Mihin sinä uskot?

Olemme läntisessä maailmassa kadottaneet ihmisyyden. Maailmassa on kauneutta luonnossa ja kauneutta ihmisissä, mutta silloin kun se ei ole hyvän palveluksessa, se on pahan palveluksessa. Ihmiskauneus on esineellistetty äärimmilleen. Joka päivä voimme katsoa epätodellisesta maailmasta otettuja kuvia 'esineellistetyistä' ihmisistä, joiden luulemme olevan onnellisia.

Kehitys on toki pitkän ajan kehitystä. Lukiessani psykologian isän Friedrich Nietzschen elämästä ja ajatuksista, en voi välttyä ajatukselta, että hän ja hänen seuraajansa ovat olleet jo viitoittamassa tietä ihmisyyden kadottamiselle. Nietzsche seuraajinen tulivat siihen johtopäätökseen, että heidän kulttuurinsa nopean ja rasittavan vanhenemisen syynä olivat vanhat hyveet, joista oli syytä päästä eroon ja vapautua.

Nyt tätä vapautumista tehdään sellaisella voimalla, jota voidaan kuvata tuhovoimaksi. Se on eräänlainen 'henki', joka taistelee omien sanojensa mukaan ihmisarvon puolesta, puhuu ihmisoikeuksista ja samalla romuttaa ihmisen. Tämä 'henki' hävittää ihmisen sukupuolen ja rikkoo persoonan tuhovoimassaan. Nietzschen vihaamat Dickensin kodikkaat maailmat vaihtuivat Kafkan hulluun maailmaan. CD-Facta 2001:n mukaan, kun puhutaan 'kafkamaisesta' tilanteesta tai ilmapiiristä, sen perustuntona on ahdistus, nimetön uhka, joka valtaa Kafkan henkilöt ja lukijan, kun osoittautuu, että todellisuus on käsittämätön ja että on turha yrittää tajuta sitä tai toimia siinä oikein. Tällaista aikaa elämme.

21. vuosisata seksuaalisine vapauksineen toteuttaa miltei kaikki Nietzschen toivomukset. Ihminen saa kaiken haluamansa, mutta unohtaa yhteytensä edellisiin ja seuraaviin sukupolviin. Tuleva sukupolvi tuhotaan ennen aikuisikää. Perimmältään ongelma on maailmankatsomuksellinen. Tieteellinen maailmankuva ei erota ihmistä kasvimaailmasta eikä eläinmaailmasta. Usko ruumiseen ja seksuaaliseen kokemukseen on noussut suuremmaksi kuin usko sieluun ja Pyhään.

Ihminen on menettänyt koko ihmisyytensä, kun se uskoo vain ruumiiseen ja tässä hetkessä itsekkäästi elämiseen. Siitä, ei hänestä, tulee seksikone, työkone, syömäkone, rahantekokone ja lopulta itsekäs eläin. Se, ei hän tai hen, menettää terveytensä ja mielenrauhansa eläessään näin ja sen jälkeen käyttää kaiken rahansa ostaakseen nämä takaisin. Luomisvoima katoaa ja sydän kääntyy mykkyrälle. Tätä tuskaa lievittämään on lääkkeiden lisäksi käytettävissä päihteet, seksi, rahapelit ja sosiaalinen media. Ne henkiset paikat jonne voidaan paeta tuskaa ja jossa adrenaliini ja dopamiini saa vielä kerran kohota.

Kun Nietzsche sanoo kirjassaan Zarathustran suulla, että "Jumala on kuollut", voimme todeta että samalla kuoli myös ihminen. Friedrich Nietzschen sisar, rouva Elisabeth Föster, oli yhdekänkymmenvuotias, kun hän lahjoitti Hitlerille kävelykepin, jota hänen filosofi-veljensä oli käyttänyt kuljeskelleensa alppiniityillä, Venetsian rantakaduilla ja Nizzassa. Raihnaantunut ja epätoivoon vajonnut Eurooppa näki hänessä ennen toista maailman sotaa opettajansa, josta Eurooppa ei vieläkään ole sanoutunut irti. Se syö mieluummin masennuslääkkeitä ja nauttii seksuaalisuuden rajattomuudesta, löytääkseen vapautensa.

Vaihtoehtokin on, löytää uudelleen ihmisyys. Se edellyttää Jumalan löytämistä uudelleen. Ikuisen Pyhän löytänyt tekee toivottomiltakin näyttävissä tilanteissa rakkauden, anteeksiantamuksen tai ystävällisyyden tekoja. Hän ei tee niitä siksi, että uskoisi tekojen muuttavan maailman välittömästi, vaan siksi että ne liittyvät siihen mitä Jumala on kehoittanut tekemään ja luvannut. Hän ei näe epämääräistä tulevaisuutta, vaan valon, jonka loisteessa näkökulma on jumalallinen. Se joka peilaa tulevaan ratkaisuun, lopulliseen.

Eettiset kysymykset haastavat auttajan

Voiko auttaja säilyttää oman eettisen tai raamattuun pohjautuvan kantansa oikeaan ja väärään, mutta silti auttaa? Tietenkin voi! Meillä ei ole minkäänlaista tietoa siitä, mikä oli ryöstetyn etiikka raamatun kertomuksessa Laupiaasta Samarialaisesta. Emme tiedä oliko hän ansainnut tulla ryöstetyksi vai ei, mutta sillä ei ollut auttajalle merkitystä. Raamatun mukaan ryöstetty oli vain ”eräs mies”.

Raamatun kertomuksessa on myös kaksi muuta henkilöä, pappi ja leeviläinen. He edustivat molemmat temppelipapistoa, jotka huolehtivat päivittäisistä uhrimenoisa. Papiksi ei tuohon aikaan voinut ryhtyä, vaan pappeus oli perinnöllistä. Papit olivat Mooseksen veljen Aaronin jälkeläisiä ja leeviläiset olivat alempaa papistoa, Jaakobin pojan Leevin sukujuurta. Sukuasema toi suuren arvostuksen lähinnä Jumalaa olevasta heimosta. Tästä syystä pidän perin kummallisena, että he eivät pysähtyisi ryöstetyn kansalaisensa luo.

Auttaja oli Samarialainen, Juutalaisten näkökulmasta epäpyhä kansa. Jeesuksen esimerkki Samarialaisesta on tietoinen, hän osoitti että oikealla sydämellä varustettu voi tulla mistä tahansa. Kertomuksessa meille aukeaa vain laupiaan Samarialaisen etiikka. Hän halusi auttaa tuntematonta ”erästä miestä”, joka saattoi papin ja leeviläisen mielestä ansaita kohtalonsa, koska he menivät ohi. On myös mahdollista että ”eräs mies” oli vieraasta heimosta ja näin ollen pappi ja leeviläinen katsoivat että miehen ongelmat eivät kuulu heille. Juutalaisen papin ja leeviläisen ei ollut mahdollista kävellä oman kansansa ryöstetyn ja pahoinpidellyn ohi ilman syytä. Olipa syy mikä tahansa, se ei merkinnyt laupiaalle Samarialaiselle mitään.

Kun Samarialainen tuli miehen luo, häntä säälitti hänen tilansa. Tuo mies oli ihminen, ehkä ansainnut tuon tapahtuman, mutta nyt hän kärsi. Hän hoiti miehen haavat öljyllä ja sitoi ne, otti miehen kyytiinsä ja toimitti hänet majataloon lepäämään ja toipumaan. Hän jäi itse samaan majataloon yöksi ja varmasti kävi pitkin iltaa ja yötä katsomassa, että kaikki oli hyvin. Aamulla hän antoi majatalon isännälle rahaa ja pyysi hoitamaan potilasta hyvin. Mikäli hoito maksaisi enemmän kuin hän antoi, hän lupasi vielä palata takaisin ja maksaa tarvittava summa.

Voimmeko me auttaa ihmistä, jonka seksuaalinen suuntautuminen on mielestämme väärä, jolla on tatuointeja, joka tupakoi, joka käyttäytyy häiritsevästi, käyttää päihteitä tai puhuu sopimattomia. Jumala katsoo sydämeen, ihmiset katsovat tekoihin ja ulkokuoreen. Voisimmeko mekin nähdä ihmisen samoin kuin Laupias Samarialainen, että meille tulisi häntä sääli, että me olisimme valmiit uhraamaan elämästämme päivän tai pari tuntemattoman ihmisen auttamiseksi tai varojamme hitusen verran.

Kun Jeesus oli kertonut tämän opetuksen hän sanoi: ”Mene ja tee sinä samoin kuin laupias Samarialainen”.