Konservatiivit vs liberaalit

Kirkossa on viime aikoina keskusteltu paljon hajautumisesta eli polarisaatiosta. Useissa piispanvaaleissa ehdokkaita on profiloitu konservatiivi-liberaali-akselin kautta. Eduskunnassa hyväksytty laki samaa sukupuolta olevien avio-oikeudesta veti kirkon mukaan keskusteluun. Nyt olemme tilanteessa, jossa olemme jo nähneet 'kapinallisia' pappeja, jotka vihkivät vastoin kirkon virallista näkemystä avioliittoon samaa sukupuolta olevia.

Samankaltainen keskustelu tradition uudistajien ja säilyttäjien välillä on käynnissä lähes jokaisessa uskonnollisessa liikkeessä. Monien uskonnollisten ryhmien ja uskontojen piiristä (ks. Garrod & Jones 2009). Amerikassa kahtiajako on ollut myös poliittinen. Näyttää siltä, että tämä poliittinen kahtiajako on leviämässä nyt myös Eurooppaan (Halla-aho, Le Pen, Itä-Euroopan maat, Hollanti, Englanti jne.). 2000-luvulla medialla onkin merkittävä rooli mielikuvien luomisessa myös uskonnon alueella. Mediatutkija Johanna Sumiala arvioi median rakentavan draamallista kaarta ja jännitettä kirkollisissa kiistoissa. (Sumiala 2010).

Rajalinjoja konservatiivien ja liberaalien välillä on syntynyt esimerkiksi sen perusteella, miten suhtaudutaan naispappeuteen tai homoseksuaalisuuteen. Vastustajia on kutsuttu konservatiiveiksi, kannattajia liberaaleiksi. (Juntunen 2002; Pursiainen 2004; Lehtipuu 2010; Ruokanen 2010.)  

Kirkkoon kuuluvat liberaalit ja konservatiivit eroavat toisistaan siinä, missä määrin he uskoivat erilaisiin kristinuskon perususkomuksiin, kuten uskontunnustuksessa ilmaistuihin dogmeihin.

Kirkkomonitor 2007 tutkimuksen mukaan 82 % kirkkoon kuuluvasta konservatiivista uskoi vakaasti tai piti todennäköisenä, että Jeesus on Jumalan poika. Uskonnollisesti liberaaleista puolet katsoi Jeesuksen olevan Jumalan poika. 13 % uskonnollisesti liberaalia kirkon jäsentä ei uskonut ollenkaan siihen, että Jeesus on Jumalan poika. Konservatiiveista näin ajatteli kaksi prosenttia. Tänään prosentit ovat jo tuosta muuttuneet konservatiivin näkökulmasta huonompaan suuntaan. Tässä voi olla yksi selitys siihen, miksi konservatiiviset kirkot voivat paremmin kuin liberaalit. Jos ei edes usko, kuinka innostunut on evankeliumin julistamisesta ja koko asiasta? Leipäpappeus ja eläkepäivien odottelu alkaa hiipiä pirtaan ja innottomuus paistaa kauas. Sitä paitsi se ns. the 'Henki' puuttuu!

Samaisen kirkkomonitor tutkimuksen mukaan uskonnollisesti konservatiivit olivat aktiivisempia julkisessa uskonnonharjoituksessa. Konservatiiveista joka seitsemäs (15 %) ja liberaaleista vain noin 5 % osallistui jumalanpalvelukseen ainakin kerran kuukaudessa.  22 % konservatiiveista osallistui ainakin kerran kuussa johonkin muuhun hengelliseen toimintaan, kuin jumalanpalvelukset tai kirkolliset toimitukset. Liberaaleilla vastaava osuus oli edelleen 5 %. Myös yksityisessä uskonnonharjoituksessa konservatiivit seurakuntalaiset ja kirkon työntekijät olivat liberaaleja aktiivisempia. Suhdeluku oli kutakuinkin sama kuin yllä.

Älyllistä epärehellisyyttä?

Miksi olla kirkon papin virassa, mutta ei usko kirkon sanomaan? Olisiko vastaus palkassa tai siinä, että saa arvostusta (tai ainakin sai)? Miksi poistaa käskyjä ja vesittää sanomaan, johon ei kuitenkaan edes usko? Voiko uskontoa joka tästä syntyy, edes loppujen lopuksi kutsua kristinuskoksi? Ei. Vaikka Luther sanoo, että missä oikein saarnataan ja sanaa luetaan sekä sakramentteja vietetään, siellä on Kristuksen kirkko. Onhan se niinkin, mutta saarnoihin tulee epäusko ja lihan maku. Kristuksen tuoksu ja lopulta Hänen seurakuntansa on kadonnut.

 

Tutkimuksen mukaan päivittäin rukoilevien konservatiivien osuus oli lähes kaksinkertainen liberaaleihin verrattuna. Olisiko tällä jotakin tekemistä voiman, voiman tunteen tai voimavaikutuksen kanssa? Samalla sanon niille, jotka katsovat että nyt konservatiivi kehuu konservatiiveja, että aidoimmillaan tämä rukous on alati sen pyytämistä, että 'ole minulle kurjalle syntiselle pelastaja, lunasta minut vapaaksi!' Siitä on kehu kaukana, mutta elämän mielekkyys ja toivo lähellä.

Konservatiivit ja liberaalit poikkesivat toisistaan selvästi, kun heiltä kysyttiin näkemyksiä samaa sukupuolta olevien suhteesta. Erot tulivat esiin sekä seurakuntalaisten että kirkon työntekijöiden ryhmässä. On siis tutkimuksin osoitettavissa konservatiivisen ja liberaalin uskonnon ja kirkon erot. Ne näkyvät niin jäsenten kuin työntekijöiden uskossa ja asenteessa. Käsityksissä homoseksuaalisuudesta konservatiivit ja liberaalit siis poikkesivat toisistaan myös selvästi. Suhtautuminen naispappeuteen ei sen sijaan papeilla ja kanttoreilla voimakkaasti erotellut konservatiivisuutta tai liberaalisuutta. Selkeästi itseään konservatiiveina pitävistä vain kymmenesosa vastusti naispappeutta.

Kuten edellä kuvattu osoittaa, konservatiivisuus ja liberaalisuus ilmenevät hyvin monella uskonnollisuuden sektorilla. Konservatiivit ja liberaalit uskovat ja toimivat eri tavoin. Tämä ilmenee julkisessa uskonnonharjoituksessa (osallistuminen), yksityisessä uskonnonharjoituksessa (raamatunluku ja rukous), kuin sitoutumisessa uskonkäsityksiin. Konservatiivit osallistuvat useammin ja harjoittavat uskontoa myös yksityisesti aktiivisemmin kuin liberaalit. Konservatiivit pitäytyvät liberaaleja vahvemmin uskontunnustuksessa ilmaistuun dogmaan.

Kirkon polarisaatio ei siis ole vain median luoma kupla tai erilaista ajattelua jossakin yksittäisessä kysymyksessä. Yksittäisten moraalikysymysten ohella liberaalien ja konservatiivien käsitykset Jumalasta ja kuolemanjälkeisestä elämästä poikkeavat toisistaan. Liberaalit ja konservatiivit papit painottavat myös työssään eri asioita. Kysymys on siis sekä sisällöllisistä että käytännön ratkaisuihin liittyvistä erilaisista painotuksista, joilla voi olla kauaskantoisia seurauksia. Minä näen normatiivisuuden katoavan liberaalin kirkon mukana palapalalta, kun se hyväksyy äänekkäiden ryhmien vaatimukset. Koko uskonnollinen kenttä kokee uusjaon, jos kehityksessä ei tapahdu muutosta.

Uskon voimavaikutukset esiintyvät siellä missä Sanaa julistetaan, rukoillaan Isää totisella sydämellä ja mielellä, ei siellä missä se on liturgiaan sitoutunut rakennelma, jonka takana ei uskota olevan mitään todellista. Pelkkä uskon konstruktio ei riitä antamaan ikuista elämää.

Mihin sinä uskot?

Olemme läntisessä maailmassa kadottaneet ihmisyyden. Maailmassa on kauneutta luonnossa ja kauneutta ihmisissä, mutta silloin kun se ei ole hyvän palveluksessa, se on pahan palveluksessa. Ihmiskauneus on esineellistetty äärimmilleen. Joka päivä voimme katsoa epätodellisesta maailmasta otettuja kuvia 'esineellistetyistä' ihmisistä, joiden luulemme olevan onnellisia.

Kehitys on toki pitkän ajan kehitystä. Lukiessani psykologian isän Friedrich Nietzschen elämästä ja ajatuksista, en voi välttyä ajatukselta, että hän ja hänen seuraajansa ovat olleet jo viitoittamassa tietä ihmisyyden kadottamiselle. Nietzsche seuraajinen tulivat siihen johtopäätökseen, että heidän kulttuurinsa nopean ja rasittavan vanhenemisen syynä olivat vanhat hyveet, joista oli syytä päästä eroon ja vapautua.

Nyt tätä vapautumista tehdään sellaisella voimalla, jota voidaan kuvata tuhovoimaksi. Se on eräänlainen 'henki', joka taistelee omien sanojensa mukaan ihmisarvon puolesta, puhuu ihmisoikeuksista ja samalla romuttaa ihmisen. Tämä 'henki' hävittää ihmisen sukupuolen ja rikkoo persoonan tuhovoimassaan. Nietzschen vihaamat Dickensin kodikkaat maailmat vaihtuivat Kafkan hulluun maailmaan. CD-Facta 2001:n mukaan, kun puhutaan 'kafkamaisesta' tilanteesta tai ilmapiiristä, sen perustuntona on ahdistus, nimetön uhka, joka valtaa Kafkan henkilöt ja lukijan, kun osoittautuu, että todellisuus on käsittämätön ja että on turha yrittää tajuta sitä tai toimia siinä oikein. Tällaista aikaa elämme.

21. vuosisata seksuaalisine vapauksineen toteuttaa miltei kaikki Nietzschen toivomukset. Ihminen saa kaiken haluamansa, mutta unohtaa yhteytensä edellisiin ja seuraaviin sukupolviin. Tuleva sukupolvi tuhotaan ennen aikuisikää. Perimmältään ongelma on maailmankatsomuksellinen. Tieteellinen maailmankuva ei erota ihmistä kasvimaailmasta eikä eläinmaailmasta. Usko ruumiseen ja seksuaaliseen kokemukseen on noussut suuremmaksi kuin usko sieluun ja Pyhään.

Ihminen on menettänyt koko ihmisyytensä, kun se uskoo vain ruumiiseen ja tässä hetkessä itsekkäästi elämiseen. Siitä, ei hänestä, tulee seksikone, työkone, syömäkone, rahantekokone ja lopulta itsekäs eläin. Se, ei hän tai hen, menettää terveytensä ja mielenrauhansa eläessään näin ja sen jälkeen käyttää kaiken rahansa ostaakseen nämä takaisin. Luomisvoima katoaa ja sydän kääntyy mykkyrälle. Tätä tuskaa lievittämään on lääkkeiden lisäksi käytettävissä päihteet, seksi, rahapelit ja sosiaalinen media. Ne henkiset paikat jonne voidaan paeta tuskaa ja jossa adrenaliini ja dopamiini saa vielä kerran kohota.

Kun Nietzsche sanoo kirjassaan Zarathustran suulla, että "Jumala on kuollut", voimme todeta että samalla kuoli myös ihminen. Friedrich Nietzschen sisar, rouva Elisabeth Föster, oli yhdekänkymmenvuotias, kun hän lahjoitti Hitlerille kävelykepin, jota hänen filosofi-veljensä oli käyttänyt kuljeskelleensa alppiniityillä, Venetsian rantakaduilla ja Nizzassa. Raihnaantunut ja epätoivoon vajonnut Eurooppa näki hänessä ennen toista maailman sotaa opettajansa, josta Eurooppa ei vieläkään ole sanoutunut irti. Se syö mieluummin masennuslääkkeitä ja nauttii seksuaalisuuden rajattomuudesta, löytääkseen vapautensa.

Vaihtoehtokin on, löytää uudelleen ihmisyys. Se edellyttää Jumalan löytämistä uudelleen. Ikuisen Pyhän löytänyt tekee toivottomiltakin näyttävissä tilanteissa rakkauden, anteeksiantamuksen tai ystävällisyyden tekoja. Hän ei tee niitä siksi, että uskoisi tekojen muuttavan maailman välittömästi, vaan siksi että ne liittyvät siihen mitä Jumala on kehoittanut tekemään ja luvannut. Hän ei näe epämääräistä tulevaisuutta, vaan valon, jonka loisteessa näkökulma on jumalallinen. Se joka peilaa tulevaan ratkaisuun, lopulliseen.

Valtakunnan perusta

2009 työpaikkakunnallani Porvoossa, sekä kotiseudullani Hämeenlinnassa on käynyt arvovieraita, muistelemassa vuoden 1809 tapahtumia, kun Suomi siirrettiin Ruotsin vallan alta Venäjälle. Samaria-Centerin ikkunasta olemme voineet katsella muun muassa Venäjän presidentti Dmitri Medvedevin astelua Porvoon kirkkotorilla yhdessä presidentti Tarja Halosen kanssa. Hämeenlinnassa poliisit pysäyttivät liikenteen kokonaan, kun vanhaan Hämeen linnaan lipui mustien autojen ketju, sisällään koko Ruotsin hallitus.

1809 Suomen alueen virkamieskunta oli pääosin ruotsinkielistä ja he joutuivat perin outoon tilanteeseen. Nyt piti palvella Venäjän keisarikuntaa. Näissä ajatuksissa juuri suomenruotsalaiset virkamiehet aloittivat Suomen kansan tukemisen, jotta se löytäisi oman kansallishenkensä, jonka varaan voi rakentaa kansakunnallista valtioelämää. Tuolloin katseet kääntyivät Turun seudulla elpyneeseen uusromantiikkaan, jossa Elias Lönnrotin Karjalasta keräämät runot rakentuivat Kalevalaksi ja J. V. Snellman alkoi kantaa huolta suomenkielen asemasta. Tällä tiellä syntyi Suomi, lippuineen, kielineen, urheilijoineen ja mytologioineen.

Suomen valtio on iältään Euroopan nuorimpia. Meille Suomen nyt eläville asukkaille, maamme, kansamme ja kulttuurimme tuntuu ikuiselta ja pysyvältä. Historiaa tutkiessamme huomaamme, että kansallisvaltiokäsite on historiassa verraten nuori. Kaikki maailman kansallisvaltiot ovat korkeintaan vain muutamia satoja vuosia vanhoja ja kaikkien syntykaava on sama. Pohjalla on jokin kansallinen eepos tai muu mytologinen kertomus, josta nousevat erilaiset symbolit; liput, kansanluonteet ja muut kansalliset piirteet. Ne ovat enemmän tai vähemmän hataran myyttisen kertomuksen varassa. Kansallisvaltiot pysyvät koossa tehtyjen sopimusten, kielten, kansojenvälisten urheilusuoritusten, piirrettyjen karttojen, lippujen ja muiden symbolien vuoksi. Silloin tällöin ne lakkaamat olemassa, pirstoutuvat tai niitä muodostetaan uudelleen. Minunkin elinaikanani Eurooppaan on syntynyt uusia valtioita ja vanhoja on lakkautettu. Vaikka me rakastamme maatamme, me emme tiedä kuinka paljon sillä on elinvuosia.

Tätä taustaa vasten Jumalanvaltakunta tuntuu hyvin loogiselta ja todelliselta, koska se perustuu mytologisia kertomuksia vahvemmalle historialliselle kertomukselle todellisesta sankarista, Jeesuksesta. Tässä voimallisessa kertomuksessa Jumalan poika uhraa itsensä sinun ja minun syntien tähden, saattaakseen meidät rauhaan Jumalan kanssa ja mahdollistaakseen meidän pääsymme valtakuntaan sisälle. Tämä kertomus on selkeä ja kirkas kansallisiin mytologioihin verrattuna ja historiallisena Jumalan järjestämänä tapahtumana sen synnyttämä valtakunta on ikuinen. Sen keskeisintä symbolia, ristiä, on lainattu monissa lipuissa, juuri sen kertomusvoiman vuoksi. Tämä valtakunta on aluksi sydämessämme pieni kuin sinapinsiemen, mutta eläessämme valtakuntaa todeksi ja lukiessamme Jumalan Sanaa Raamattua, valtakunnan mittasuhteet alkavat hahmottua äärettömyyksiin. Lopulta voimme luottaa että se ulottuu myös kuoleman yli.

Ismo Valkoniemi 2009