Helluntaiteologin Sola Scriptura kritiikki

Luterilainen usko ja raamatuntulkinta lepäävät tämän periaatteen varassa, samoin reformoitujen kirkkojen ja liikkeiden osalta kyse on keskeisestä periaatteesta. Koska teologiaan kuuluvat debatit ja keskustelu, niin helluntaiteologina pohdin tätä väittämää kriittisesti. Samalla kunnioitan syvästi niitä vilpittömiä luterilaisia ja reformoituja, jotka ovat löytäneet elävän uskon Isään Jumalaan ja ottaneet vastaan sovituksen Jeesuksessa.

Olen aiemminkin kirjoittanut, että täydellinen oppi tai jonkun tietyn kirkon tai seurakuntaliikkeen ”ainoa oikea dogma” on utopia, mutta tietyistä keskeisistä pääperiaatteista voidaan löytää näkemyksiä, jonka varassa kristittyjen yhteys voi toteutua.

Raamattu yksin -periaate on oikein, mutta se ei kuitenkaan näytä olevan 'yksin' siellä missä periaatetta käytetään, vaikka sen sanotaan olevan yksin. Raamattu on minulle ylin auktoriteetti ja kritiikkini kärki ei ole siinä, että näkisin tradition arvon samoin kuin katoliset ja ortodoksit, Raamatun Sanan rinnalla. Enemmän näen että periaate toimii 'kuolleena' lyömäaseena sellaisen tradition rinnalla, jolle ollaan omassa kirkossa tai liikkeessä sokeita tai ei haluta rinnastaa omaa traditiota toisten tradition, koska oma traditio on sittenkin tarpeellinen.

Sola Scriptura - Raamattu yksin -periaate ei toimi käytännössä, koska se ei ole yksin

Sola Scriptura tarkoittaa ns. yksin Raamattu -periaatetta sitä, että a) uskon, opin ja kristillisen elämän tulee perustua yksin Raamatun sanaan ja b) Raamattu on oltava ainoa uskon ja elämän ohjenuora sekä auktoriteetti kirkossa ja seurakunnassa. Toisin sanoen kaikki oppi pitää pystyä perustelemaan Raamatulla, sen selkeillä opin sijaintipaikoilla. Raamattu on siis Sola Scripturassa opin ainoa normi.

Jos mietitään tarkemmin mitä tämä tarkoittaa, meidän on tämän ajatuksen pohjalta myönnettävä, että periaate antaa jokaiselle ihmiselle oikeuden tutkia ja lukea Raamattua sekä tulkita sitä. Periaate itsessään osoittaa, että koska Raamattu itse on ylin auktoriteetti, ei mikään muu kirja tai auktoriteetti ole Raamatun yläpuolella raamatun tulkinnassa.
Sola Scriptura -periaatteen kuuluu, että Raamattu on riittävän selkeä, jotta yksi ainoa totuus voidaan täsmällisesti löytää ja perustella Raamatun sanalla.

Apostolien kuoltua heidän kirjoituksistaan tai heidän vaikutuspiirissään syntyneistä kirjoituksista tuli regula fidei, uskon sääntö ja sitä myöten regula veritatis, totuuden sääntö. Pyhissä ”kiistakirjoituksissa” kirkko yleisesti tunnusti vuoden 200 (mm. Irenaeus) tienoilla UT:n kaanoniin kuuluvan 21 kirjoitusta. Vasta 300-luvun lopulla nykyinen 27 kirjoituksen kaanon alkoi saavuttaa pysyvän aseman (1). Katolisen kirkon neljännessä Karthagon konsiilissa vuonna 419 jKr. tämä pyhien kirjojen luettelo vahvistettiin. Tekstit, jotka kirkossa kanonisoitiin Uudeksi testamentiksi, olivat olleet kirjoitetut jo noin 50-150 jKr. ja niistä useimpia oli pidetty arvovaltaisina pitkään kirkossa. Kaikki kristilliset kirkot kuitenkin tunnustavat, että ilmoitus on annettu Raamatussa kokonaisuutenaan, sen alusta loppuun asti ja mitään muuta tähän ei voida lisätä. Deuterokanoniset kirjat eli myöhemmin Raamattuun kanonisoidut kirjat ovat saaneet niin vahvan aseman katolisessa ja ortodoksisessa kirjassa, että tekstejä luetaan myös kirkkovuoden tekstien mukana. Protestanttisuudessa niitä pidetään hyödyllisinä, mutta Raamatun ulkopuolisina.

Keskiajan uskonpuhdistuksissa kritiikin kärki katolista kirkkoa kohtaan oli se, että katolisen kirkon oppi ja elämä eivät perustuneet yksin Raamatulle, vaan Pietarin istuimen valta ja vääristynyt traditio olivat vieneet kirkon kauas pois Raamatun sanomasta ja alkuseurakuntien elämästä, Paavalin opetuksista ja apostolien antamista esimerkeistä. Raamatun sijaan katolisessa kirkossa vaikutti, uskonpuhdistajien näkökulmasta, tradition myötä kirkkoon tulleita ihmisoppeja, kuten pyhimysten rukoileminen, Marian dogmit, paavin asema, anekauppa ja tekoihin liittyvä pyhitysoppi. Näiden syiden takia uskonpuhdistajat katsoivat Rooman kirkon olevan antikristuksen kirkko, Lutherin omin sanoin, jota hallitsee paavi eli perkele, suuri lopunaikojen eksytys.

Sola Scriptura -periaate näytti uskonpuhdistuksen näkökulmasta toimivan hyvin taistelussa monen kirjavia traditioita vastaan. Lutherille Raamatussa oli sisällöllinen keskuksensa, josta käsin sitä on tulkittava – kaikki se, mikä ajaa Kristusta. Kristus puolestaan on Jumalan Poika, syntisiä ihmisiä rakastavan Jumalan maailmaan lähettämä pelastaja, joka kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan avaa kaikille häneen uskoville tien taivasten valtakuntaan – Sola Fide, Sola Gratia, Sola Sciptura, Solos Christus, Soli Deo Gloria - yksin uskosta, yksin armosta, yksin Raamatusta, yksin Kristuksen tähden, yksin Jumalalle kunnia.

Yksin Raamattu -periaattelle ison loven teki käsitteen isä, Luther, joka arvosteli voimakkaasti tekojen vanhurskautta julistavaa Jaakobin kirjettä ja piti sitä Uuteen testamenttiin kuulumattomana olkikirjeenä. Tätä kristologista kaanonin tulkintaa seuraten Luther katsoi, että myös Hebrealaiskirje, Juudaksen kirje ja Johanneksen ilmestys eivät kuuluisi Raamatun kristologiseen kaanoniin. Hän väitti tunnetusti: ”Mikä ei opeta Kristusta, se ei ole apostolista, vaikka sitä opettaisi Pietari tai Paavali, ja vastaavasti mikä saarnaa Kristusta, se on apostolista, saarnatkoon sitä vaikka Juudas, Hannas, Pilatus tai Herodes” (2).

Erimielisyydet Raamatun tulkinnassa kasvoivat, kun uudistusliikkeet etenivät eri puolilla läntistä Eurooppaa. Joidenkin reformaattorien suhde ihmisen osuuteen omassa pelastuksessaan oli erilainen. 

Pyhän Hengen toiminta ja tulkinta sen toiminnasta on jakanut kristittyjä satoja vuosia. Näin kävi myös helluntailiikkeen syntymisen yhteydessä, erityisesti siihen liittyvän Pyhän Hengen toiminnan suhteen, joka alkoi Yhdysvalloissa ns. Azusa-kadun voimakkaiden helluntaipäivää muistuttavien tapahtumien vuoksi. Pyhän Hengen toiminta on palautettavissa Sola Scriptura -käsitteen kautta, toteamalla että Raamattu puhuu tällaisista ilmiöistä ja Pyhän Hengen toiminnasta hyvin paljon. Lasten kastaminen, joka on ollut keskeistä kirkkojen ja myös luterilaisen kirkon opetuksessa, ei kuitenkaan ole palautettavissa Raamattu yksin -periaatteeseen, vaan tämä tapa on löydettävä rivien välistä ja traditiosta, mutta melko selkeästi ja suoraan Raamatusta silloin kun uskon vastaanottaneet ihmiset kastetaan upottamalla.

Myöskin Pyhän Hengen kytkeminen vain kasteeseen, ei ole palautettavissa Raamattu yksin -periaatteen kautta. Apostolien teoista näemme selkeästi, että kasteessa uskon vastaan ottaneet eivät täyttyneet Pyhällä Hengellä automaattisesti, vaan erikseen sen jälkeen kun apostolit laskivat käden heidän päälleen Pyhän Hengen lahjan vastaanottamiseksi (Apt. 8:16-17).

Ehtoollisen merkitys jakoi myös tulkintoja. Lutherin käsitys Kristuksen reaalisesta läsnäolosta ehtoollisaineissa tuli jakavaksi tekijäksi Sveitsin reformaattorien kanssa, jotka pitivät ehtoollista muistoateriana. Katolisten ehtoollisvälineiden muuttuminen todelliseksi lihaksi ja vereksi ja luterilaisten reaalinen läsnäolo leivässä ja viinissä, edellyttävät traditiota ja tulkintaa enemmän kuin reformoitujen, evankelikaalisten ja helluntailaisten muistoateria, joka käy ilmi Jeesuksen sanoista.

Todellinen uskon elämä ei ole teoriaa eikä teologiaa. Se on yhteyttä elävään Sanaan. Me emme löydä kristillistä kirkkoa tai seurakuntaliikettä, jossa raamatuntulkintaa hallitsisi Raamattu yksin -periaate. Löydämme aina lopulta kirkon tai seurakunnan tulkinnan sekä paljonkin sellaista traditiota, joka ei ole palautettavissa suoran Raamattuun. Puhtaana Sola Scriptura toimii vain yksittäisen ihmisen elämässä, joka on valmis luopumaan kaikesta turhasta traditiosta, kaikista perinteisiin liittyvistä tavoista, joita ei sellaisenaan löydy Raamatusta.

On luonnollista, että Jokaisella kirkolla ja seurakuntaliikkeellä on Raamatun lisäksi jokin auktoriteetti tai useita auktoriteetteja sekä perinnäistapoja, jotka sitovat kirkkoon tai seurakuntaliikkeeseen kuuluvia ihmisiä yhteen. Luterilaisessa kirkossa näitä auktoriteetteja ovat Tunnustuskirjat sekä niitä ja Raamattua tulkitseva kirkon johto. Vuosia lisääntyneet katolisuuteen viittaavat entistä koreammat asut, Roomalaiset toogat, ja kiinnostus palata enemmän ja enemmän traditioon. Tämä kertoo minulle, että Sola Scriptura -periaate on vain kaunis nimi osana kirkon traditiota. Tämä on helppo havaita siitä, että toisistaan irrallisia tunnustuksellisia luterilaisia kirkkoja on kymmeniä, jotka katsovat edustavansa oikeaa ja puhdasoppista luterilaisuutta, mutta joilla ei ole ehtoollisyhteyttä toisiinsa opin ja tulkinnan erojen vuoksi.

Samoin on reformoitujen seurakuntaliikkeiden kanssa. Yhdysvaltain suuret reformoidut kirkkokunnat – presbyteerit, kongregationalistit ja hollantilaiset reformoidut – menettivät määrällisen valta-asemansa metodisteille jo ennen 1800-luvun puoliväliä syntyneissä herätyksissä ja ovat sittemmin jakautuneet lukuisiin toisilleen vihamielisiin ryhmittymiin, vaikka niiden opille keskeistä on Sola Scriptura, Yksin Raamattu -periaate. Tuolloin alkanut kirkollis-teologinen kahtiajako on jatkunut Yhdysvalloissa aina nykypäiviin asti. Rintamalinjojen kummallakin puolella oltiin silti yhtä mieltä siitä, että ainoaa oikeaa uskontulkintaa oli reformoitu käsitys kaikkien elämänalojen alisteisuudesta Jumalalle. Reformaattoreiden käynnistämä Sola Scriptura –teologia on johtanut, aivan kuten Lutherin opponentti Johann Eck ennusti, tuhansiin eri tulkintoihin Raamatusta. Yksistään USA:ssa on sanottu olevan yli 30 000 protestanttista kirkkokuntaa, suurempia ja pienempiä (3).

Meille rantautuvista reformoiduista liikkeistä voidaan havaita systemaattinen Paavalin teologiaan rakentunut oppi, jossa on tavattoman hyviä piirteitä, mutta paljon puuttuu siitä kokonaisilmoituksesta joka 1. Mooseksen kirjasta Johanneksen ilmestykseen näyttäytyy. Liian paljon kannetaan perinteiden painolastia amerikan yhteiskunnallisen kahtiajaon ja uskonnollisen taistelukentän kovasta pelistä. Vihollisia on kaikkialla ja ne pitää lannistaa järkiperäisellä systemaattisella opilla, ei rakkaudella, joka kuitenkin olisi Raamatun opetuksen tärkein 'ase'. Määrätyt kirkkoisät myös nostetaan sellaisella tavalla jalustalle, jossa syvällisempi analyysi kirkkoisien antisemitismista ja muista ongelmista, jätetään huomiotta. Eikö Pyhän Hengen toiminnan tästä ajasta lähes pois sulkeva kalvinismi menettettänyt enemmistö asemansa yhdysvalloissa kuitenkin juuri siksi, että Pyhän Hengen vaikutuksesta levinneet herätykset vyöryivät Yhdysvaltojen yli? Erään Suomalaisen sananjulistajan sanoin, etsitään tietoa ja ylpeillään systemaattisella teologialla, taistellaan kristillisen länsimäisen vapauden puolesta, mutta henki puuttuu ja rakkauden kohteet ovat ennalta valittuja.

Hedelmät

Sola Scriptura -periaatetta voi katsoa siis siitä näkökulmasta, mitä hedelmää se on saanut aikaan. Vaikuttaa siltä, että aina uuden tarkemman ymmärryksen valossa syntyy ”puhdasoppisempi kirkko, puhdasoppisempi seurakuntaliike”, kunnes syntyy uusi ”puhdasoppisempi”, kunnes…

Periaate on ollut enemmän ase opillisesti erimielisiä vastaan, kuin todellinen Raamattu-herätyksen lähde. Se on toiminut uskonpuhdistuksessa menestyksellisesti kirkon loppumattomiin paisuvaa traditioperinnettä vastaan ja silloin kun kirkon ahneus on noussut äärettömään mittaan, mutta ei myönnetä Raamattu yksin -periaatteen suhteen ristiriitaa  oman kirkon ja liikkeen traditioon liittyen ja Raamatun tulkintaan vaikuttavia muita lähteitä ja auktoriteetteja.

Periaate on yksilöihmisen kilvoittelun kannalta käyttökelpoinen tänäänkin. Raamatun edessä me voimme peilata elämäämme ja karsia siitä tarpeetonta pois, uudistua uskossamme ja palata alkujuurille. Kirkon seurakuntaliikkeiden elämässä periaatten käyttö on yhtä väljä kuin erilaiset laatustandardileimat yritysten papereissa. Traditio ja instituutioiden muut auktoriteetit vastaavat tulkinnasta, eivätkä ole valmiita muuttamaan totuttuja käytäntöjä. Tästä syystä pirstoutuminen jatkuu ja tapojen pohjalla on enemmän traditio kuin Raamattu.  

Lopuksi

Koska aloitin kirjoitukseni esittämällä itseni helluntaiteologiksi ja että tästä lähtökohdasta esitän kriittisen arvioni Sola scriptura -periaatteesta, teen sen täysin yksityisenä ihmisenä, tietämättä tarkalleen miten kysymystä on käsitelty liikkeessämme aiemmin.

Omassa elämässäni noudatan periaatetta, jossa hyväksyn Raamatun ylimmäksi auktoriteetiksi alusta loppuun asti. Helluntailaisuudessa keskeistä on paikallisseurakuntien itsenäisyys, yhteydessä keskustellen toisten seurakuntien kanssa. Yksittäisen seurakuntalaisen elämässä tunnistan, että me olemme matkalla koko elämämme ajan ja kasvamme uskon ja ymmärryksen osalta kaiken aikaa. Tämä matka edellyttää Raamatun Sanan kanssa elämistä, elämän ilojen ja vaikeuksien keskellä. Siihen kuuluu Pyhän Hengen antama ymmärrys Sanan tulkintaan.

Itse en koe olevani sidottu opissa ja tulkinnoissa, vaan valmis hyväksymään uusia näkökulmia silloin, kun ne avautuvat ja täydentävät aiempaa käsitystäni. Tässä auttavat Raamatun lisäksi toiset. Minulle helluntailaisena se tarkoittaa ketä tahansa ihmistä, millä tahansa tavalla, mistä tahansa kirkkokunnasta tai seurakuntaliikkeestä. Edes kuulumattomuus mihinkään seurakuntaan, ei muuta tätä periaatetta. Mutta kaikki tapahtuu niin että voin ajan kanssa ja Raamatun Sanaan peilaten pohtia asiaa ja pyytää rukouksessa Isältä viisautta ymmärtää oikein.

Kirjallisuutta

1. Vartija-lehti 2017/12 sivu 192.

2. Carl E. Braaten määritteli ”kristologisen kaanonin” näin: ”...the gospel of free grace and justification through faith alone solely on account of Christ”. Carl E. Braaten, Principles of Lutheran Theology (Philadelphia: Fortress Press, 1983), s. 2.

3. Ruotsila, Markku: Yhdysvaltain kristillinen oikeisto. Helsinki: Gaudeamus 2008.

 

Oikeaa oppia etsimässä?

Elämme ajassa, jossa aiempaa enemmän etsitään oikeaa kristillistä oppia. Tämän seurauksena maahamme rantautuu meillä vähemmän tunnettuja kristillisiä suuntauksia, kuten kalvinismin alle lukeutuvat reformoidusta perinteestä ammentavat uudet seurakuntaliikkeet ja kirkkokunnat, erilaiset uushelluntailaiset liikkeet tai karismaattiset suuntaukset.
Tunnustuksellinen luterilaisuus elää myös vahvaa kasvukautta, se joka pitäytyy vahvasti kirkon tunnustuskirjojen opetuksessa. Eräs pitkän linjan helluntailainen teologi kertoi minulle kaipaavansa maahamme maailman suurimman helluntailaisen the Assembly of God -kirkkokunnan opin kulmakiviä, koska oma opillinen pohjamme ei ole sanoitettu riittävän selvästi.
Kysyn, mitä pitäisi ajatella oikeasta opista?

Oikea oppi

Voimmeko me löytää oikean opin yli 30 000 dogmaattisen kristillisen oppirakennelman keskeltä? Tai olisiko rehellisempää tunnustaa, että on mahdollista löytää usko ja opinpäälinjat, joihin uskoni yhtyy. Uskonnollisessa uskossa on aina kaksi osatekijää; minun uskoni eli omakohtainen uskon käsitykseni ja siten uskon varmuuteni sekä uskonnollisen yhteisön uskomukset, joita voidaan nimittää liikkeen dogmiksi eli opiksi (1). Raamattu on tämän kaiken avain ja sielu, josta käsin sekä meidän uskomme että yhteisömme dogmin tulisi nousta.

Tyhjentävän kuvauksen antamisen jumalauskosta eli täydellisen opin esittäminen on lähtökohtaisesti toivoton yritys (2). Jos me haluamme kiihkeästi löytää oikean ja parhaan uskonopin ja käytämme siihen kaiken voimamme ja voimavaramme, saatamme sitä etsiässämme menettää Jumalan elettäväksi tarkoitetusta elämästä osan. On täysin poissuljettu ajatus, että voisimme löytää ja muotoilla opin joka on täydellinen. Miksi? Koska elämä ja usko eivät kirjaudu täydelliseksi opiksi, vaan merkitykselliseksi elämisen arvoiseksi elämäksi, uskoksi joka sisältää kokemuksen selittämättömästä todellisuudesta, jossa Jumala ilmestyy meille, johdattaa meitä ja jossa on lupa nauttia hänen luomistyöstään.

Voimme siitä huolimatta kysyä, mitä aito kristinusko ja evankeliumin oppi ovat (3)? Puhumme tällöin usein klassisesta kristinuskosta, johon laitetaan ne ydinkohdat, joista kristilliset kirkot ovat samaa mieltä. Mitä tarkemmin haluamme löytää yhteisiä nimittäjiä, sitä oleellisempia ne ovat ja sitä vähemmän yhdistäviä tekijöitä on. Niitä ei jää jäljelle kovinkaan montaa, jossa yksimielisyys on täydellinen. Puhumme tällöin usein Jeesuksen sovitustyöstä tai Jumalan lahjoittamasta armosta. Sanot ehkä, että uskontunnustus on yksi, joka meitä yhdistää. Olet siinä oikeassa, mutta samalla on syytä kysyä kuinka paljon uskontunnustuksen lauseet ovat osa konkreettista elämäämme ja siten meille todellisia merkitystä antavia lauseita? Esimerkiksi uskontunnustuksen lauseet "astui alas tuonelaan" tai "istuu Jumalan, Isän Kaikkivaltiaan oikealla puolella" ovat puhtaasti uskonnollisia ilmauksia (4), joiden varmuus Jumalan ilmoituksessa ja uskossamme ovat vain osa meille hyvin abstraktia tapahtumaketjua, joiden sisältö aukeaa meille kenties erilaisina mielikuvina. Voimme myös kysyä, mitä tuonela sinulle merkitsee tai miten sinä ymmärrät taivaan? Huomaamme helposti, että yhteinen uskomme kapenee vain joidenkin keskeisten lauseiden varaan.

Oikean opin etsimiseen ei ihmisen elämän mitta riitä. Uskonnollisten yhteisöjen keskeisten kirjallisten dokumenttien tutkimuksen ja niiden normatiivisen tulkinnan löytäminen on työlästä. Esimerkiksi luterilaisten tunnustuskirjojen tai Lutherin teologian tutkimusta on jatkettu yli 500 vuotta. Tutkimusten määrä on niin mittava, että Porvoon kirjasto voitaisiin täyttää vain tämän yhden kirkkokunnan teologiaan keskittyvillä tutkimuksilla ja kirjoilla. Kuitenkin kaikki tutkimus ja kirjat ovat osa kirkon oppia tai uskontulkintaa vasta, jos kirkko hyväksyy ne opetukseensa (5).

Luterilaisen kirkon reformaatiossa palattiin alkuperäiseen lähteeseen eli Raamattuun, ottamalla normiksi ja reformaation toiseksi pääperiaatteeksi Sola scriptura (yksin kirjoituksista). Tämä on myös yleisesti reformoitujen liikkeiden yksi kantavista pääperiaatteista. Kuitenkin jokainen tähän ajatukseen perehtynyt teologi myöntää, että traditio on läsnä joka tapauksessa myös siinä, miten Raamatun kirjoitettua sanaa ymmärretään tai tulkitaan. Lisäksi yhteisen vanhan kirkon tunnustus, joka tiivistää kristillisen uskon sisällön on itsessään traditio eli keskeinen osa yhteistä klassillista kristinuskon tulkintaa. (6). Tästä esimerkkinä voimme ottaa vaikkapa kolminaisuusopin, jota emme löydä suoraan Raamatusta, mutta joka yhdistää klassisen kristinuskon sisälle luettavan ajattelun ja jonka periaatteet voimme hyväksyä.

Pohtiessamme oikeaa oppia, meidän tulisi pysähtyä pohtimaan, mitä Raamattu itse sanoo tekstien ymmärtämisestä ja tulkinnasta. Toinen Pietarin kirje on tässä meille erinomaisena oppaana. Kun Pietari sanoo, että Sana on luotettava, hän muistuttaa että keskeinen tehtävä oli antaa tietoa Herramme Jeesuksen Kristuksen voimasta ja tulemisesta, eikä tarkoitus ollut sepittää mitään ovelia tarinoita, sillä olivathan he itse omin silmin nähneet hänen jumalallisen suuruutensa. Hän muistuttaa, että he itse kuulivat kuinka Jumalan ääni tuli taivaasta ja sanoi: "Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt." Pietari muistuttaa että juuri tämän kokemuksen vuoksi hän voi luottaa profeettojen kirjoituksiin. Lopuksi Pietari muistuttaa, että ilman näitä profeettojen kirjoituksia, emme voi selittää yhtään pyhää kirjoitusta, vaan selityksen takana on Pyhä Henki. (2. Piet. 1:16-21).

On yleisesti tunnettu tosiasia, että helluntalainen ja ortodoksinen teologia on hyvin ohutta ja samalla vahvasti dogmaattista. Molempien liikkeiden ydin sisältönä on ollut elää uskoa todeksi muutamien peruspilareiden varassa. Ortodoksien tapa hiljentyä ja sytyttää kynttilä mysteerin edessä on omalla tavallaan puhuttelevaa. Luterilaisuuden ja katolisuuden piirissä teologian tuottama aineistomäärä on hengästyttävä. Molemmat kirkkokunnat ovat eläneet ja hengittäneet yliopistoteologian äärellä satoja vuosia.

Käytännöllinen teologia irrottaa väärästä dogmaattisuudesta

Itselleni on noussut tärkeäksi ymmärtää elämä ja sen ainutkertainen lahja, joka sinällään on suuri mysteeri. Oma pääaineeni oli käytännöllinen teologia ja ensimmäisenä sivuaineena sosiologia. Kun tähän kytketään yli 30 vuotta kestänyt työskentely päihdeongelmaisten, erilaisten syrjäytymisten syiden parissa työskentely ja myöskin köyhimmmistä köyhimpien kehitysmaaprojektien parissa tekemäni työ, niin tämä kaikki on asettanut minut tukevasti vahvan dogmaattisuuden välimaastoon. Itse kuvaan tätä sijoittumiseksi sellaiselle paikalle, jossa Jumala voi tehdä asioita yli oppirakenteiden.

Pastoraaliteologia yli aatteiden ja dogmien

2016 käsittelin Gradussani aihetta Suomalaisen miehen häpeä, jossa olin toiseksi nimiotsikoksi kirjoittanut "Pastoraaliteologian käytännöllinen siltä yli aatteiden ja dogmien." Haluan nyt selittää hieman mitä tällä otsikolla tarkoitin.
Olen kasvanut herätyskristillisessä ympäristössä, tehtaassa työskentelevän yksinhuoltajaäidin kasvattamana. Ajattelin asioista hyvin yksinkertaisesti. Homoseksuaalisuus oli minulle yksi vahva sana ja mielikuva synnistä, joka johti Sodoman ja Gomorran kaupunkien tuhoon. Siis kauhistuttava asia, johon en ollut koskaan törmännyt. Eräänä päivänä päihdetyössä vastaanotolleni tuli miesasukas, joka oli juuri vapautunut vankilasta. Keskustelussa kävi ilmi, että hän oli homoseksuaali ja amfetamiinin käyttäjä. Koska en ollut aiemmin keskustellut kenenkään homoseksuaalin kanssa, niin pyysin häntä kertomaan miksi hän piti miehistä. Sain kuulla tarinan, jonka vien hautaan asti ja jota en koskaan kykene unohtamaan. Tässä kertomuksessa oleellista oli ymmärtää kuinka hirveiden asioiden uhri oli edessäni. Ne liittyivät seksuaalisuuteen ja olivat tehneet kertojasta sen mitä hän tänään oli. Kyynelten läpi näin hänet rikottuna uhrina, ihmisenä.

Kasteesta

Kastekeskustelussa pitkä elämä on johdattanut oudoille poluille. Otan muutamia esimerkkejä ilman että lausun niistä mitään kannanottoa.
Olen kastanut useita ihmisiä ns. upotuskasteella. Mieleeni nousee eräs lapsena hyväksi käytetty haavoittunut narkomaani, joka löysi elämäänsä uuden suunnan. Hän toivoi, että voisi upottaa vanhat syntinsä mereen ja pukea päällensä valkoisen puvun. Samoin tapahtui kolmelle naisasiakkalle, joiden elämä oli ollut syvän hyväksikäytön piinaamaa. Sitä iloa ja itkua, jota heidän kasvoiltaa näin, heidän noustessaan vedestä ylös on vaikea muistella kuivin silmin.
Venäjällä keskustelin entisen baptistiseurakunnan pastorin kanssa, joka oli nyt luterilainen seurakunnan johtaja. Hän kertoi, että tuossa maassa luterilaisessa kirkossa käyvät vain uskovat ihmiset. Jokainen elää uskoa todeksi. Lapset kastetaan osaksi yhteisöä ja he saavat opetusta koko lapsuutensa ajan ja heidät saatellaan seurakunnan keskellä aikuisuuteen. Hän kertoi, että baptistipastorina hän piti lasten leirejä sadoille tai tuhansille, mutta seurakuntaan ei jäänyt kuin kourallinen. Lapset kastettiin ortodokseiksi ja he vieraantuivat yhteisöstä. Nyt hän on voinut rakentaa yhteisön jossa eletään ja johon sitoudutaan. Venäläinen traditio kaipaa kirkkoa, juhlavuutta, jumalanpalvelukseen rakenteita ja myöskin kastetta. Hän oli kokenut, että voidakseen palvella ihmisiä ja varjella heidän uskonsa, hänen on muututtava.
Tamperelainen luterilainen pappi kertoi tilanteesta, jossa erään noituuden parissa olleen lapsen kastehetkessä hän näki valon joka laskeutui lapsen ylle samalla hetkellä kun hän kastoi tätä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimessä.
Luterilaisten ja helluntalaisten kastekäsityksiin voit tutustua oheisesta linkistä: https://suomenhelluntaikirkko.fi/kannanottoja/luterilais-helluntailainen-neuvottelukunta-kristillisesta-kasteesta/

Armolahjoista

Helluntailainen Pyhän Hengen armolahjoja ja etenkin kielillä puhumista korostava opetus 1960-1970-luvuilla sekä erittäin voimakas meihin lapsiin suuntautunut vaikuttaminen trautamisoi minua jonkin verran ja olin vuosia antikarismaatikko, kenties pitkäänkin, mutta en opillisesti vaan kielteisten kokemusteni vuoksi. Ajattelin että tuo mitä tapahtui oli ihmisen omaa yli-intoilua ja että enää näitä ilmiöitä ei tapahdu. Aikaa myöten aloin jo pehmetä ja jätin asian Jumalalle. Hänenpä on asiansa, ei minun.
Teologisessa tiedekunnassa Joensuussa läntisen teologian rinnalla on ainoana maailmassa ortodoksinen teologian opinahjo. Siellä minulla oli erinomainen tilaisuus keskustella ortodoksien kanssaan myös armolahjoista. Eräs veli totesi, että totta kai hän uskoo kielilläpuhumisen lahjaan, sillä asia mainitaan Paavalin kirjeissä armolahjana numero seitsemän. Niin, numero seitsemän, mutta se oli meillä helluntailaisilla aina numero yksi. Toden totta, lahja on mainittu seitsemäntenä.

Tunnen henkilökohtaisesti luterilaisen kirkon piispan, joka sain armolahjana kielilläpuhumisen lahjan, joka nousi kirkossa ongelmaksi. Hän on esimerkkini siitä, että käytännön elämä ylittää tässäkin kysymyksessä dogmaattisuuden rajan. Mitään hyötyä siitä, että hän sai tämän armolahjan, hän ei saanut omassa kirkossaan. 

Yleisesti meidän on myönnettävä, että on varsin helppo nähdä monien toimivan kuten yhteisöissä kuuluu toimia ja siksi monet ilmiöt leviävät enemmän kuin lahjana, sillä haluamme tulla hyväksytyiksi ja meille on tärkää, että meidät tunnustetaan oikealla tavalla "uskovaiseksi" ja oikealla tavalla kirkon tai seurakunnan oppia kantavaksi.

Karismaattisista ilmiöistä

Olin antikarismaatikko. Lapsuuteni helluntailaisuus 1960-1970 luvulla aiheutti minulle tunnetasolla vaikeasti käsiteltävän vyyhdin, suhteessa karismaattisuuteen. Kuitenkin ollessani Venäjän mustanmeren rannalla, päihdehoitokotien kutsumana, seminaaripuhujana vuosia sitten. Iltatilaisuuden lopussa, syntyi rukousjono. Rukoilin kymmenien ihmisten puolesta, joita "henki kosketti" tavalla, jolle en voi inhimillisesti antaa selitystä. Mukanani ollut luterilainen piispa nimesi minut tilaisuuden jälkeen karismaatikoksi. Kuitenkin kyse oli vain yhden illan ainutkertaisesta tapahtumasta, jossa sain olla kanavana hengen vuodatukselle, kuten me helluntailaiset sanomme.

Lopuksi

Tarkoitukseni ei ole johdattaa ketään pois kristillisten seurakuntien opin parista, ei tapojen tai traditioiden, jotka ovat hyödyllisiä. Hyödyttömät, haitalliset ja kiusalliset tavat ja traditiot toivoisin hylättävän nykyistä herkemmin. On hyödyllistä kysyä mieluummin usein kuin harvoin, miksi toimimme näin, miksi teemme näin tai mistä tämä on peräisin.
Motiivini ei ole myöskään horjuttaa kenenkään uskoa. Haluan kuitenkin ravistella käsityksiä oikeasta opista ja ylevästä teologisesta tiedosta. Onko mikään ihmisen muotoilema oppirakennelma puhdasoppinen tai täysin virheetön? On hyödyllistä kysyä onko tieto varmasti lopullinen ja viimeinen vastaus ja sulkeeko se pois Jumalan kaikkivaltiaan mahdollisuuksia vai jättääkö se tilaa myös selittämättömille asioille? Elämä on mysteeri kuten myös uskon salaisuus. Se kätkee sisälleen aarteita jotka avautuvat eri tilanteissa eri tavoilla. Toki ainoa tapamme tarkastella, onko jokin asia opillisesti oikein on avata Raamattu ja tutkia kokonaisvaltaisesti, mitä Raamattu sitä sanoo.

Usko on ennen kaikkea suhde elävään Jumalaan, joka on järjestänyt ihmiskunnalle sovituksen Hänen Poikansa Jeesuksen kautta. Raamattu on Jumalan vaikutuksesta syntynyttä Sanaa, jonka ehtymättömät aarteet avautuvat lukijalle Pyhän Hengen vaikutuksesta.

5.1.2021

Ismo Valkoniemi

1. Miikka Ruokanen, Ydinkohdat, 1990, 19.
2. Gustaf Aulèn, Kristillinen jumalakuva aikamme ajattelussa, 1965, 13.
3. H. Heikkilä & P. Luomanen, Teologia. Johdatus tutkimukseen, 2005, 105.
4. Miikka Ruokanen, Ydinkohdat, 1990, 20.
5. H. Heikkilä & P. Luomanen, Teologia. Johdatus tutkimukseen 2005, 108.
6. H. Heikkilä & P. Luomanen, Teologia. Johdatus tutkimukseen 2005, 109.