Jos katsoo kirkkohistoriaa pelkistettynä ja vähän silmiä siristäen, niin saa suoran linkin tämän päivän ongelmiin. Otetaanpa äärimmäisen lyhyt ja pelkistetty historia, poimien sieltä tiettyjä perustukseen suoraan vaikuttavia seikkoja:
325 Nikean kirkolliskokous käytännössä puhdisti syntyvän kirkon juutalaisista, jotta siitä tulisi eri aikaan tyystin erilainen kuin mitä Raamatun juutalaisen Jeesuksen ja opetuslasten opettamana oli, mm. Pääsiäinen muutettiin täysin antisemitistisistä syistä. Tämän tekeminen oli suhteellisen helppoa, koska varhaisen kirkon itseymmärryksen mukaan kirkolla oli autenttinen tulkinta kristillisen sanoman perustavista teksteistä[1].
Keisari Konstantinuksen arvovalta piti opillisia näkemyksiä jonkin verran kurissa, kunnes ne ryöpsähtivät esiin jälleen hänen kuolemansa 337 jälkeen.
Kolminaisuuteen liittyvät kiistat hallitsivat seuraavina vuosisatoina, samoin Jeesuksen äidin asemasta kiisteltiin. Valtataistelu keskittyi Aleksandrian ja Konstantinopolin patriarkkojen välille. Myös selibaatti oli kiistelyn kohteena. Kuvaavaa on että väillä saavutettu kompromissi repesi 449, kun Efesoksen toisessa kirkolliskokouksessa patriarkka Flavianos tuomittiin ja hakattiin henkihieveriin alttarin edessä.[2]
Idän kirkko jäi lännen kirkosta kokonaan ulkopuolelle ja myöskin lännenkirkko jakaantui Ikonoklasmin eli kuvakiistan vuoksi vähitellen vuosien 700-1054 välillä. Lähi-itään jäänyt kirkko, Itäinen ortodoksinen kirkko sekä Paavin Rooman kirkko olivat nyt jakautuneet kolmeen suureen lahkoon. Tämän lisäksi tiedetään, että aina on ollut pieniä ryhmiä, jotka ovat pyrkineet elämään Raamatun käskyjen mukaisesti ilman hierarkista kirkkorakennetta. Tällaisia pieniä kotiseurakuntia oli Keski-Afrikassa ja Aasian armenialaisten keskuudessa sekä Valdolaiseksi sanottuja ryhmiä Länsi-Euroopassa, jotka Paavi kukisti myöhemmin ristiretkillä vuoristossa asuvien kansojen pariin.[3]
1300-luvulla uskonpuhdistuksen ja raamatunkäännöstyön pioneeri, teologian tohtori John Wycliffe vastusti Paavin kirkkoa, selibaattia ja vääränlaista auktoriteettien kunnioittamista. Hänen kuoltuaan hänen seuraajansa joutuivat vainon kohteeksi.
Samalla vuosisadalla Jan Hus sekä hänen seuraajansa Hieronymus pyrkivät Prahasta käsin saamaan aikaiseksi reformaation katolisessa kirkossa, mutta päätyivät roviolle poltettaviksi.
1500-luvulla uskonpuhdistaja Lutherin tarina on yleisesti tunnettu. Sveitsissä Zwingly ja Ranskassa Calvin olivat vastaavasti lähes samoihin aikoihin liikkeellä. Pian näiden tapahtumien jälkeen alkoivat uskonsodat 1545-1648, johon Ruotsin kuningas pakotti mukaan jopa maatyöläisiä Suomesta sotimaan oikean opin puolesta.
Helluntaiherätyksen yksi keskeisiä hahmoja oli herätysliikkeen alkuaikoina Eino I. Manninen. Hän kirjoittaa kirjassaan Evankeliumin kaste, että ”on selvää, ettei uskonpuhdistus ollut kertakaikkinen, vaan se jäi monessa suhteessa kesken. Parhaiten sen ymmärtää, kun vertaa katolista ja luterilaista kirkkoa, niiden katkismuksia ja jumalanpalvelusmenoja ym. ja silloin havaitsee, että lukuunottamatta vanhurskauttamisoppia ne ovat suurin piirtein samastettavissa[4].
Tämän jälkeen valistusajan syntyminen (liberalismi) oli enemmän kuin
ymmärrettävää.
Perfektionismi oli 600 – 1600-luvuilla vallalla ollut valtionäkemys. Sen
pohjalla oli aristoteelinen ajatus, jossa valtion tehtävänä oli kasvattaa
kansalaisia suurimman hyvän tuntemiseen ja tavoittelemiseen. Kirkko oli lähellä
valtiota. Tällöin myös valtion tehtävä oli tukea hyveitä ja hurskasta
toimintaa, jonka arvopohjaa kirkko määritteli. Kirkko oli kuitenkin 1500-luvulla ajautunut suvaitsemattomuuteen ja
vainosi toisin ajattelijoita. Euroopassa elettiin samaan aikaan jo uudessa
pimeydessä ja taikauskossa, jota kirkko oli pyhäinjäännöksillä ja latinalla
ruokkinut.
Kirkko tarvitsi valtion suojelusta uskonnolliselle vapaudelleen uskonsotien
keskellä, ja valtion päämies tarvitsi kirkon tukea valtakunnan yhdistämiseen ja
moraaliseen järjestykseen. Luterilaiselle teologialle järjestely ei ollut
ongelmaton, sillä samalla kun kirkoista tuli valtioiden
”uskontohuoltovirastoja”, regimentit sekoittuivat.
Maallinen ja kirkollinen olivat olleet aviopareja, mutta pitkät sodat oikean
uskon puolesta väsyttivät maalliset päättäjät ja kirkot siirrettiin vallan
keskiöstä hieman sivulle. Kirkko alkoi maallisen vallan sijaan tarkastella
ympäristöä, jossa se toimi.
Papeista tuli 1700-luvulla maatalousneuvojia, pappiloista terveyasemia ja huoltolaitoksia.
Kirkkojen valta siirtyi valtionsaleista ja kuninkaansaleista maaseutupitäjien keskelle.
Siellä kirkolla oli valtaa laittaa väärintekijät vaikka jalkapuuhun. Toisaalta
alueen hallitsija sai päättää, minkä tunnustuskunnan mukaan alueella uskottiin.
Tämä ratkaisu johti yksiuskontoisten, tunnustuksellisten
valtakuntien syntymiseen. Näissä maissa oli tyypillisesti
valtiokirkkojärjestelmä, kuten Skandinaviassa. Hengellinen ja maallinen valta
toimivat läheisessä yhteistyössä ja kirkko sai tulla osalliseksi vasallin
verotuloista.
Valistuksen ajan näkemys, ettei uskonnon tullut enää olla julkisen vallan
käyttäjä, ei siis syntynyt tyhjästä. Sen taustalla olivat uskonnollisten
kirkko- ja tunnustuskuntien keskinäiset sekä uskonnollisten ja poliittisten
johtajien väliset ristiriidat.
Valistusaikana erityisesti kulttuurieliitti asetti kyseenalaiseksi uskonnon
paikan julkisen vallan määrääjänä ja
käyttäjänä. Eurooppalainen kulttuurieliitti katsoi että ollakseen todellisesti
puolueeton erilaisia uskontoja ja katsomuksia kohtaan, julkisen toiminnan tuli
olla maallista, uskonnollisesti tunnustuksetonta.
Länsimaissa auktoriteetteja on ollut ainakin viisi; Rooman valtakunta, paavi,
Raamattu,
kuninkaat ja tsaarit sekä näiden jälkeen ihmisen oma järki ja nykyinen
individualismin
nimeen vannova nihilismi, jonka kohtalo ratkaistaan näennäisdemokraattisissa kulttuurisodissa.
Reformaation ja sitä seuranneen uskonnollisen hajaannuksen jälkeistä
valtionäkemystä nimitetään protektionistiseksi. Siihen liittyi ajatus
luonnollisista oikeuksista, joita valtion on suojeltava (right-protecting) ja
kunnioitettava (right-honouring). Nyt me elämme tämän aikakauden loppuosaa.
Tilanne on jopa koominen, jos katsomme mikä kirkko on tänään Suomessa:
■
Se saa verottaa kansaa 900 miljoonalla eurolla
sekä lisäksi saa valtiolta 100 miljoonaa euroa hautaustyöhön
■
Valtiopäivät avataan jumalanpalveluksella
■
Kirkko ei pääse enää päiväkoteihin, kouluihin ja
yliopistot ovat lakkauttamassa jumalanpalvelukset
Kyseesä on jonkilainen ameba-jäänne
valtiokirkosta, jota tarvitaan pönkittämään valtaa seremonioiden avulla, mutta
joka ei saa kertoa uskostaan valtion päiväkodeissa, kouluissa tai
yliopistoissa.
Katolinen kirkko käyttää ääntä vahvasti julkisessa tilassa – se elää osittain
protektionistisessa ajattelussa edelleen, mutta luterilainen kirkko on
hyväksynyt regimenttiopin kautta poliittisen liberalismin. Tämä on johtanut
siihen, että kirkon auktoriteettien ääni on enemmän kuultu liberaalisen
tulkinnan puolesta, kuin sitä vastaan. Tämän taustalla on nähtävä myös
luterilaisen kirkon tulkinta Raamatusta, jossa kulttuurit, tulkinnat ja tavat
voidaan muuttaa ajan muuttuessa.
Tutkija Eino Murtorinteen mukaan maallisen regimentin näkeminen hengellisestä
erillisenä ja silti Jumalan tahtomana, korosti aiempaan verrattuna maallisen
vallan ja hallinnon arvoa. Tämä taas vahvisti maallisen esivallan auktoriteetin
kasvua ja ruhtinaiden valtaa. Näin Lutherin tulkinta oli vaikuttamassa kansallisvaltioiden
syntyyn ja kehitykseen Euroopassa. Samalla maallisen regimentin tunnustaminen
Jumalan toimintakanavaksi on vahvistanut esivallan, lain ja koko
yhteiskuntajärjestyksen kunnioitusta. Kuuliaisuutta näitä kohtaan on pidetty
kristityn hyveenä.
Toisaalta Murtorinteen mukaan maallisen regimentin korostus on johtanut kirkossa myös maallisen esivallan tarpeettomaan korostamiseen sekä näkemykseen kirkosta maallisen esivallan alamaisena. Joskus ylenpalttinen kuuliaisuus esivallalle on johtanut kirkossa kritiikittömyyteen esivallan toimia kohtaan. Erityisesti luterilaisten kansankirkkojen hän katsoo olleen toisinaan kiinnostuneempia hyvistä suhteista maalliseen esivaltaan kuin kirkon tunnusmerkkien, evankeliumin julistamisen ja sakramenttien toimittamisen, puhtaana säilymisestä.
Mikä meni pieleen?
Lähtökohtaisesti kirkossa on valuvika. Se on rakennettu maallisen ja
hengellisen vallan liitolle, jolla on hyvin vähän tekemistä Jeesuksen ja evankeliumin
opetuksen kanssa. Teokraattinen kristillinen valtiomalli ei ole mahdollinen,
eikä vielä Raamatun Jumalan suunnitelmissa. Hän on suunnitellut
tällaisen mallin, mutta silloin Hän lähettää meille Kuninkaan. Juutalainen
Menora kynttelikkö kuvaa joidenkin tulkintojen mukaan vuosituhansia. Neljäs eli
keskimmäinen valo on se todellinen Valo, joka ilmestyi juutalaisen ajanlaskun
mukaan noin vuonna 4000, joka on meidän ajanlaskumme nollapiste. Teokraattinen
valtakunta, jossa aseet taotaan auroiksi on varsin yleisen aikakäsityksen
mukaan Kunikaan toisessa tulemuksessa oleva seitsemäs vuosituhat eli sapatin ja levon aika.
Jeesus on myös Raamatun lukijoiden ja
tulkitsijoiden näkemyksen mukaan se kolmas temppeli, jonka Hän
sanoi rakentavansa kolmessa päivässä (ylösnousemus). Tässä temppelissä ei tehdä
vääriä tulkintoja eikä ylipappimme tulkitse väärin. Tästä syystä minulle on
melko yhdentekevää, mitä valtionkirkkojäännöksen piispat kulloinkin päättävät.
Kulttuurisota ei tule koskaan ulottumaan viimeiseen temppeliin eikä siihen
uskovia horjuteta arvottomilla päätöksillä.
22.3.2024 Ismo Valkoniemi
[1] Tuomo
Mannermaa, Kristillisen opin vaiheet s. 14. 3.painos. Oy Gaudeamus Ab 1977.
[2] Emil
Anton, Kahden virran maa, Siviilisaation ja kristinuskon Irakilainen tarina.
Kirjapaja 2020.
[3] Ellen G.
White, Suuri Taistelu, Muinaiset ennustukse toteutuvat silmiemme edessä. Kirjatoimi
1993.
[4] Eino
Manninen, Evankeliumin kaste s. 4. Ristin Voitto 1948.
