Konservatiivit vs liberaalit

Kirkossa on viime aikoina keskusteltu paljon hajautumisesta eli polarisaatiosta. Useissa piispanvaaleissa ehdokkaita on profiloitu konservatiivi-liberaali-akselin kautta. Eduskunnassa hyväksytty laki samaa sukupuolta olevien avio-oikeudesta veti kirkon mukaan keskusteluun. Nyt olemme tilanteessa, jossa olemme jo nähneet 'kapinallisia' pappeja, jotka vihkivät vastoin kirkon virallista näkemystä avioliittoon samaa sukupuolta olevia.

Samankaltainen keskustelu tradition uudistajien ja säilyttäjien välillä on käynnissä lähes jokaisessa uskonnollisessa liikkeessä. Monien uskonnollisten ryhmien ja uskontojen piiristä (ks. Garrod & Jones 2009). Amerikassa kahtiajako on ollut myös poliittinen. Näyttää siltä, että tämä poliittinen kahtiajako on leviämässä nyt myös Eurooppaan (Halla-aho, Le Pen, Itä-Euroopan maat, Hollanti, Englanti jne.). 2000-luvulla medialla onkin merkittävä rooli mielikuvien luomisessa myös uskonnon alueella. Mediatutkija Johanna Sumiala arvioi median rakentavan draamallista kaarta ja jännitettä kirkollisissa kiistoissa. (Sumiala 2010).

Rajalinjoja konservatiivien ja liberaalien välillä on syntynyt esimerkiksi sen perusteella, miten suhtaudutaan naispappeuteen tai homoseksuaalisuuteen. Vastustajia on kutsuttu konservatiiveiksi, kannattajia liberaaleiksi. (Juntunen 2002; Pursiainen 2004; Lehtipuu 2010; Ruokanen 2010.)  

Kirkkoon kuuluvat liberaalit ja konservatiivit eroavat toisistaan siinä, missä määrin he uskoivat erilaisiin kristinuskon perususkomuksiin, kuten uskontunnustuksessa ilmaistuihin dogmeihin.

Kirkkomonitor 2007 tutkimuksen mukaan 82 % kirkkoon kuuluvasta konservatiivista uskoi vakaasti tai piti todennäköisenä, että Jeesus on Jumalan poika. Uskonnollisesti liberaaleista puolet katsoi Jeesuksen olevan Jumalan poika. 13 % uskonnollisesti liberaalia kirkon jäsentä ei uskonut ollenkaan siihen, että Jeesus on Jumalan poika. Konservatiiveista näin ajatteli kaksi prosenttia. Tänään prosentit ovat jo tuosta muuttuneet konservatiivin näkökulmasta huonompaan suuntaan. Tässä voi olla yksi selitys siihen, miksi konservatiiviset kirkot voivat paremmin kuin liberaalit. Jos ei edes usko, kuinka innostunut on evankeliumin julistamisesta ja koko asiasta? Leipäpappeus ja eläkepäivien odottelu alkaa hiipiä pirtaan ja innottomuus paistaa kauas. Sitä paitsi se ns. the 'Henki' puuttuu!

Samaisen kirkkomonitor tutkimuksen mukaan uskonnollisesti konservatiivit olivat aktiivisempia julkisessa uskonnonharjoituksessa. Konservatiiveista joka seitsemäs (15 %) ja liberaaleista vain noin 5 % osallistui jumalanpalvelukseen ainakin kerran kuukaudessa.  22 % konservatiiveista osallistui ainakin kerran kuussa johonkin muuhun hengelliseen toimintaan, kuin jumalanpalvelukset tai kirkolliset toimitukset. Liberaaleilla vastaava osuus oli edelleen 5 %. Myös yksityisessä uskonnonharjoituksessa konservatiivit seurakuntalaiset ja kirkon työntekijät olivat liberaaleja aktiivisempia. Suhdeluku oli kutakuinkin sama kuin yllä.

Älyllistä epärehellisyyttä?

Miksi olla kirkon papin virassa, mutta ei usko kirkon sanomaan? Olisiko vastaus palkassa tai siinä, että saa arvostusta (tai ainakin sai)? Miksi poistaa käskyjä ja vesittää sanomaan, johon ei kuitenkaan edes usko? Voiko uskontoa joka tästä syntyy, edes loppujen lopuksi kutsua kristinuskoksi? Ei. Vaikka Luther sanoo, että missä oikein saarnataan ja sanaa luetaan sekä sakramentteja vietetään, siellä on Kristuksen kirkko. Onhan se niinkin, mutta saarnoihin tulee epäusko ja lihan maku. Kristuksen tuoksu ja lopulta Hänen seurakuntansa on kadonnut.

 

Tutkimuksen mukaan päivittäin rukoilevien konservatiivien osuus oli lähes kaksinkertainen liberaaleihin verrattuna. Olisiko tällä jotakin tekemistä voiman, voiman tunteen tai voimavaikutuksen kanssa? Samalla sanon niille, jotka katsovat että nyt konservatiivi kehuu konservatiiveja, että aidoimmillaan tämä rukous on alati sen pyytämistä, että 'ole minulle kurjalle syntiselle pelastaja, lunasta minut vapaaksi!' Siitä on kehu kaukana, mutta elämän mielekkyys ja toivo lähellä.

Konservatiivit ja liberaalit poikkesivat toisistaan selvästi, kun heiltä kysyttiin näkemyksiä samaa sukupuolta olevien suhteesta. Erot tulivat esiin sekä seurakuntalaisten että kirkon työntekijöiden ryhmässä. On siis tutkimuksin osoitettavissa konservatiivisen ja liberaalin uskonnon ja kirkon erot. Ne näkyvät niin jäsenten kuin työntekijöiden uskossa ja asenteessa. Käsityksissä homoseksuaalisuudesta konservatiivit ja liberaalit siis poikkesivat toisistaan myös selvästi. Suhtautuminen naispappeuteen ei sen sijaan papeilla ja kanttoreilla voimakkaasti erotellut konservatiivisuutta tai liberaalisuutta. Selkeästi itseään konservatiiveina pitävistä vain kymmenesosa vastusti naispappeutta.

Kuten edellä kuvattu osoittaa, konservatiivisuus ja liberaalisuus ilmenevät hyvin monella uskonnollisuuden sektorilla. Konservatiivit ja liberaalit uskovat ja toimivat eri tavoin. Tämä ilmenee julkisessa uskonnonharjoituksessa (osallistuminen), yksityisessä uskonnonharjoituksessa (raamatunluku ja rukous), kuin sitoutumisessa uskonkäsityksiin. Konservatiivit osallistuvat useammin ja harjoittavat uskontoa myös yksityisesti aktiivisemmin kuin liberaalit. Konservatiivit pitäytyvät liberaaleja vahvemmin uskontunnustuksessa ilmaistuun dogmaan.

Kirkon polarisaatio ei siis ole vain median luoma kupla tai erilaista ajattelua jossakin yksittäisessä kysymyksessä. Yksittäisten moraalikysymysten ohella liberaalien ja konservatiivien käsitykset Jumalasta ja kuolemanjälkeisestä elämästä poikkeavat toisistaan. Liberaalit ja konservatiivit papit painottavat myös työssään eri asioita. Kysymys on siis sekä sisällöllisistä että käytännön ratkaisuihin liittyvistä erilaisista painotuksista, joilla voi olla kauaskantoisia seurauksia. Minä näen normatiivisuuden katoavan liberaalin kirkon mukana palapalalta, kun se hyväksyy äänekkäiden ryhmien vaatimukset. Koko uskonnollinen kenttä kokee uusjaon, jos kehityksessä ei tapahdu muutosta.

Uskon voimavaikutukset esiintyvät siellä missä Sanaa julistetaan, rukoillaan Isää totisella sydämellä ja mielellä, ei siellä missä se on liturgiaan sitoutunut rakennelma, jonka takana ei uskota olevan mitään todellista. Pelkkä uskon konstruktio ei riitä antamaan ikuista elämää.

Uskon aiheuttamat mainehaitat

Uskon keskeisten elementtien esillä pitäminen julkisesti herättää kahdenlaisia tunteita itsessäni. Mitä työn kautta minut tuntevat, arkisia asioita viranpuolesta pyörittävät, vanhat koulukaverit tai ystävät ja naapurit kymmenien vuosien takaa ajattelevat, kun jakelen uskoon liittyviä ajatuksiani?

Kenties, että Ismo on aina ollut aika radikaali tai vähintäänkin omituinen? Ei näinä aikoina erityisesti kannattaisi profiloitua noin selkeästi hengen mieheksi, nolottaa hänen puolestaan? Ihme että kuitenkin on pärjännyt elämässä?

Hei älä suotta, sanon minä! Olen tietoinen mainehaitoista ja omituisuudestani, mutta minulle elämä kiertyy uskon ympärille. Uskon ytimestä elämä lähtee liikkeelle. Sen ympärille rakentuu kaikki; perhe, ihmissuhteet, työ ja harrastukset. Kiitämme vaimoni kanssa ruoastakin, myös silloin kun meillä on ystäviä ja vieraita, joille tapa on vieras. On siinä hetken sellainen kiusallinen tunne, että mitähän he nyt ajattelevat, mutta vaikka kaava olisi lapsille tarkoitettu, ”siunaa Jeesus ruokamme, ole aina luonamme”, niin se on sitten siunattua ruokaa ja lopulta kaikki ovat iloisia. Luulenpa että epäilijäkin toivoo, josko toimenpide takaisi vielä maukkaamman aterian. Minun aikanani ruoka on ollut itsestäänselvyys,  mutta tuntuu hyvältä kiittää siitä. Tämä on keskeinen osa minun persoonaani, olen ja elän näin ja ajattelen näin.

Pystyn nauttimaan hyvästä ruoasta, hyvistä elokuvista, pienet extreme tekemiset edelleen innostaa, musiikissa menee gospelin lisäksi jazz-groove ja joskus vanhana kitaristina luukutan autossa jotain, jossa tuhdit kitarasoundit jyräävät maukkaasti, alkoholi ei kuulu enää elämääni, mutta valinta tilanne oli vapaa ja vasta aikuisiällä.

Ehkä juuri siksi rokkari Kari Peitsamon jutut kolahtivat minuun Samaria-päivässä. Olipa hyvä kun otin ”riskin” ja kutsuin miehen kertomaan ajatuksiaan ja esittämään laulelmiaan. Peitsamo on 40 vuotta kiertänyt kapakoita ja roheita festareita, kaivanut hautoja ja katsellut maailmaa kommunistin silmälasien takaa ja nyt hän puhuu Kristuksesta ilman pitkän seurakuntaelämän jäykistämää ajattelua. Yleisöstä joku ystävämme huusi, että ”miten ihmiset ovat suhtautuneet siihen että olet uskossa, oletko menettänyt ystäviä”. Hän vastasi, että esiintyvät taiteilijat ovat omituisia, vähän hullujakin ja se on vaan eduksi siinä genressä. Tähän samaan omituisuuteen hän katsoo menevän uskon, aidon, rehellisen ja rohean elämisen, johon Kristus kuuluu.

Teologisesti on kyse näkemisestä - todistuksellisesti kyse on kokemuksellisesta suhteesta ja "turha toivo" on vaihtunut odotukseksi.
Näillä mennään ystävät ja kylänmiehet! Toivottelen siunattuja päiviä sinullekin, jolle termi on vieras - onhan se vähän "naismainen" totta!