Uutta viiniä ei voida laskea vanhaan leiliin - mutta hyvin liotettu vanha leili kestää sen jälleen

Uusi vai vanha seurakunta? 

Olen tietoisesti esiintynyt viimeisen vuoden aikana useita kertoja helluntaiteologina, jota toki olenkin seurakuntataustani ja koulutukseni puolesta. Olen aiempaa vapaammin kertonut, että kuulun helluntaiseurakuntaan ja helluntaikirkkoon, jossa toimin myös pastorina. Päätyössäni edustan yhteiskristillistä järjestöä, jossa tästä ulostulosta ei ole välttämättä mitään etua. Miksi sitten olen avoin? Koska suhteeni helluntailaisuuteen ei ole ollut helppo ja olen ollut pois myös liikkeen parista, kaivannut muuta ja palannut kuitenkin takaisin. Tänään hahmotan, miksi kuulun helluntaiseurakuntaan ja miksi en ole tämän päivän käsityksen mukaan enää liikkumassa mihinkään.

Kipeitä kohtia ovat menneet kokemukset, jotka jättivät arpia 1970-luvulla. Näissä kukaan ihminen ei ole tietoisesti ajatellut tai pyrkinyt vahingoittamaan minua, mutta liikkeen ajattelu oli kaukana murrosikäisen isänsä menettäneen nuoren ymmärtämisestä. Olen täysin sinut tämän kanssa tänään ja anteeksi antanut, jos ylipäänsä syyllistä löysin. Oppi oli tuolloin konfliktissa ympäristön uskonnollisen ja uskonnottoman ajattelun kanssa tavalla, jossa koin olevani niin erilainen kuin ympäröivä yhteiskunta, että minun tuli salata äitini- ja aikanaan myös oma seurakuntayhteyteni. Helluntailiikkeen ajattelussa oli vahvasti läsnä, näistä kokemuksista huolimatta, ehdoton oikeassa olemisen eetos, jossa muut eivät välttämättä pelastuisi lainkaan. Kielilläpuhumiseen liittyi häpeätunnetta, etenkin jos itse epäili puhuvansa jotakin sen suuntaista sanojen muodostusta, mitä ympäristö odotti minulta. Ja kun tätä tuotin, en tuntenut varmuutta siitä että kyseessä oli aito kielilläpuhumisen lahja. Olin verraten nuori tuolloin.
Tänään maailma ja ihmiset ympärillä ovat muuttuneet niin erikoiseksi, sanoisinko ajoittain hulluksi, että kukaan ei ihmettele millään tavalla taustaani. Jos kaipaisin huomiota uskoni tähden, ei siihen tänään riittäisi teesien naulaaminen kirkon ovelle. Korkeintaan suntio kurkistaisi sivuovesta.

Usko muuttui todeksi 1990-luvun laman seurauksena, jolloin tarrauduin kuvaannollisesti Jeesuksen Tallitin Tsitsiteihin eli hänen viittansa nauhoihin, rystyset valkoisina, enkä päästänyt irti ennen kuin uusi polku elämässä avautui kristillisellä järjestösektorilla. Edellä kuvattu lause oli pakko rakentaa näin, koska tämä kirjoitus ei ole uskottava, jos kaanankieltä ei ole helluntailaisen kirjoituksessa edes mausteeksi. Olin tuon jälkeen jäsenenä välillä helluntaiseurakunnassa, välillä vapaaseurakunnassa ja vielä osin luterilaisessakin. Kirkon herätysliikkeet tuntuivat lämpimiltä ja kodikkailta; Kansanlähetys, Kansanraamattuseura ja Sley. Koin kaiken tuon omaksi, riippumatta opista ja kyltistä oven päällä. Teimme vaimoni Päivin kanssa väsymättä vapaaehtoistyötä niin paljon kuin se oli kulloisessakin olosuhteessa mahdollista, yhtälailla Suomessa ja Venäjällä. Saarnasin seurakuntataloissa ja kirkoissa siinä missä vapaissa suunnissakin. Kukaan ei tuntunut tietävän mihin kuuluimme ja oli siinä ja siinä, että tiesimme itsekään. Karjalan evankelisluterilaisen kirkon diakoni- ja pappistutkinnon suoritin 2001-2005 ja teologian kandin tutkinnon 2013 Joensuun yliopistossa sekä maisterin tutkinnon Itä-Suomen yliopistossa 2016.

Aivan viimevuosina kävin kovan kamppailun siitä mihin seurakuntaan asetun Porvoossa. Kaikki vaihtoehdot tuntuivat hyvältä. Viimeisen sisäisen taistelun kävin lähetyshiippakunnan suhteen, jonka suhteen vietin jopa unettomia öitä. Tässä kaikkein painavin seikka pysyä helluntailaisena oli kastekysymys. Minun ajattelussani en voinut tehdä kompromissia. Olen ottanut kasteen vastaan upottautumalla, sen jälkeen kun usko Jeesukseen minussa heräsi ja olen itse kastanut samoin hyvin monta muuta, niin Suomessa kuin Israelissa. Lopulta rauha laskeutui. En ole lähdössä enää mihinkään. Ymmärrän nyt myös miksi ja juuri tästä syystä myös entistä avoimemmin asiasta kerron.

Helluntailaisuuden vahvuudet vapauden ja ilon läpi katsottuna

Helluntailaisuuden vahvuuksia näkee kirjoitettuna nykyään hyvin harvoin. Tästä syystä minun on syytä nostaa esille ne, jotka tänään minulle antavat iloa.

Tänään helluntailaisuus antaa minulle opillisen vapauden. Oma seurakuntani on itsenäinen, vaikka kuuluukin helluntaikirkkoon. Meillä on täysi vapaus tutkia Raamattua ja arvioida sen pohjalta aikaa jossa elämme ja toimia sen mukaan kun ymmärrämme ja hyväksi koemme.

Helluntailaisuus on pessyt menneisyyden pyykkiä enemmän kuin moni muu kirkko tai liike, pyytänyt anteeksi ymmärtämättömyyttään ja kovuuttaan moneen suuntaan sekä korjannut suhtautumistaan toisella tavalla ajatteleviin ja herkällä mielellä oleviin. Varmasti paljon on vielä tekemättä, mutta ymmärrys armon luonteesta on alkanut kasvaa liikkeessä.

Iloitsen siitä, että emme estä Pyhää Henkeä tänäänkään. "Tuuli puhaltaa, missä tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee; niin on jokaisen, joka on Hengestä syntynyt." (Joh. 3:8). On itse asiassa äärimmäisen kuivaa elää uskoa ainostaan ymmärryksen ja tiedon varassa. Me olemme Jumalan luomia, mutta syntisiä 'rasvapatoja', joiden ajatukset luonnostaan asemoituvat omiin tarpeisiimme ja lopulta itseemme. Tässä voimassa kulkeminen lämmittää vain itseämme, hetken. Me tarvitsemme kipeästi enemmän ja me saamme; Totuuden Hengen, Iloöljyn, Tuulen joka kuiskaa hiljaa tai puhaltaa voimakkaasti pölyt ja tunkkaisuuden pois. Me saamme lahjavanhurskauden, jossa meistä tulee pyhiä, koska hän joka meidät pyhittää on Pyhä, vaikka olemme myös syntisiä.

Erityisen iloinen olen siitä, että helluntailaiset ovat entistä selkeämmin ryhtyneet taistelemaan yhden Raamatun puolesta, jota ei jaeta vanhaan ja uuteen testamenttiin. Tämä edellyttää entistä enemmän syventymistä Jeesuksen juutalaisiin juuriin, Israelin kansan vaiheisiin, kulttuuriin, tapoihin ja kirjoitusten ymmärtämiseen kokonaisilmoituksena alusta loppuun asti. Meillä on myös lupa viettää yhdessä juutalaisten sisarien ja veljien kanssa niitä juhlia, joihin Jeesus myös Uudessa testamentissa osallistui. Silti me olemme kristillinen seurakunta, joskin ymmärrämme, että tuo sana on kreikkalainen käännössana sanasta 'voideltu', joka on jo läsnä läpi Vanhan testamentin. On ollut ilo seurata eri seurakuntien Raamatullisia juhlia, joissa on myös tehty parannusta korvausteologiasta ja rakennettu esimerkillisellä tavalla yhteyttä niin kansallisella kuin hengellisillä tasolla juutalaisiin, messiaanisten suhteiden lisäksi.

Harrastelijamuusikkona iloitsen myös siitä, että kun menen helluntaiseurakuntaan 'keikalle', niin äänetoisto on hyvä, toisin kuin...no jätetään nyt sanomatta. Tämä on sivuseikka tämän artikkelin kannalta.

Mutta onko sillä lopulta väliä missä seurakunnassa sinä tai minä olemme?

Ei sinänsä, sillä kyseessä ei ole pelastuskysymys. Mutta sillä on merkitystä, elätkö todeksi suhdettasi Isään ja suhdettasi syntien lunastajan, Jeesuksen, kanssa. Kuten kirjoitin edellisessä kirjoituksessani,  Helluntaiteologin Sola Scriptura -kritiikki, sinulla on valta palata Raamatun Sanan äärelle, karsia turhaa traditiota pois, niin halutessasi ja elää uskoa todeksi, kuten Matteuksen evankeliumin 22. luvussa käy ilmi: "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat." Kyse on sinusta, ei liikkeistä, seurakunnista tai kirkoista. Kyse on sinusta ja suhteestaan Isään Jumalaan!

5.10.2021 Ismo Valkoniemi

Opillinen vai kokemukseen perustuva helluntailaisuus

Areiopagi-sivusto pohdiskeli muutamia viikkoja helluntailaisuutta ja sen synnyttämiä mielikuvia, todeten totuuden mukaisesta – joskaan ei välttämättä aiheellisesti -, että liikettä pidetään joskus epä-älyllisenä, koska se näyttää korostavan uskonnollisen kokemuksen ja Pyhän Hengen vaikutuksen merkitystä enemmän kuin teoreettista akateemista teologiaa. Kirjoitus etsi hyvin rakentavalla tavalla kokemukseen omaavan käsityksen tietoteoreettista pohjaa, joka sekin olisi löydettävissä.

Voimme havaita, että helluntailiikkeen piirissä teologisen ja opillisen perustan vahvistaminen elää nousukautta, mutta ehkä seurakuntien näkökulmasta osin aika villisti ja vapaasti, ikään kuin kaikki teologinen koulutus olisi aina ja automaattisesti sopivaa seurakuntien tarpeisiin. Samaan aikaan liike elää opillisen hämmennyksen aikaa, jossa myös erilaiset näkemykset naispastorien asemasta tai nuorten perustamien uusien seurakuntien asemasta jakavat mielipiteitä. Liikkeen jäsenmäärä on kääntynyt laskuun ja on pienimmillään nyt 25 vuoteen, eikä 53% seurakunnista kastanut yhtään ainutta ihmistä viime vuonna.

Ajattelen että juuri nyt meidän tulisi keskustella paljonkin siitä, minkälainen tietoteoreettinen itseymmärrys liikkeessämme tarvitaan opillisesta perustuksesta, koulutuksen suunnasta ja siitä kuinka asemoimme itsemme ja itseymmärryksemme suhteessa liikkeemme alkuperäiseen voiman lähteeseen, kokemukseen ja Pyhän Hengen vaikutuksen merkitykseen. Entä opillinen kehyksemme ja pastorien sekä seurakuntatyöntekijöiden koulutustaso, mikä tulisi olla meidän liikkeemme vaatimustaso? Teen nyt oman avaukseni, jossa otan myös tietoisen riskin.

Uudet seurakunnat

Jos olen oikein ymmärtänyt, helluntaikirkko suhtautuu myönteisesti nuoremman sukupolven perustamiin uusiin helluntaiseurakuntiin, koska joka tapauksessa ne syntyvät joko liikkeen sisä- tai ulkopuolelle. Mikäli tämä kysymys hoidettaisiin mallikkaasti, tilanne nähtäisiin uusien seurakuntien istutustyönä, joissa voitaisiin positiivisella prosessilla säilyttää vanhan ja uuden suhde, joka on luonnollinen osa elämän jatkumista. Osa seurakunnista ei kykene tätä käsittelemään rakentavasti, joka on johtanut tarpeettoman jännitteen syntymiseen.

Opillinen perusta

Puutteellinen tai sekalainen opillinen pohja on syynä sille, että liikkeestä vuotaa väkeä opillisesti selkeämpiin rakenteisiin, kuten luterilaisuuden eri liikkeisiin ja herätysliikkeisiin, ortodokseihin sekä uusiin opillisesti selkeisiin reformoituihin suuntauksiin, joita alkaa olla kaikissa suurimmissa kaupungeissa. Toki, myöskin karismaattiset liikkeet voivat toiselta seinämältä houkutella joukkoihinsa niitä, jotka eivät löydä riittävää tunteisiin tai kokemukseen pohjautuvaa toimintaa seurakunnan jäykistyessä tai eivät löydä oikeanlaista musiikkia, oikean ikäistä seuraa tai ylistystä jota kaipaavat. Olipa syy mikä tahansa, on selvää että kaikille emme voi tarjota kaikkea.

Itse kävin niin pitkällä luterilaisen tunnustuksellisuuden maisemissa, kuin se on mahdollista. Tunnustuskirjat tulivat kahlattua jo ennen teologin opintoja, suoritettuani diakoni- ja pappistutkinnon luterilaisessa venäjän työhön valmentavassa instituutissa.

Tänään näen, että helluntailaisuuden voima ei ole ollut aiemmin, enkä usko että se löytyy jatkossakaan oppirakenteen ja teologian puhtaudessa ja tiedon kasvattamisessa. Monet muut ovat kulkeneet opillisen älyllisyyden tietä jo satoja vuosia. Emme näe puhdasoppisuuden ja tiukan tunnustuksellisuuden lisäävän liikkeen voimaa. Se kyllä säilyttää, luo traditiota, mutta ei synnytä uutta. Matteuksen evankeliumin 22. luvun jakeen 29, Jeesuksen sanat ovat huomionarvoiset; "Te eksytte, koska ette tunne kirjoituksia ja Jumalan voimaa." Molempia siis tarvitaan. Eräs helluntailiikkeessä varmuudella ilmennyt vahvuus on ollut vapaus. Liike on ollut vapaampi liturgiassa, kirkkokalenterin noudattamisessa ja myös vapaa ilman kaikkia kirkkoisien tai tunnustuskirjojen painolasteja, sillä niitäkin on. Samalla tunnistan, että näiden täydellinen puuttuminen aiheuttaa monien teemojen puuttumisen ja järjestelmällisyyden katoamisen. Mutta meidän ei ole pakko ammentaa opillista ymmärrystä edes, ja vain, läntisen teologisen oppikäsityksen oikeasta tulkinnasta, vaan voisimme osin ohittaa ison osan kirkollisesta eetoksesta, kreikkalais-hellenistisestä vaikutuksesta ja sellaisesta tunnustuksellisuudesta, joka ei ole tarkoitettu meille tai vapauttamme rajoittamaan.

Mihin me tarvitsemme tietoteoreettisen kehyksen jostakin filosofisesta suuntauksesta? Toki yleissivistys edellyttää perusasioiden ymmärryksen. Eikö meille riitä yksinkertainen uskon oppi, jonka voisimme paaluttaa maailman suurimman helluntailiikkeen Assembly of God -kirkkokunnan tapaan, vaikkapa riittävällä määrällä niitä peruskäsityksiä, joita ajattelumme ytimessä on? Eikö meidän tulisi olla osa sitä helluntailiikkeen perustaa, jonka ilmapiirissä liike on syntynyt? AOG:n 16 opillista pylvästä ovat: Pyhät kirjoitukset innoittavat, yksi tosi Jumala, Herran Jeesuksen Kristuksen jumaluus, ihmisen lankeemus, ihmisen pelastus, seurakunnan toimitukset, Pyhän Hengen kaste, alkuperäinen fyysinen todiste Pyhän Hengen kasteesta, pyhitys, seurakunta ja sen tehtävä, ydintehtävä, Jumalallinen parantaminen, siunattu toivo, Kristuksen tuhatvuotinen hallituskausi, lopullinen tuomio, uudet taivaat ja uusi maa.

Kysyt ehkä, että mitä ongelmia tunnustuskirjoissa tai kirkkoisien ajattelussa sitten on. Otan joitakin haastavia ja osin ongelmallisia pilkahduksia, joita itse hahmotan suhteessa läntiseen kristilliseen teologiaan? En kuitenkaan väitä että ne olisivat välttämättä ongelmia, mutta ne ovat ongelmia helluntailaisuudelle, joka on perustunut kokemukseen, Pyhän Hengen toiminnan olemassa olon tunnustamiseen ja vapauteen. Mikäli meistä tulee 'pikku luterilaisia' tai muulla tavoin emme löydä omaa identiteettiämme ja alamme rakentamaan vahvaa opillista ja tunnustuksellista rakennetta, meistä tulee entistä enemmän säilyttäjiä.

Katolisen teologin Emil Antonin kirja, Kahden virran maa, avaa ymmärrystä siitä kristinuskon haarasta, joka ei ole ollut läntisten kirkkoisien tai kreikkalais-hellenistisen kulttuurin vaikutuksen alla. Kirja ohittaa sen kirkkohistoria, jonka tunnemme ja kuitenkin näemme, että Messias itse on rakentamassa seurakuntaansa myös siellä, missä kreikkalainen, Roomalainen tai läntinen kristillinen ajattelu ei ole pesäänsä tehnyt. Kyse ei ole vain tästä kirjasta, vaan myös meillä on monia läntisen kristillisyyden yli katsovia, jotka näkevät vääristymän joka on läpäissyt myös meidät.
Mikäli annamme ymmärryksemme kasvaa, meidän on myönnettävä, että yhden kirkon käsite tai Paavin Pietarin istuin -teema ei ole ongelmaton, eikä se ole ollutkaan. Erityisesti maahanmuuttotyössä näemme, että Kristus ja kristologia on korvannut juutalaisen Messiaan silloinkin, kun sen ei pitäisi ja lähestymme aika ajoin korvausteologisia näkökulmia. Kalenteri, jota noudatamme ei istu lainkaan siihen aikakäsitykseen, josta Jumala itse puhuu Raamatussa. Raamatun vuosi ei ala keskellä pimeintä talvea keskiyöllä, vaan siitä kun luonto herää uuteen kasvukauteen päivän taittuessa iltaan. Elämme Roomalaisten keisarien määrittämässä vuosirytmissä, jossa edes kaikkein pyhin juhla, pääsiäinen, ei ole oikeassa paikassa. Kaiken lisäksi Raamattu kertoo voimista jotka muuttavat ajat ja lait. Kreikkalainen hellenistinen filosofia läpäisee läntisen kirkollisen ajattelun niin suvereenisti, että emme edes ymmärrä mitä olisi elämä ilman sen värittämää maailmankuvaa.

Mitä me tarvitsemme?

Ajattelen tänään niin, että me tarvitsemme ennen kaikkea Raamattuherätyksen, voimakkaan, eräänlaisen helluntailaisen pietismin, jossa palaamme alkujuurille etsimään Jumalan tahtoa Sanan uskomattomista aarteista. Ajattelen, että emme tarvitse niinkään teologista opinahjoa, vaan tähän riittää oman liikkeemme seminaarin taidot ja ymmärrys ja jossa kutsumus ja innostus ovat läsnä. Toki teologisia aineita voi olla tarvittava määrä mukana.
Tarvitsemme enemmän kutsumustietoisia paimenia, joilla riittävät opinnot ja ymmärrys Raamatusta, kuin erinomaisen teologisen pohjakoulutuksen saaneita, joskin heitäkin tarvitaan. Ajattelen niin, että tarvitsemme Raamatun opettajia, jotka innostuneesti ja syväluotaavasti avaavat Raamatun salaisuuksia ja kysyvät Jumalalta neuvoa opetustehtävään. Unelmoin opetuksesta, joka koukuttaa kuulijoita paikalle rehevällä ja rehellisellä Sanan ymmärrykseen pohjaavalla opetuksella, yli liikkeemme rajojen. Ajattelen niin, että seurakunnat ovat erilaisia, mutta niillä on riittävät opilliset paalut ja doktriinit, joiden varassa ne ovat osa helluntailiikettä.

Ajattelen niin, että meidän on annettava ennakkoluulottomasti tilaa sille työlle, mitä Pyhä Henki haluaa parissamme tehdä. Voolahden pikkuruisessa helluntaiseurakunnassa, salimme täyttyy maahanmuuttajista, joille kirkkomme on rakas paikka, jossa pienten alkuvaikeuksien jälkeen mausteet saavat haista ja pianon polkimet rikkoutua. Tilat voidaan tuulettaa ja polkimet korjata iloiten, sillä kuoleman sijaan elämä jatkuu.

Ajattelen niin, että meillä on varaa ruokkia nälkäisiä, vaatettaa alastomia ja tarjota turvaa lyödyille. Ajattelen niin, että tämä kaikki syntyy vain siksi, että me olemme valmiita kuolemaan sille joka pidättää, myöntämään sen että me emme ole mitään ilman eläväksi tekevää Isää, jonka kasvojen eteen saamme mennä meidän sukulunastajamme, Messiaan ja Herramme nimessä.

Matteus 22:37-40: Jeesus vastasi: "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat."
Toisin sanoen, Jeesus sanoi että laki ja profeetat ovat oikeastaan näissä kahdessa käskyssä. Jos oppi on pelkistettävissä tähän rakkauden kaksoiskäskyyn ja vanhurskauttaminen tapahtuu uskossa, ei tiedossa, meidän on varjeltava liikettä uudistaessamme uskon tasoa. Olen elämässäni tavannut joitakin henkilöitä, jotka ovat tehneet minuun lähtemättömän vaikutuksen sydämen vanhurskaudella, vaikka he ovat olleet meidän asettamamme opillisen järjestelmän ulkopuolella, ns. oppineita.

Toistan lopuksi alussa mainitsemani kysymyksen. Mikä tulisi olla meidän liikkeemme vaatimustaso?

8.3.2021 Ismo Valkoniemi

Minun helluntaikotini

Olen syntynyt 1963 Hattulan Parolassa, Haljamintiellä, samalla kadulla jossa sijaitsi helluntaiseurakunnan rukoushuone, äitini seurakunta. Olen siten jo äidin maidossa saanut aimoannoksen helluntailaisuutta, sillä sitä juotettiin minulle verraten usein ruokoushuoneen penkissä.
Pohdiskelen avoimesti suhdettani helluntailaisuuteen, sillä oletan että minut mielletään hartaaksi kristityksi, joka ei mielipidettään vaihda ja samaan aikaan myös epäilyttäväksi ja joidenkin mielestä laimeaksi harhassa olijaksi. Molemmat määritykset ovat väärin, koska asiat ovat paljon monisävyisempiä.

1940 -luku
Äitini teki uskonratkaisun Äänekoskella heti sodan jälkeen, ehkä noin 1946, polvistumalla alttarille veljensä Pentti Huimasalon kanssa. He olivat kokeneet kovia, menettäneet isänsä itsemurhassa ja kokeneet sodan kurjuuden. 10-lapsisesta sisarusparvesta ratkaisun tekivät nämä kaksi sisarta. Myöhemmin heidän äitinsä Hilja ja vanhin sisar Aino tekivät saman ratkaisun.

Samoihin aikoihin isäni valitsi toisin. Hän teki nuorena henkirikoksen, jonka vuoksi istui vankilassa nuorisorikollisena seuraavat yhdeksän vuotta.

1950 -luku
Isäni on ilmeisesti vankilassa tehnyt oman uskonratkaisunsa. Hän kävi nimittäin vapauduttuaan aseettoman palveluksen armeijassa ja olen myös nähnyt tuolta ajalta kastekuvan hänestä. Isoäitini, Ida, kuului vapaakirkkoon ja oli tullut uskoon ns. Liimattalan herätyksessä 1930. Niinpä myös isäni oli liittynyt vapaakirkon jäseneksi. Äitini Annikin kanssa he avioituivat vuosikymmenen puolivälissä ja sisareni Tarja syntyi 1958. He siirtyivät tuon jälkeen asumaan Hämeeseen Hattulan Parolaan, aivan helluntaiseurakunnan lähelle, saman, Haljaminkadun varteen.

1960 -lukuÄitini oli aktiivinen helluntaiseurakunnan jäsen. Kun synnyin 1963, äitini on vienyt minua seurakuntaan sylivauvasta alkaen. 1968 isäni kuoli äkkiarvaamatta sydänperäiseen sairauteen vain 38-vuotiaana. Äitini jäi yksinhuoltajaksi kahden pienen lapsen kanssa. Tapahtuma itsessään oli jo dramaattinen, mutta kun hautajaisiin osallistunut neljän hengen seurue jäi autoineen junan alle ja kaikki menehtyivät, muuttui se jo käsityskyvyn ylittäväksi tapahtumaketjuksi. Nämä hautajaisvieraat on haudattu isäni viereen.

Isäni kuoleman voidaan katsoa liittyvän 1940-luvun tapahtumiin. Hän murehti lakkaamatta tekoaan, vaikka oli myös kokenut saaneensa tekonsa anteeksi Jumalalta. Toisille aiheutettu inhimillinen kärsimys, ei kuitenkaan herkkää sielua saanut unohtamaan tekoaan ja sen seurauksia. Jatkuva murehtiminen kulutti sydämen loppuun ennen aikojaan.

Äitini psyyke vaurioitui shokista, jonka hän sai hautajaispäivän katastrofaalisista tapahtumista. Hän pakeni seurakuntaan ja suoritti vuosikymmeniä loputonta palvelua ja vaati meiltä lapsilta ehdotonta kuuliaisuutta. Olin pakotettuna jokaisessa tilaisuudessa, pyhäkoulussa ja leirissä, mihin vain minut voitiin viedä. Jumalan olisi suojeltava, kun tinkimättömän kuuliaisesti ja mukisematta kaikki tarvittava tehdään, näin äitini ajatteli. Hän tuntui ajattelevan aika ajoin, että on itse syyllinen aiempiin katastrofeihin ja joskus näin myös kertoi minulle.

Vuosi isäni kuoleman jälkeen, meidän oli myytävä omakotitalo ja muutimme Hämeenlinnaan, Ojoisten lähiöön, uuteen aravarahoitteiseen kaksioon, 1969. Minusta tuli lähiölapsi, jolla roikkui kaulassa abloy-avain.

1970 -luku
Nautin ystävistäni ja yhteydestä helluntaiseurakunnassa. Leirit olivat mukavia ja kun 1974 aloitin kitaransoiton, löysin pian ystäviä joiden kanssa jakaa soittoharrastus tuon ajan bändeissä. 1976 nuorisopastori Ilkka Salminen kastoi minut ns. upotuskasteella ja liityin Hämeenlinnan helluntaiseurakunnan jäseneksi.

1980 -luku
Pakko muuttui jossakin vaihessa kapinaksi. Sisareni oli jo hyvin nuorena alkanut seurustelemaan ja muuttanut epävirallisesti pois kotoa, johtuen kodin uskonnolliseen elämään kytkeytyvästä ahdistavasta ilmapiiristä. Minäkin kokeilin rajojani, pääosin helluntainuorten kanssa. Parhaimmillaan lähes 50 nuoren joukko kutistui nopeasti, kun osa erotettiin ja osa erosi, lähti paikkakunnalta siirtopaperin kanssa, mutta ei liittynyt enää uudella paikkakunnalla seurakuntaan. Monet kylmenivät pysyvästi. Syyt olivat kullakin erilaiset, mutta yhteistä voisi olla juuri se pakko, jota monet olivat kokeneet omasta kodistaan käsin. Erottamiset "kuivina oksina" eivät myöskään parantaneet tilannetta, vaan pahensivat.
Olen usein pohtinut, että jos tämä kapinavaihe olisi otettu pehmeämmin ja ymmärretty, että erilaiset kokeilut kuuluvat nuoruuteen, monen tilanne olisi tänään paremmin.

Itsekin avioidun ns. ei-uskovan tytön, nykyisen vaimoni Päivin kanssa. Saimme vuosikymmenen aikana kaksi lasta, Joonaksen ja Idan. Päästyäni armeijasta menestyin hyvin liike-elämässä.

1990 -luku
Ajauduin taloudellisiin vaikeuksiin, kun voimakas lama iski Suomen talouteen 1990. Näissä tuskissa aloin pohtia uudelleen suhdettani Jumalaan. Olin uskonut aina, mutta viimeiset 10 vuotta olin pysytellyt pois seurakunnasta, enkä halunnut kohdata ns. uskovia ystäviäni. Niitä ei ollut enää montaa jäljellä. Asuin kriisin takia jo hetken toimistollani, sillä olimme ajautumassa aviokriisiin talouskriisin lisäksi. Käytin päihteitä viikonloppuisin ja yritin tukahduttaa tunteitani jopa polttelemalla hasispiippua.
Kuitenkin tunsin Jumalan kutsun. Lopulta sovimme, että lähdemme syksyllä 1990 Heinolan heinäsaareen, sillä se olisi riittävän kaukana Hämeenlinnasta ja sinne kehtaisin mennä. Olinhan nuorena viettänyt siellä monta syksyä. Äitini otti lapset hoitoon. Niitä oli nyt kolme, sillä meille oli juuri syntynyt kolmas lapsemme Leevi.

Tuona iltana luovutin elämäni, velkani, tunteeni, vihani, epäonnistumiseni, tuskani, turhautumiseni ja perheeni Jumalalle, Heinäsaaren suuressa kokousteltassa. Päivi teki samoin, ensimmäisen kerran elämässään.

1992 aloitin työskentelyn Uuden kasvun yhdistyksessä Vihdin Selkissä, Pauli ja Lea Rantasen "oikeana kätenä". Tätä edelsi lupaus, että teen mitä vain, vaikka myyn perunoita torilla, jos se on Sinun tahtosi. Tuon lupauksen kanssa elän edelleen ja katkeamaton polkuni kristillisissä järjestöissä jatkuu.

2000 -lukuKun evankelista ja Helsingin Saalemin vanhemmiston jäsen, KAN ry:n tuolloinen puheenjohtaja, Raimo Leppälä, kutsui minut 2006 KAN ry:n toiminnanjohtajaksi, ajattelin että en voi mennä. Olen vapaakirkon jäsen, opiskelin yliopistossa teologiaa ja myöskin luterilaisessa kirkossa olimme toimineet tiivisti. Tunsin kipua helluntailaisuutta kohtaan, jonka vuoksi näin liikkeen kielteisessä valossa. Kipua, jota tunsin, voisin kuvata sanoilla liian kova ja armoton minulle, joka on haavoittanut minua ylihengellisyyden ja lopunajan julistuksen alueilla. Samalla tunsin, että liike on osa minua ja myös yksi kodeistani.

Sain kuitenkin hengellisen varmuuden siitä, että voin ottaa tehtävän vastaan. Saamani kolme erilaista ilmoitusta, jotka tulivat toisistaan riippumatta ja tietämättä, kertoivat, että en olisi tehtävässä kauaa ja että tämän jälkeen tulisi toinen tehtävä vapaakristillisessä kentässä, joka olisi pitkäaikainen.

Kun aloitin KAN ry:n toiminnanjohtajana 2006, liityin vapaakirkon lisäksi kaksoisjäsenenä Janakkalan helluntailähetys ry:n jäseneksi. Seuraavana vuonna minut valittiin helluntaiseurakuntien yhdistysten kattojärjestön HYRYn puheenjohtajaksi, koska tässä noudatettiin järjestöjen kesken kiertävää sovittua järjestystä. Olin taustoineni ja kipuineni keskellä helluntailiikkeen ydintä, eräällä tavalla sen johdossa. Juuri tuolloin käytiin kiivainta taistelua siitä, tulisiko seurakuntien liittyä vasta perustettuun helluntakirkkoon vai ei. Vapaakirkollisena ja myös teologina, jaoin puheenvuoroja ja työni puolesta kannatin KAN ry:n hallituksen vanhoillista linjausta, koska se oli työnantajani linjaus. Kuitenkin omassa elämässäni kirkkokysymys oli jo ratkaistu.

Tuo aika kuitenkin paransi minun vanhat haavani, vaikka Jarmo Makkosen porttikielto Tampereelle, saattaa olla vieläkin voimassa. Sen verran oli kiivaita väittelyt parhaimmillaan. Huomasin, että tämä ei ole enää sama liike kuin oli ollut lapsuudessani. Myöskin vastuunkantajat ovat vaihtuneet. Leevi Launosen mukaan tulo RV-lehden päätoimittajaksi oli avaamassa myös kriittisenkin keskustelun lehden palstoilla ja koin, että se tervehdytti liikettä. Aloin tuntea oloni verraten kodikkaaksi.

Ehkä viimeisin kipu syntyi siitä, että kun vaimoni Päivi ja minä saimme kutsun Samarian johtoon 2008, vain 2 vuotta ja kuukauden KAN ry:n tehtävän aloituksesta. Tuossa hetkessä saimme tiedon, että Samaria ei voi enää osallistua helluntaikonferenssiin virallisesti osastolla. Tuo Hyry, jonka puhetta olin hetken johtanut, rajasi monia Hyryn ulkopuolisia yhdistyksiä ulos, riippumatta siitä, mitä ne olivat Isokirjan tai helluntailiikkeen puolesta tehneet. Samaria lahjoitti tuossa hetkessä tukitoimena ostamansa Aikamedian osakkeet Porvooon helluntaiseurakunnalle. Emme enää kokeneet kuuluvamme osaksi helluntailiikettä. Myöskin osaltamme maksamamme järjestöteltan piha-alueen asfaltointi sekä se, että juuri Samarian Betlehem-kodin työryhmä oli ollut tärkeä talkootyön tekijä vuosikymmeniä, Martti Suhosen johdolla, menetti merkityksensä. Konferenssissa käynti on sen myötä lähes loppunut, sillä kun merkitys katoaa, katoaa myös into.

2010 -luku
Kun muutimme Porvooseen 2010, niin sain kutsun toimia pastorina  ruotsinkielisessä Voolahden helluntaiseurakunnassa oman päätyöni ohessa. Otin kutsun vastaan. Nyt olen toiminut siis helluntaipastorina 10 vuotta ja seurakuntamme on tehnyt päätöksen liittyä helluntaikirkon jäseneksi. Ympyrä sulkeutuu. Vapaakirkon jäsenyydestä irrottauduin joitakin vuosia sitten. Äitini hautasin pari vuotta sitten Hattulan kotikirkossa pidetyn muistotilaisuuden jälkeen Hattulan Pyhän Ristin kirkon hautausmaahan, isän kanssa samaan hautaan, 50 ja puolivuotta isääni myöhemmin.

Lopuksi
Kaikki ihmisyhteisöt voivat haavoittaa. Moni on haavoittunut lapsuuden kodissa, monet työyhteisöissä, monet erilaisissa järjestöissä tai seurakunnissa. Kipumme keskellä me voimme julistaa, että tämä on huono ja vaarallinen liike, mutta perimmältään kyse on omista kivuistamme ja kyvystämme ymmärtää ja antaa anteeksi. Sen sijaan, että katsoisimme "pahuuden" olevan osa jotakin yhteisöä, meidän tulisi nähdä että yhteisön haavoittavin osa on haavoittunut ihminen, joka toimii väärin. Olen kiitollinen siitä, että tänään avoimuus on lisääntynyt ja salaisuuksien verhoa on siirretty pois edestä. Anteeksikin on pyydetty ja toivottavasti myös annettu.
Edelliset sukupolvet, jotka helluntailiikkeen rakensivat, ovat olleet sodan ja monien traumojen haavoittamia itsekin. Heille helluntailaisuus on tuonut toivoa ja Jumalan läsnäolon todellisuutta. He ovat olleet toisen kasvatuksen saaneita sotien ja nälän lapsia. Annetaan heille anteeksi ja pyydetään myös anteeksi niitä tekoja, joilla me olemme haavoittaneet toisia.

18.3.2020 Ismo Valkoniemi. PS. Sisareni oli suuressa roolissa hoitaessani minua pienenä ja äitiäni viimeiset vuodet. Hän on selviäjä tämän kertomuksen takana, mutta kirjoitus on minä muodossa siksi, että kuvaan siinä minun helluntaikotiani eli suhdettani helluntailaisuuteen.

Rehellinen ja suora kristitty: Puhetta seurakunnasta ja siellä haavoittuneista

Rehellinen ja suora. Ensimmäinen on tavoiteltu ja pidetty piirre, jälkimmäisestä ei niinkään pidetä. Mutta väitän, että niitä ei voi erottaa toisistaan. Ollaksesi rehellinen, sinun pitää olla myös suora. Kun tähän lisätään vielä sana kristitty, tulee uusi ulottuvuus mukaan - kolmas. Nimittäin ensimmäisestä olet vastuussa itsellesi, toisesta yhteisölle jossa elät ja kolmannesta Jumalalle.

Näen valtavasti haasteita, joista tulisi puhua, mutta joista puuttuu puhumisen kulttuuri. Kristillisessä seurakunnassa, tarkoitan laajaa ymmärrystä kristillisistä piireistä, on asioita joista vaietaan. Tietenkin niitä on kaikissa yhteisöissä. Täydellisesti avoimia yhteisöjä tuskin on olemassakaan. Emme kenties kestäisi sellaisen keskellä.

Yksi teema, josta on puhuttava, on uskonnollisen toiminnan haavoittamat. On surullista huomata, kuinka paljon uskovaisten kotien nuoria elää vakavasti haavoitettuina ja katkeroituneina. Minulla ei ole tilastollista tietoa käytössä, joten nyt puhun kokemuksesta joka on syntynyt työni kautta. Kun nuorista asiakkaista liian moni on taustaltaan uskovasta kodista, se korreloi todellisesta ongelmasta. Jokin on mennyt usko-projektiossa pieleen, jos nuori on väsynyt uskovan isän väkivaltaiseen käytökseen, toinen on ajettu kodista kadulle liian nuorena siksi, että hän ei kykene elämään kypsää uskovaisen ihmisen elämää ja kolmas on väsynyt vain ulospäin näyttäytyvään pyhään kulissiin, jonka alla piilee taloudellisia väärinkäytöksiä, perheen nimissä otettuja pelivelkoja ja pettämistä.
Ainoa tapa kohdata nuori on puhua avoimesti kristittyjen pienuudesta, heikoista vanhemmista ja haavottuneista sukupolvista, sekä ottaa nuori kokemuksineen todesta. Hän tarvitsee toisenlaista kuvaa kristityistä. Sitä, joka ei puolustele vääryyttä ja väärintekemistä, vaan tilanteen vakavuuden mukaan toimii piittaamatta siitä, onko joku kulissi kaadettava.

Toinen teema on seurakunta, jota jo aiemmassa blogissani käsittelin. Voit lukea sen pohjatekstiksi, jos haluat, aion nimittäin jatkaa siitä mihin se päättyi. Elämän mittaisessa, ajan kestävässä uskossa, meidän ei tule rakentaa elämäämme, eikä seurakuntaelämäämme hengellisen musiikin varaan, ei ylistyksen varaan, ei taidokkaiden puhujien varaan, ei parannuskokemusten varaan, ei ihmeiden varaan, ei temppujen varaan, ei profetioiden varaan, ei kielillä puhumisen varaan, ei sukumme päätösten varaan, ei isiemme perinteen varaan, ei Lutherin varaan, ei tunnustuskirjojen varaan, vaan Kristuksen varaan.
Voimme myös katsoa sitä, mikä on kestänyt aikaa. Ortodoksisuus on yksi vanhimmista kristinuskon suuntauksista. Hieman oikaisten voidaan todeta, että sen tapa rakentaa seurakuntia ja etenkin ylläpitää niitä on kestänyt aikaa noin 2000 vuotta. Tällä tavalla vertaillen katolisuus on myös varsin kestävää. Protestanttisessa kristillisyydessä aikajänne on lyhyempi, mutta niin on muutoksetkin suurempia. Helluntailaisuudessa eletään nyt murroksen aikaa. Monissa seurakunnissa sukupolvenvaihdos teettää suuria ongelmia. Sen myötä, vaihtuu kulttuuri joko seurakunnan sisällä tai seurakunta kuolee ja kulttuuri katoaa sen ulkopuolelle. Vaihtoehtoa ei näytä tälle kehitykselle olevan. Jos tätä katsotaan eteenpäin, se laittaa kysymään, mitä tapahtuu aina 10 - 30 vuoden välein. Pirstoutuminen, kulttuurin hajoaminen ja uusi ryhmä.

Olen jo päätöksen tehnyt omalta osaltani. Elän nyt useammassa seurakuntatodellisuudessa, mutta aikaa myöden joudun valitsemaan sen mihin uskon eniten. Nyt se näyttäisi olevan uudelleen järjestäytyvä protestanttinen kirkko-liike. Sellainen, joka pitää kiini sanasta, viettää ehtoollisjumalanpalvelusta, jossa Sanaa oikein saarnataan, vähintään kerran kuukaudessa, luo järjestelmän jossa on papit ja diakonit, mutta ei tee kompromissejä aikalaisten vaatimuksesta Raamatun opetusten suhteen. Jumalan Sana on kirjoitettu siten kuin se on ja niin se on saarnattava. Armoa ei voi ymmärtää, jos ei ymmärrä että on syntinen. Syntiä ei voi ymmärtää, jos ei synnistä saarnata. Pitää olla rehellinen ja suora kristitty, vaikka kulissit kaatuisivat.

12.2.2018 Ismo Valkoniemi

Uusapostolinen läikähdys

Meillä omassa kristillisessä lintukodossamme aika ajoin esille nousee taistelu jossa ei ole voittajia, opillinen kiista uuskarismaattisen liikkeen ja jo perinteisen karismaattisen liikkeen välillä. Tuorein läikähdys tapahtui kun ystäväni Aki Miettinen haastatteli Keravan helluntaiseurakunnan pastoria Esa Hyvöstä One Way Mission ohjelmasarjassa Hard Talk.
Tähän keskusteluun tunteella suhtautui muun muassa ystäväni Jani Liukkonen, joka puolusti voimakkaasti Bill Johnsonia sekä muutamia muita Betel-seurakunnan henkilöitä.

Selvää on että perinteisen ja jo koetellut kristillisen teologian valossa uuskarismaattinen liike ylittää ja alittaa rajoja, joihin Esa Hyvönen on paneutunut omalta osaltaan huolellisesti. Aikamedia Oy on julkaisemassa vuoden 2016 alkupuolella Esa Hyvösen kirjan, jossa hän käy uusapostolisen liikkeen teologiaan tarkemmin käsiksi.

Olen itse ottanut kantaa uusapostiliseen liikkeeseen Suomessa henkilökohtaisten kontaktien ja kokemusten kautta ja todennut että ylilyöntejä ja ongelmallisia kohtia on näkyvissä. Ehkä siitä syystä jotkut näkyvät profeetat ja apostolit toimivat pääosin omissa pienissä liikkeissään perinteisten seurakuntien ulkopuolella. Uskon että Esa Hyvösen lähtökohta kritiikille on sama kuin minulla, omakohtaiset kokemukset.
Syy miksi itse otin Hard Talk ohjelman Facebook -tykkäyksen kuitenkin pois, johtui siitä että Jani Liukkosen kritiikissä on myös painavia asioita jotka tulee ottaa huomioon.

Ensimmäinen ja tärkein pointti on että me emme saisi tappaa niiden nuorten evankelistojen innostusta, joille tärkeintä on julistaa Kristuksen ilosanomaa. Tarvitsemme lisää näitä nuoria miehiä ja naisia ilosanoman ja nimenomaan painotan sanaa ILOsanoman julistamiseen. Tällainen julistus ei lähde automaattisesti syvästä teologisesta perehtyneisyydestä, vaan yksinkertaisesta ja selkeästä evankeliumista. Näitä henkilöitä ovat Liukkosen lisäksi, Mika Jantunen tai Jussi Korvajärvi vain muutamia mainitakseni. Näillä nuorilla on mentorina myös karismaattisuutta hyvin ymmärtävä teologi, rovasti Heikki Hilvo. Tietenkin näitä nuoria on siellä ja täällä muitakin.

Se mikä Jani Liukkosen kritiikissä minulle avautui, liittyi muutamiin raamatun kohtiin, jossa uusapostolista liikettä arvioidaan kriittisesti tavalla joka ei saa mielestäni riittävästi tukea raamatusta. Otin tykkäykseni toisin sanoen pois siksi, että vaikka pidän hyvänä sitä että Miettinen ja Hyvönen arvioivat kriittisesti uusapostolista liikettä, arviointi ei kuitenkaan saa sisältää ristiriitaisuuksia raamatun sanan kanssa.

Mitä nämä raamatun kohdat olivat? Evankeliumit tuovat Jeesuksen eri puolia esiin, näin lienee myös erilaisten kristillisten liikkeiden suhteen. Jotkut korostavat Jeesuksen Jumaluutta, kuten Johanneksen evankeliumikin tekee, joku taas inhimillisiä puolia, kuten muista evankeliumin kirjoituksista voidaan nähdä. Näen tässä turhan helpon kohdan ampua uusapostolista liikettä, jos sen painotus on enemmän Johanneksen evankeliumin kaltainen. Joh. 14 Jeesus sanoo, "joka uskoo minuun hän on tekevä jopa suurempia tekoja kuin minä teen". Esa Hyvönen ottaa esille kriittisenä seikkana tämän mahdollisuuden. Hyvönen puhuu myös "pikku Kristuksista", jota pitää ongelmallisena seikkana. Tätä nimitystä käytti Lutherkin kehottaessaa meitä olemaan "pikku Kristuksia" toinen toisilleen.

Pitkän elämän aikana meillä on jokaisella omat kokemuksemme. Kun yritän asettua Esa Hyvösen ja Aki Miettisen ajatuksiin on se minulle suhteellisen helppoa, koska olen elänyt lähellä helluntailiikettä niinä vuosina kun Torontolaisuuden ja City-seurakuntien tuulet pyyhkäisivät maamme päälle. Kultapölyistä ei paljon jäänyt jäljelle, kun arki koitti.
Samalla pystyn asettumaan päihdejärjestön johtajana myös Jani Liukkosen ja muiden nuorten pastorien asemaan. Janin oma elämä muuttui voimallisen Jumalan kohtaamisen seurauksena, jolla ei ole mitään tekemistä teologian kanssa. Kyse oli Jeesus persoonan kohtaamisesta, jota nämä janoiset nuoret haluavat jakaa eteenpäin toisille. Bill Johnson on esikuva monille siksi, että näissä seurakunnissa on "actionia", mutta samalla tiedän että hänen elämässään on myös tapahtunut "hengellisiä" ylilyöntejä joita on tarpeetonta puolustella.

Vertailin kirkkoja ja herätysliikkeitä - jopa 25 asteen pakkasessa!

Vertailussa mukana:
Suomenkielinen helluntaiherätys (vm. 1910, 238 Suomenkielistä seurakuntaa, 46.400 jäsentä)
Suomen Vapaakirkko (vm. 1870/1927, 100 seurakuntaa, 15.437 jäsentä)
Suomen Evankelisluterilainen kansanlähetys (vm. 1967, pääorganisaatio, 18 piirijärjestöä – kannattajamäärä arviolta alle 20.000 jäsentä)
Kansan Raamattuseura (vm. 1945, kannattajajäseniä arviolta 30.000 jäsentä)
Suomen evankelis-luterilainen kirkko (vm. 1527/1686, noin 4 miljoonaa jäsentä)

Helluntaiherätys
Voimanlähteet: Usko ja Pyhän Hengen kaste.
Erityisen käyttökelpoinen: Julistaminen ja Sanan levittäminen vaikeissa olosuhteissa, tiet ja aitovieret, vankilat ja kadunvarret. Toimii kyllä nykyisin varsin hyvin myös keskiluokkaisiin tarpeisiin.
Plussat: Lihaa säästämättä, laadusta tinkimättä.
Miinukset: Oikeassa olemisen tarve ja siunausten omiminen.
Hyvä valinta tinkimättömälle kulkijalle, joka ei väsy helposti vaativassakaan seurassa.

Vapaakirkko
Voimanlähteet: Usko, vapaus ja kristittyjen yhteys, Pyhän Hengen yhteys.
Erityisen käyttökelpoinen: Kun tarvitaan työjuhtaa eri näkemysten sovittamisessa ja yhteistyöhankkeissa.
Plussat: Jakaa ehtoollista kaikille, kunhan vain uskoo. Laulamaan pääsee kuoroihinkin, vaikkei kuulu seurakuntaan.
Miinukset: Laittaa kättä silmien eteen ja painaa villaisella silloinkin, kun pitäisi vähän nuhdella.
Hyvä valinta vapautta ja armollista otetta kaipaaville perinteisen kristinuskon kannattajille.

Suomen Evankelisluterilainen kansanlähetys
Voimanlähteet: Usko ja opillinen puhtaus.
Erityisen käyttökelpoinen: Etsii joka niemen ja notkelman jossa kokoontua. Sytyttää lamppuja siellä missä ovat jo sammuneet ja toimii esimerkillisesti lähetystyössä.
Plussat: Uskon puolustaminen, peräänantamattomuus.
Miinukset: Ei tahdo uusiutua riittävän ripeästi, muutoksille ei aina tilaa.
Hyvä valinta turvallista, vakaata ja uskollista työtä arvostaville. Tarjoaa erinomaisen kanavan, jos tarvetta puolustaa perinteisiä klassista kristinuskoa.

Kansan Raamattuseura
Voimanlähteet: Usko ja armo.
Erityisen käyttökelpoinen: Toimii loistavasti kompuroivien ja epäonnistuneiden parissa. Armon ymmärtämisessä erityinen talentti. Toimii myös kovilla pakkasilla, mm. Pyhätunturin Kairosmajalla.
Plussat: Ihmisen kokoinen
Miinukset: Haastava rakenteellisesti. Kuinka pitää dynaamisena kulkijana (no armossa on kylliksi)?
Hyvä valinta niille, jotka tarvitsevat armoa elämässään jokaisena päivänä.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko
Voimanlähteet: Kristillinen usko sellaisena kuin me sen tänään ymmärrämme ja traditio
Erityisen käyttökelpoinen: Jos seurakuntaan on vaikea mennä kapeiden oviaukkojen ja korkean kynnyksen vuoksi, kirkko on oikea paikka. Ovet ovat kutakuinkin mitoitettu elefanteille ja kynnyksiä ei ole.
Plussat: Ottaa avosylin vastaan kaikki joille se itse kelpaa ja on paikalla myöhemminkin – vaikka 100 vuoden päästä.
Miinukset: Moniäänisyyttä ei voi kutsua enää acapellaksi, se tahtoo mennä kakofoniaksi.
Hyvä valinta valtaosalle.

Protestisuus ja katatonisuus

Protestanttisuus
1500-luvun härskiintynyt Katolinen valtakirkkorakennelma oli katatonisessa tilassa ja sen harjoittajat kuuluivat oikeammin ilmaistuna katatoniseen kirkkoon. Tämä synnytti protestin, jonka nimestä väännettiin protestanttisuus – oikeampi ilmaisu olisi protestisuus.

Helluntailaisus
Helluntailaisuus syntyi ihmisten kaipuusta Elävän veden lähteille. Tuohon rutikuivaan maaperään eli ihmisen sieluun laskettiin innoittavat ja virvoittavat Hengen sateet. Syntyi helluntailiike. Samalla se oli protesti olemassa oleville kirkoille ja hengellisille liikkeille, siis protestisuutta.

Uuskarismaattisuus ja jälkikarismaattisuus
2014 Sateita runsaasti saaneessa Seinäjoen helluntaiseurakunnasta – viimeksi olisin olettanut että sieltä - irtoaa nuorten ryhmä tyytymättömyydestä, siis protestina nykytilaan. Se on vain yksi vaatimaton esimerkki lukuisien vastaavien kirjossa 2000-luvulla. Protestisuus elää ja voi hyvin protestanttisuudessa.

Historian perspektiivi
Luterilaiset ovat myöhäisiä kristillisiä kirkkoja, sitä ennen kristikansa on elänyt Jeesuksen seuraajina 1500 vuotta. Helluntailaiset ovat hyvin myöhäisiä kristillisiä liikkeitä, sitä ennen kristikansa on elänyt 1900 vuotta.  Uuskarismaattiset liikkeet, joita syntyy kuin sieniä sateella – hyvä että on sadetta - ovat hyvin, hyvin, hyvin myöhäisiä liikkeitä, sitä ennen kristikansa on elänyt 2000 vuotta Jeesuksen seuraajina. Protestanttisuus eli protestisuus voi hyvin ja varmaankin vastaa katatonisuuteen joka hiipii jäykistyviin herätysliikkeisiin, eikä katolisuudella eli katatonisella liikkeelläkään hullummin mene. ”Minun Isälläni on monta huonetta”, sanoi Jeesuskin.

Isän, äidin, veljen ja sisaren vaihtaminen parempiin
Protestisuus on myös kulttuurinen ilmiö. Käydessäni Burundissa keväällä 2014, seurakuntien nuoret halusivat tietää millaista kristillisyyttä meillä on Suomessa. Kun olimme kuvanneet heille pääsuuntaukset, aloimme luettelemaan uusia tulijoita ja minkälaisesta protestista tai tarpeesta näitä syntyy, kysyimme: ”Olettehan tekin varmasti vaihtaneet seurakuntaa, kun olette tulleet maaseudulta kaupunkiin?” Hämmästyneet nuoret sanoivat, että näin ole asian laita. Heidän johtava pastorinsa tai piispansa on edelleen entinen kotikylän piispa, hän joka on kastanut, joka on rukoillut joka on ollut kasvussa mukana. Sen jälkeen he kääntyivät puolemme ja sanoivat: ”Ei isää tai äitiä voi vaihtaa, ei siskoa tai veljeä voi valita. Me synnymme seurakuntaan ja he ovat isiämme, äitejämme ja veljiämme vaikka itse lähdemmekin muualle kasvettuamme.”