Valtakunnan perusta

(Julkaistu RV-lehdessä 18.8.2009)
Tänä vuonna työpaikkakunnallani Porvoossa sekä kotiseudullani Hämeenlinnassa on käynyt arvovieraita, muistelemassa vuoden 1809 tapahtumia, kun Suomi siirrettiin Ruotsin vallan alta Venäjälle. Samaria-Centerin ikkunasta olemme voineet katsella muun muassa Venäjän presidentti Dmitri Medvedevin astelua Porvoon kirkkotorilla.

Hämeenlinnassa poliisit pysäyttivät liikenteen kokonaan, kun vanhaan Hämeen linnaan, lipui mustien autojen ketju, sisällään koko Ruotsin hallitus.1809 Suomen alueen virkamieskunta oli pääosin ruotsinkielistä ja he joutuivat perin outoon tilanteeseen. Nyt piti palvella Venäjän keisarikuntaa.
Näissä ajatuksissa juuri suomenruotsalaiset virkamiehet aloittivat Suomen kansan tukemisen, jotta se löytäisi oman kansallishenkensä, jonka varaan voi rakentaa kansakunnallista valtioelämää. Tuolloin katseet kääntyivät Turun seudulla elpyneeseen uusromantiikkaan, jossa Elias Lönnrotin Karjalasta keräämät runot rakentuivat Kalevalaksi ja J. V. Snellman alkoi kantaa huolta suomenkielen asemasta. Tällä tiellä syntyi Suomi, lippuineen, kielineen, urheilijoineen ja mytologioineen.

Suomen valtio on iältään Euroopan nuorimpia. Meille Suomen nyt eläville asukkaille, maamme, kansamme ja kulttuurimme tuntuu ikuiselta ja pysyvältä. Historiaa tutkiessamme, huomaamme että kansallisvaltiokäsite on historiassa verraten nuori. Kaikki maailman kansallisvaltiot ovat korkeintaan vain muutamia satoja vuosia vanhoja ja kaikkien syntykaava on sama. Pohjalla on jokin kansallinen eepos tai muu mytologinen kertomus, josta nousevat erilaiset symbolit; liput, kansanluonteet ja muut kansalliset piirteet. Ne ovat enemmän tai vähemmän hataran myyttisen kertomuksen varassa. Kansallisvaltiot pysyvät koossa tehtyjen sopimusten, kielten, kansojenvälisten urheilusuoritusten, piirrettyjen karttojen, lippujen ja muiden symbolien vuoksi. Silloin tällöin ne lakkaamat olemassa, pirstoutuvat tai niitä muodostetaan uudelleen. Minunkin elinaikanani Eurooppaan on syntynyt uusia valtioita ja vanhoja on lakkautettu. Vaikka me rakastamme maatamme, me emme tiedä kuinka paljon sillä on elinvuosia.

Tätä taustaa vasten, Jumalanvaltakunta tuntuu hyvin loogiselta ja todelliselta, koska se perustuu mytologisia kertomuksia vahvemmalle historialliselle kertomukselle todellisesta sankarista Jeesuksesta. Tässä voimallisessa kertomuksessa Jumalan poika uhraa itsensä sinun ja minun syntien tähden, saattaakseen meidät rauhaan Jumalan kanssa ja mahdollistaakseen meidän pääsymme valtakuntaan sisälle. Tämä kertomus on selkeä ja kirkas kansallisiin mytologioihin verrattuna ja historiallisena Jumalan järjestämänä tapahtumana sen synnyttämä valtakunta on ikuinen. Sen keskeisintä symbolia, ristiä, on lainattu monissa lipuissa, juuri sen kertomusvoiman vuoksi. Tämä valtakunta on aluksi sydämessämme pieni kuin sinapinsiemen, mutta eläessämme valtakuntaa todeksi ja lukiessamme Jumalan Sanaa Raamattua, valtakunnan mittasuhteet alkavat hahmottua äärettömyyksiin. Lopulta voimme luottaa että se ulottuu myös kuoleman yli.

Ismo Valkoniemi

Suurten kertomusten loppu?

Jumala asetti ihmisen viljelemään ja varjelemaan maata, sijaishallitsijaksi. Syntiinlankeemuksessa ihminen päätti ottaa koko maanpiirin hallintavallan, uskoen käärmeen muodossa esiintynyttä kapinallista enkeliä. Tieto oli se tapa, jolla ihminen lopulta tulisi hallitsemaan kaikkea. Jumalaa ei tarvittu kuin tarkkaan rajattuna, pitämään yllä ihmisen uskonnollisuuden kaipuuta. Yhteiskuntaa uskottiin voitavan hallita järkiperäisesti. Maailmaa voitaisiin ohjailla tieteellisin keinoin. Järkiperäinen yhteiskunta, jota johdetaan asiantuntijavoimin, oli ihmisen kehittämän modernin maailman ihanne.

Viimeisen sadan vuoden aikana länsimaiden väestön elintaso on kohonnut mittakaavaan, johon entisaikojen aristokraatitkaan eivät kyenneet. Lääketieteen kehittämillä menetelmillä ihmisen elämää voidaan hallita kehdosta hautaan. Maantieteelliset etäisyydet eivät enää ole esteenä sujuvalle liikkumiselle ja yhteydenpito toiselle puolelle maapalloa on halpaa ja nopeata. Ihmisen sisäiset kivutkin uskotaan saatavan hallintaan psykologian ja erilaisten terapioiden keinoin. Tavoitteet ovat siis toteutuneet?Ei sittenkään! Viimeisen sadan vuoden saldo on monen hyvän asian lisäksi tilastollisesti järkyttävä. Sen aikana on käyty historian kauheimmat sodat, hävitetty miljoonia ihmisiä teollisuuden ja tehokkuuden mekanismeja hyödyntäen ja koettu kolme syvää taloudellista lamaa. Viimeisimmän syvyys ja seuraukset ovat vielä osin hämärän peitossa.

Elintason kohotessa lännessä korkealle, 2/3-osaa maailman väestöstä on elänyt köyhyysrajan alapuolella. Jopa 4 miljardia ihmistä kärsii tänään nälästä. Luonnon tila on kärsinyt teollisen vallankumouksen seurauksena, aiheuttaen sään ääri-ilmiöitä ja maan saastumista. Suomen lääketilaston 1992 – 2002 mukaan psyykenlääkkeiden kulutus kasvoi 58 prosenttia, masennuslääkkeiden käyttö nelinkertaistui ja väestön erilainen psyykkinen oireilu näyttäisi lisääntyneen. Ihmiskunta voi huonosti, hyvin huonosti. Monet sosiologit puhuvat jo suurten kertomusten loppumisesta, politiikan kuolemasta ja ideologian lopusta, jota heijastelee myös ihmisen pahoinvointi.

Politiikan, maailmanvaltakuntien, tiedon ja ideologioiden tyhjiössä Raamatun sanoma on edelleen innostava. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen raamatun kuvat koristivat linja-autoja. Mainokset kertoivat että raamatunideologia oli edelleen vahva. Niin se on tänäänkin. Raamattu puhuu Jumalasta, joka hallitsee edelleen suvereenisti historian tapahtumia. Se puhuu Jeesuksesta, joka palaa pian kuningasten Kuninkaana ja herrojen Herrana tuoden todellisen rauhan maailmaan. Se kertoo meille niistä synneistä, joista on tehtävä parannus ja tarjoaa tilalle täydellistä armahdusta ja vapautusta, jossa on myös psyykkisen terveyden lähteet. Siellä missä synti vesittämättä julistetaan, syntyy synnintunto. Siellä ihmiset vapautuvat taakoistaan ja saavat kokea täydellisen Jumalan armon ja hyväksynnän. Jeesuksen elämä lumoaa edelleen kulkemaan. Ideologia on kirkas kuin aamun aurinko, eikä sitä uhkaa mikään ihmisviisaus eikä vieras oppirakennelma.

Ismo Valkoniemi
Kolumni RV-lehdessä 21.4.2009