut useita ihmisiä ns. upotuskasteella. Mieleeni nousee eräs lapsena hyväksi käytetty haavoittunut narkomaani, joka löysi elämäänsä uuden suunnan. Hän toivoi, että voisi upottaa vanhat syntinsä mereen ja pukea päällensä valkoisen puvun. Samoin tapahtui kolmelle naisasiakkalle, joiden elämä oli ollut syvän hyväksikäytön piinaamaa. Sitä iloa ja itkua, jota heidän kasvoiltaa näin, heidän noustessaan vedestä ylös on vaikea muistella kuivin silmin.
Venäjällä keskustelin entisen baptistiseurakunnan pastorin kanssa, joka oli nyt luterilainen seurakunnan johtaja. Hän kertoi, että tuossa maassa luterilaisessa kirkossa käyvät vain uskovat ihmiset. Jokainen elää uskoa todeksi. Lapset kastetaan osaksi yhteisöä ja he saavat opetusta koko lapsuutensa ajan ja heidät saatellaan seurakunnan keskellä aikuisuuteen. Hän kertoi, että baptistipastorina hän piti lasten leirejä sadoille tai tuhansille, mutta seurakuntaan ei jäänyt kuin kourallinen. Lapset kastettiin ortodokseiksi ja he vieraantuivat yhteisöstä. Nyt hän on voinut rakentaa yhteisön jossa eletään ja johon sitoudutaan. Venäläinen traditio kaipaa kirkkoa, juhlavuutta, jumalanpalvelukseen rakenteita ja myöskin kastetta. Hän oli kokenut, että voidakseen palvella ihmisiä ja varjella heidän uskonsa, hänen on muututtava.
Tamperelainen luterilainen pappi kertoi tilanteesta, jossa erään noituuden parissa olleen lapsen kastehetkessä hän näki valon joka laskeutui lapsen ylle samalla hetkellä kun hän kastoi tätä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimessä.
Luterilaisten ja helluntalaisten kastekäsityksiin voit tutustua oheisesta linkistä: https://suomenhelluntaikirkko.fi/kannanottoja/luterilais-helluntailainen-neuvottelukunta-kristillisesta-kasteesta/

Armolahjoista

Helluntailainen Pyhän Hengen armolahjoja ja etenkin kielillä puhumista korostava opetus 1960-1970-luvuilla sekä erittäin voimakas meihin lapsiin suuntautunut vaikuttaminen trautamisoi minua jonkin verran ja olin vuosia antikarismaatikko, kenties pitkäänkin, mutta en opillisesti vaan kielteisten kokemusteni vuoksi. Ajattelin että tuo mitä tapahtui oli ihmisen omaa yli-intoilua ja että enää näitä ilmiöitä ei tapahdu. Aikaa myöten aloin jo pehmetä ja jätin asian Jumalalle. Hänenpä on asiansa, ei minun.
Teologisessa tiedekunnassa Joensuussa läntisen teologian rinnalla on ainoana maailmassa ortodoksinen teologian opinahjo. Siellä minulla oli erinomainen tilaisuus keskustella ortodoksien kanssaan myös armolahjoista. Eräs veli totesi, että totta kai hän uskoo kielilläpuhumisen lahjaan, sillä asia mainitaan Paavalin kirjeissä armolahjana numero seitsemän. Niin, numero seitsemän, mutta se oli meillä helluntailaisilla aina numero yksi. Toden totta, lahja on mainittu seitsemäntenä.

Tunnen henkilökohtaisesti luterilaisen kirkon piispan, joka sain armolahjana kielilläpuhumisen lahjan, joka nousi kirkossa ongelmaksi. Hän on esimerkkini siitä, että käytännön elämä ylittää tässäkin kysymyksessä dogmaattisuuden rajan. Mitään hyötyä siitä, että hän sai tämän armolahjan, hän ei saanut omassa kirkossaan. 

Yleisesti meidän on myönnettävä, että on varsin helppo nähdä monien toimivan kuten yhteisöissä kuuluu toimia ja siksi monet ilmiöt leviävät enemmän kuin lahjana, sillä haluamme tulla hyväksytyiksi ja meille on tärkää, että meidät tunnustetaan oikealla tavalla "uskovaiseksi" ja oikealla tavalla kirkon tai seurakunnan oppia kantavaksi.

Karismaattisista ilmiöistä

Olin antikarismaatikko. Lapsuuteni helluntailaisuus 1960-1970 luvulla aiheutti minulle tunnetasolla vaikeasti käsiteltävän vyyhdin, suhteessa karismaattisuuteen. Kuitenkin ollessani Venäjän mustanmeren rannalla, päihdehoitokotien kutsumana, seminaaripuhujana vuosia sitten. Iltatilaisuuden lopussa, syntyi rukousjono. Rukoilin kymmenien ihmisten puolesta, joita "henki kosketti" tavalla, jolle en voi inhimillisesti antaa selitystä. Mukanani ollut luterilainen piispa nimesi minut tilaisuuden jälkeen karismaatikoksi. Kuitenkin kyse oli vain yhden illan ainutkertaisesta tapahtumasta, jossa sain olla kanavana hengen vuodatukselle, kuten me helluntailaiset sanomme.

Lopuksi

Tarkoitukseni ei ole johdattaa ketään pois kristillisten seurakuntien opin parista, ei tapojen tai traditioiden, jotka ovat hyödyllisiä. Hyödyttömät, haitalliset ja kiusalliset tavat ja traditiot toivoisin hylättävän nykyistä herkemmin. On hyödyllistä kysyä mieluummin usein kuin harvoin, miksi toimimme näin, miksi teemme näin tai mistä tämä on peräisin.
Motiivini ei ole myöskään horjuttaa kenenkään uskoa. Haluan kuitenkin ravistella käsityksiä oikeasta opista ja ylevästä teologisesta tiedosta. Onko mikään ihmisen muotoilema oppirakennelma puhdasoppinen tai täysin virheetön? On hyödyllistä kysyä onko tieto varmasti lopullinen ja viimeinen vastaus ja sulkeeko se pois Jumalan kaikkivaltiaan mahdollisuuksia vai jättääkö se tilaa myös selittämättömille asioille? Elämä on mysteeri kuten myös uskon salaisuus. Se kätkee sisälleen aarteita jotka avautuvat eri tilanteissa eri tavoilla. Toki ainoa tapamme tarkastella, onko jokin asia opillisesti oikein on avata Raamattu ja tutkia kokonaisvaltaisesti, mitä Raamattu sitä sanoo.

Usko on ennen kaikkea suhde elävään Jumalaan, joka on järjestänyt ihmiskunnalle sovituksen Hänen Poikansa Jeesuksen kautta. Raamattu on Jumalan vaikutuksesta syntynyttä Sanaa, jonka ehtymättömät aarteet avautuvat lukijalle Pyhän Hengen vaikutuksesta.

5.1.2021

Ismo Valkoniemi

1. Miikka Ruokanen, Ydinkohdat, 1990, 19.
2. Gustaf Aulèn, Kristillinen jumalakuva aikamme ajattelussa, 1965, 13.
3. H. Heikkilä & P. Luomanen, Teologia. Johdatus tutkimukseen, 2005, 105.
4. Miikka Ruokanen, Ydinkohdat, 1990, 20.
5. H. Heikkilä & P. Luomanen, Teologia. Johdatus tutkimukseen 2005, 108.
6. H. Heikkilä & P. Luomanen, Teologia. Johdatus tutkimukseen 2005, 109.

Mikä on seurakunta?

VANHOISTA TEKSTEISTÄ NOUSEVA MÄÄRITTELY

VT:n seurakuntaa tarkoittava sana on qaahal (5 Moos 9:10). Sillä tarkoitetaan nimenomaan Israelin kansaa, Jumalan kansaa tai sen osaa, jota yhdistää kansana yksi Jumala ja hänen käskynsä. UT:ssa se on käännetty kreikkalaisella sanalla ekklesia (Apt 7:38), joka tarkoittaa uloskutsuttua joukkoa. Uuden testamentin maailmasta uloskutsuttujen Jeesuksen seuraajien esikuva on Egyptistä uloskutsuttu Israel. Alkuseurakunnalla oli käytössä aramean kielinen seurakunta-sana. עדתא , ’ed’ta , hebreassa ad’ata, sanatarkasti 'kunnes Hän tulee'. Maailmasta 'uloskutsutut' ovat samalla niitä, jotka aktiivisesti odottivat Hänen paluutaan. 1Kor. sanoin, "Te julistatte Herran kuolemaa, siihen asti, kun Hän tulee”.

Alkuseurakunta oli yhteisö, joka järjestäytyi ja otti myös sosiaalis-taloudellisen vastuun seurakuntalaisista. Apostolintekojen alkuseurakunnan jälkeen, Paavalin perustamat seurakunnat eivät menneet omaisuuden jaossa yhtä pitkälle, mutta myös niissä ihanteena oli heikkojen tukeminen, köyhien auttaminen Jeesuksen viitoittaman opetuksen ja esimerkkien valossa. Niin pitkälle kuin Raamattua voidaan seurata, kyse on on ollut yhteisöistä, joissa pyrkimyksenä oli yhteinen ymmärrys uskossa, vahva yhteisöllisyys ja erottautuminen maailmasta Kristukselle uskolliseksi joukoksi.

NYKYKÄSITYS SIITÄ MISSÄ RAAMEISSA VOIDAAN PUHUA SEURAKUNNASTA

Elämme nyt kulttuurissa, jossa seurakunta on mielestämme se, joka a) julistautuu seurakunnaksi, b) rekisteröityy seurakunnaksi tai c) on osa virallista kirkkoa. Tämän lisäksi me läntisessä protestanttisuudessa edellytämme, että kirkossa on nähtävissä sanan ja pöydän eli ehtoollisen sakramentit, apostolinen uskontunnustus tai muu yhteisestä uskon perinteestä nouseva uskontunnustus. Tämän lisäksi toimivan seurakunnan tunnusmerkkinä on säännölliset jumalanpalvelukset tai sitä vastaavat tilaisuudet. Jos yllä mainitut tuntomerkit täyttyvät, kyseessä on nykykäsityksen mukaan seurakunnasta. Säännöllinen voi olla maaseudulla tai hyvin pienissä seurakuntayhteisöissä minimissään vain muutama jumalanpalvelus tai vastaava tilaisuus vuodessa. Tämän lisäksi pidämme jollakin tavoin minimitasona sitä, että seurakunnassa olisi pastori, vaikkapa edes vapaaehtoinen tai muu vastuuta kantava henkilö sekä vähintään yksi seurakuntalainen. Seurakunnan voimavarojen mukaan diakonian ja lähimmäisten auttamisen tulee olla ainakin käsitteellisenä ihanteena läsnä, vaikka teot olisivatkin olemattomia. Tähän jättimäiseen raamiin mahtuvat suuret kirkkoseurakunnat ja pienet protestanttiset seurakunnat.

KASVAVA RISTIRIITA KÄSITTEEN JA TODELLISUUDEN VÄLILLÄ

Työskentelen itse kristillisessä sosiaalialan järjestössä, jossa kohtaamme eri tavoin Suomessa seitsemällä paikkakunnalla ja Eestissä neljällä paikkakunnalla jopa 700 ihmistä päivittäin. Osallistun itse muutamia kertoja viikottain yhteisöjen toimiin. Pääsääntöisesti asiakkaat tulevat yksiköihimme omista kodeistaan. Valtaosin he ovat yksinäisiä ihmisiä, usein työttömiä, maahanmuuttajia tai erilaisista riippuvuuksista tai sairauksista kärsiviä. Tarjoamme yhteisen aamuaterian, kyselemme kuulumiset ja jokaisessa yksikössä aamiaisen jälkeen pidämme aamuhartauden. Se on toki vapaaehtoinen osallistujille. Valtaosa osallistuu aamunavaukseen, jossa käymme läpi yksinkertaisesti evankeliumeista nousevia perusajatuksia. Kuuntelemme kenties hengellisen laulun ja siunaamme päivän rukouksessa. Päivän aikana me ratkomme erilaisia kipuja ja ongelmia. Ne voivat liittyä toimeentuloon, asumiseen, päihteisiin, perhesuhteisiin tai jopa elämän tarkoitukseen. Näemme myönteisiä elämän muutoksia. Näemme myös elämän tarkoituksen löytämisiä. Toimimme kuin alkuseurakunta, mutta emme ole millään tavalla nykymäärityksen mukaan seurakunta.

Osaan nimetä useita seurakuntia, jossa väki on vähenemässä tai loppunut. Kokoontumiset ovat harventuneet voimien vähetessä. Esillä ovat kaikki seurakunnan tuntomerkit, mutta elämä ei ole jäänyt seurakuntaan. Ei ole väärin, että seurakuntalaiset silti tulevat jumalanpalveluksiin pienelläkin joukolla. He ovat jo usein päivätyönsä tehneet ja yhteisö joka on loppumassa on osa heidän elämäänsä, osa heidän todellisuuttaan. Mitään merkkejä ei kuitenkaan ole näkyvissä, että muutos olisi tulossa.

Temppuseurakunniksi nimeän ne, jotka pyrkivät luoman elämää jollakin aikaan sidotulla elementillä. Näitä ovat videot, musiikki, värivalot ja puheen- ja musiikin nimimiehet. He menestyvät näennäisesti juuri nyt. He tarjoavat sitä, mitä nuori kansa haluaa. Tässä kohdassa en kuitenkaan varauksetta vain varota, vaan yritän muistella aikoja jolloin olin nuori. Yhteisöllisyys edellyttää musiikkia, joka miellyttää. Se edellyttää puheita ja seuraa, joka tuntuu minun yhteisöltäni. Mutta monia vuosia eläneenä, näen että kulttuurisesti kaikki nyt hohdokas on huomenna vanhaa. Todellisen seurakunnan tulisi koskettaa ja liikkua syvemmissä tarpeissa, syvemmässä yhteisöllisyydessä, syvemmässä yhteydessä, kuin mitä nuorisokulttuuri tai muu aikaan sidottu kulttuuri voi tarjota.
 
Neljäntenä nostan esille oikean opin seurakunnan siteenä. Meillä on ryhmiä niin luterilaisuuden ytimessä, helluntailaisuudessa, adventismissä, messiaanisissa ja muissa aatesuunnissa, jotka pyrkivät oikeaoppisuuteen. Oikea oppisuuteen rakentuvat yhteisöllisyys on kuitenkin jossakin määrin aina omahyväistä. Sen sideaine katkeaa kiistoihin ja se pirstoutuu usein aikanaan pienempiin osiin. Kun paksut silmälasit vaihtuvat suurennuslasiin ja lopulta mikroskooppiin, virheitä alkaa löytyä. Tällaiseen liikkeeseen kuuluva kokee hetkellistä voiman tunnetta, kun hän voi suhtautua 'noihin ymmärtämättömiin' oikeasta käsin. Mutta myös tämä liike hautaa omat oppi-isänsä, jotka unohtuvat historian havinaan.

Kuvasin tässä tarkoitukselle niitä ristiriitaisia tunteita, joita arkityöni ja seurakuntaharrastukseni on tuottanut. En tarkoita, etteikö maassamme olisi hyviä seurakuntia. Kyllä niitä on ja niitä myös nousee uudelleen jo haudattujen seurakuntien tuhkasta.

HYVÄN SEURAKUNNAN TUNNUSMERKIT

Oman käsitykseni mukaan hyvä seurakunta ottaa huomioon todellisuuden ja hengellisyyden erilaiset tarpeet:

Yhteisö- ja yhteys: Pääajatuksena on seurakunta pyhien yhteytenä ja rakkauden yhteisönä, jonka Pyhä Henki kokoaa. Lähtökohtana on seurakunta meidän Herramme ruumiina, jonka jäsenet kuuluvat yhteen ja tarvitsevat toisiaan.

Institutionaalisuus: Seurakunnalla on oltava rakenteita, virkakäsitteitä ja -nimityksiä sekä hierarkiaa toiminnallisuuden edellyttämällä tasolla. Seurakunta ei syvimmältä olemukseltaan saisi olla näkyvä instituutio, mitä suuret rakenteet väistämättä kuitenkin ovat. Institutionaalisuuden tason tulisi olla sellainen, mikä on välttämätöntä hyvän toiminnallisuuden ylläpitämiseksi. Ei yhtään sen enempää.

Sakramentaalisuus: Seurakunta itsessään on sakramentti, Jumalan armon näkyvä merkki. Sanan ja pöydän sakramentit, kasteen rukouksen, uskontunnustuksen, syntien anteeksijulistammisen, avioliittoon vihkimisen ja muiden kasvuriittien symboliset toiminteet muistuttavat meitä Messiaan todellisesta jumalanpalveluksesta, jonka hän on jo tehnyt ja jota hän toimittaa Isän oikealla puolella alati. Tämän mallin vaarana on esteettisten kokemusten ylikorostaminen ja itseriittoisuus. Seurakunnan tehtävä julistaa evankeliumia ja palvella, voivat unohtua, jos sakramentaalisuus kasvaa keskeiseksi asiaksi.

Palvelukeskeisessä mallissa korostetaaan Kristusta, joka tuli maailmaan palvelemaan, eikä palveltavaksi. Seurakunta palvelee kaikkia, jotka tarvitsevat apua. Seurakunnan työntekijät puolestaan palvelevat seurakuntalaisia julistuksella ja sakramenteilla. Alkuseurakunnan diakonit olivat myös sananpalvelijoita. Mikäli sosiaalinen työ erotetaan liiaksi evankeliumin julistamisesta, se voi olla kadottamassa seurakunnan ydinolemusta ja seurakunta muuttuu vähitellen sosiaalitoimistoksi ja ruokavarastoksi.

Lähetyskeskeisessä seurakunnassa toteutetaan lähetyskäskyä. Aika on kuitenkin jatkuvassa muutoksessa. Kaikkeen maailmaan -tarkoittaa nyt myös meidän omia kotikulmiamme.


YHTEENVETO

Yhteisön ulkonaisina tuntomerkkeinä olivat apostolinen opetus ja siihen liittyvä kaste sekä keskinäinen yhteys. Jumalan kansa tässä maailmassa on julistamassa evankeliumia, kohtaamassa sairaita, rampoja ja ruokkimassa nälkäisiä, niin kaukomailla kuin kotikulmilla. Tarvitsemme aina paikallisseurakuntia, jotka kuuntelevat mitä heidän luokseen tulevat ihmiset tarvitsevat. Tarpeet eivät aukene saarnastuolista tai esiintymislavalta käsin, vaan on mentävä sinne missä ihmiset ovat ja kuultava heitä.

26.1.2018 Ismo Valkoniemi