Uutta viiniä ei voida laskea vanhaan leiliin - mutta hyvin liotettu vanha leili kestää sen jälleen

Uusi vai vanha seurakunta? 

Olen tietoisesti esiintynyt viimeisen vuoden aikana useita kertoja helluntaiteologina, jota toki olenkin seurakuntataustani ja koulutukseni puolesta. Olen aiempaa vapaammin kertonut, että kuulun helluntaiseurakuntaan ja helluntaikirkkoon, jossa toimin myös pastorina. Päätyössäni edustan yhteiskristillistä järjestöä, jossa tästä ulostulosta ei ole välttämättä mitään etua. Miksi sitten olen avoin? Koska suhteeni helluntailaisuuteen ei ole ollut helppo ja olen ollut pois myös liikkeen parista, kaivannut muuta ja palannut kuitenkin takaisin. Tänään hahmotan, miksi kuulun helluntaiseurakuntaan ja miksi en ole tämän päivän käsityksen mukaan enää liikkumassa mihinkään.

Kipeitä kohtia ovat menneet kokemukset, jotka jättivät arpia 1970-luvulla. Näissä kukaan ihminen ei ole tietoisesti ajatellut tai pyrkinyt vahingoittamaan minua, mutta liikkeen ajattelu oli kaukana murrosikäisen isänsä menettäneen nuoren ymmärtämisestä. Olen täysin sinut tämän kanssa tänään ja anteeksi antanut, jos ylipäänsä syyllistä löysin. Oppi oli tuolloin konfliktissa ympäristön uskonnollisen ja uskonnottoman ajattelun kanssa tavalla, jossa koin olevani niin erilainen kuin ympäröivä yhteiskunta, että minun tuli salata äitini- ja aikanaan myös oma seurakuntayhteyteni. Helluntailiikkeen ajattelussa oli vahvasti läsnä, näistä kokemuksista huolimatta, ehdoton oikeassa olemisen eetos, jossa muut eivät välttämättä pelastuisi lainkaan. Kielilläpuhumiseen liittyi häpeätunnetta, etenkin jos itse epäili puhuvansa jotakin sen suuntaista sanojen muodostusta, mitä ympäristö odotti minulta. Ja kun tätä tuotin, en tuntenut varmuutta siitä että kyseessä oli aito kielilläpuhumisen lahja. Olin verraten nuori tuolloin.
Tänään maailma ja ihmiset ympärillä ovat muuttuneet niin erikoiseksi, sanoisinko ajoittain hulluksi, että kukaan ei ihmettele millään tavalla taustaani. Jos kaipaisin huomiota uskoni tähden, ei siihen tänään riittäisi teesien naulaaminen kirkon ovelle. Korkeintaan suntio kurkistaisi sivuovesta.

Usko muuttui todeksi 1990-luvun laman seurauksena, jolloin tarrauduin kuvaannollisesti Jeesuksen Tallitin Tsitsiteihin eli hänen viittansa nauhoihin, rystyset valkoisina, enkä päästänyt irti ennen kuin uusi polku elämässä avautui kristillisellä järjestösektorilla. Edellä kuvattu lause oli pakko rakentaa näin, koska tämä kirjoitus ei ole uskottava, jos kaanankieltä ei ole helluntailaisen kirjoituksessa edes mausteeksi. Olin tuon jälkeen jäsenenä välillä helluntaiseurakunnassa, välillä vapaaseurakunnassa ja vielä osin luterilaisessakin. Kirkon herätysliikkeet tuntuivat lämpimiltä ja kodikkailta; Kansanlähetys, Kansanraamattuseura ja Sley. Koin kaiken tuon omaksi, riippumatta opista ja kyltistä oven päällä. Teimme vaimoni Päivin kanssa väsymättä vapaaehtoistyötä niin paljon kuin se oli kulloisessakin olosuhteessa mahdollista, yhtälailla Suomessa ja Venäjällä. Saarnasin seurakuntataloissa ja kirkoissa siinä missä vapaissa suunnissakin. Kukaan ei tuntunut tietävän mihin kuuluimme ja oli siinä ja siinä, että tiesimme itsekään. Karjalan evankelisluterilaisen kirkon diakoni- ja pappistutkinnon suoritin 2001-2005 ja teologian kandin tutkinnon 2013 Joensuun yliopistossa sekä maisterin tutkinnon Itä-Suomen yliopistossa 2016.

Aivan viimevuosina kävin kovan kamppailun siitä mihin seurakuntaan asetun Porvoossa. Kaikki vaihtoehdot tuntuivat hyvältä. Viimeisen sisäisen taistelun kävin lähetyshiippakunnan suhteen, jonka suhteen vietin jopa unettomia öitä. Tässä kaikkein painavin seikka pysyä helluntailaisena oli kastekysymys. Minun ajattelussani en voinut tehdä kompromissia. Olen ottanut kasteen vastaan upottautumalla, sen jälkeen kun usko Jeesukseen minussa heräsi ja olen itse kastanut samoin hyvin monta muuta, niin Suomessa kuin Israelissa. Lopulta rauha laskeutui. En ole lähdössä enää mihinkään. Ymmärrän nyt myös miksi ja juuri tästä syystä myös entistä avoimemmin asiasta kerron.

Helluntailaisuuden vahvuudet vapauden ja ilon läpi katsottuna

Helluntailaisuuden vahvuuksia näkee kirjoitettuna nykyään hyvin harvoin. Tästä syystä minun on syytä nostaa esille ne, jotka tänään minulle antavat iloa.

Tänään helluntailaisuus antaa minulle opillisen vapauden. Oma seurakuntani on itsenäinen, vaikka kuuluukin helluntaikirkkoon. Meillä on täysi vapaus tutkia Raamattua ja arvioida sen pohjalta aikaa jossa elämme ja toimia sen mukaan kun ymmärrämme ja hyväksi koemme.

Helluntailaisuus on pessyt menneisyyden pyykkiä enemmän kuin moni muu kirkko tai liike, pyytänyt anteeksi ymmärtämättömyyttään ja kovuuttaan moneen suuntaan sekä korjannut suhtautumistaan toisella tavalla ajatteleviin ja herkällä mielellä oleviin. Varmasti paljon on vielä tekemättä, mutta ymmärrys armon luonteesta on alkanut kasvaa liikkeessä.

Iloitsen siitä, että emme estä Pyhää Henkeä tänäänkään. "Tuuli puhaltaa, missä tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee; niin on jokaisen, joka on Hengestä syntynyt." (Joh. 3:8). On itse asiassa äärimmäisen kuivaa elää uskoa ainostaan ymmärryksen ja tiedon varassa. Me olemme Jumalan luomia, mutta syntisiä 'rasvapatoja', joiden ajatukset luonnostaan asemoituvat omiin tarpeisiimme ja lopulta itseemme. Tässä voimassa kulkeminen lämmittää vain itseämme, hetken. Me tarvitsemme kipeästi enemmän ja me saamme; Totuuden Hengen, Iloöljyn, Tuulen joka kuiskaa hiljaa tai puhaltaa voimakkaasti pölyt ja tunkkaisuuden pois. Me saamme lahjavanhurskauden, jossa meistä tulee pyhiä, koska hän joka meidät pyhittää on Pyhä, vaikka olemme myös syntisiä.

Erityisen iloinen olen siitä, että helluntailaiset ovat entistä selkeämmin ryhtyneet taistelemaan yhden Raamatun puolesta, jota ei jaeta vanhaan ja uuteen testamenttiin. Tämä edellyttää entistä enemmän syventymistä Jeesuksen juutalaisiin juuriin, Israelin kansan vaiheisiin, kulttuuriin, tapoihin ja kirjoitusten ymmärtämiseen kokonaisilmoituksena alusta loppuun asti. Meillä on myös lupa viettää yhdessä juutalaisten sisarien ja veljien kanssa niitä juhlia, joihin Jeesus myös Uudessa testamentissa osallistui. Silti me olemme kristillinen seurakunta, joskin ymmärrämme, että tuo sana on kreikkalainen käännössana sanasta 'voideltu', joka on jo läsnä läpi Vanhan testamentin. On ollut ilo seurata eri seurakuntien Raamatullisia juhlia, joissa on myös tehty parannusta korvausteologiasta ja rakennettu esimerkillisellä tavalla yhteyttä niin kansallisella kuin hengellisillä tasolla juutalaisiin, messiaanisten suhteiden lisäksi.

Harrastelijamuusikkona iloitsen myös siitä, että kun menen helluntaiseurakuntaan 'keikalle', niin äänetoisto on hyvä, toisin kuin...no jätetään nyt sanomatta. Tämä on sivuseikka tämän artikkelin kannalta.

Mutta onko sillä lopulta väliä missä seurakunnassa sinä tai minä olemme?

Ei sinänsä, sillä kyseessä ei ole pelastuskysymys. Mutta sillä on merkitystä, elätkö todeksi suhdettasi Isään ja suhdettasi syntien lunastajan, Jeesuksen, kanssa. Kuten kirjoitin edellisessä kirjoituksessani,  Helluntaiteologin Sola Scriptura -kritiikki, sinulla on valta palata Raamatun Sanan äärelle, karsia turhaa traditiota pois, niin halutessasi ja elää uskoa todeksi, kuten Matteuksen evankeliumin 22. luvussa käy ilmi: "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat." Kyse on sinusta, ei liikkeistä, seurakunnista tai kirkoista. Kyse on sinusta ja suhteestaan Isään Jumalaan!

5.10.2021 Ismo Valkoniemi

Suomen Helluntaikirkon seksuaalieettistä kannanottoa kohtaan noussut kritiikki pakotti korjaustoimiin - mitä ajatella episodista?

Kun puhumme episodista, monet eivät tiedä edes mitään episodia tapahtuneen, sillä keskustelu pysyi valtamedian ulottumattomissa. Itse en ole tuomassa tähän keskusteluun uutta tulta, vaan täysin toisen näkökulman, käytännöllisen teologian puheenvuoron.

Mistä "episodissa" oli kyse?

Keskustelun pääasiallinen rintamalinja kulki perinteisesti Raamattu-uskollisena mielletyn kotimaisen helluntailiikkeen julkaiseman seksuaalieettisen kannanoton sanapainotuksien ymmärryksessä. Kun helluntaikirkko julkaisi kannanoton, oli se samaan aikaan julkaissut tiedon siitä että Helluntaikirkon uusi johtaja on nainen. Nämä kaksi uutista siirsivät kritisoijien mielestä helluntaikirkon liberalisoituvan länsimaisen kristillisyyden puolelle, yleiselle mielipiteelle periksi antavaksi liikkeeksi, joka hylkää konservatiivisen Raamatun tulkinnan.

Ymmärrän, että asia voidaan nähdä näin, mutta nopeat korjaukset seksuaalieettisen kannanoton sanamuodoissa, joita on tehty jo useita - viimeisin 5.3.2021 - kertovat enemmänkin siitä, että muotoilu ei kaikilta osin ensimmäisellä kerralla onnistunut.

Helluntaikirkon naisjohtajan nimeäminen oli toki linjamuutos, mutta aivan toinen kysymys on se, mikä on Suomen Helluntaikirkon johtajan tehtävä ja asema suhteessa seurakuntiin. Minun näkemykseni mukaan hän edustaa vahvasti lainsäädäntöömme liittyvän uskonnollisen yhdyskunnan hallinnollista ja välttämätöntä rakennetta seurakuntien (yli 80 itsenäistä seurakuntaa) ja yhteiskunnan välissä. Tilanne on kovin kaukana alkuseurakunnan yhteiskunta- ja seurakuntarakenteesta ja huonosti sovitettavissa suoraan apostolintekojen ja Paavalin kirjeissä esiin tuleviin soveltuvuusehtoihin.

Nähtiinpä asia kummalla tavalla tahansa, en koe olevani kyllä tai ei osapuolena sinänsä. Sen sijaan haluan nostaa esille täysin toisen näkökulman.

Mikä toimii käytännössä ja mikä ei?

Olen viimeisen viiden vuoden aikana pohtinut, puhunut ja kirjoittanut auki ajatuksiani, missä kysyn; mikä on seurakunta? Kirjoituksistani voi nähdä aidon kasvavan ristiriidan sellaisen seurakuntamallin, jonka me olemme sanoittaneet oikeaksi seurakunnaksi ja edustamani kristillisen järjestötoiminnan arjen välillä. Olen nipistänyt itseäni usein ja kysynyt kummassako elän Jumalan seurakuntaa todeksi? Onko aito Jumalan seurakunta siellä missä käyn sunnuntaisin kuuntelemassa ja joskus saarnaamassa tarkkaan määritellyn mittaisen puheen, joka pohjautuu Raamattuun, jossa tervehdin heitä joita tapaan tässä sunnuntaiharrastuksessani ja joka on yhteiskuntamme mielestä seurakunta (rekisteröity)? Vai onko se siellä missä elämän murjomat kokoontuvat jokaisena arkiaamuna yhteiselle aamiaiselle, sen jälkeen yhteiseen aamunavaukseen, jossa luemme Jumalan Sanaa lyhyesti ja siunaamme päivän? Viikon aikana pidämme raamattutunnin ja teologian luennon sekä keskustelemme niin arkisista huolista, kuin elämän peruskysymyksistäkin. Lisäksi työskentelemme yhteisen päämäärän hyväksi, jaamme ruokaa ja käsittelemme henkilökohtaisia ongelmia ja kysymyksiä.

Kristillisessä järjestötyössä meillä on jatkuvasti joukossamme joku muslimi, hindulainen, budhalainen, ateisti, alkoholisti, narkomaani, kleptomaani tai vaikkapa homoseksuaali. Emme me kirjoita seksuaalieettisiä kannanottoja, emme tuomioita muslimeille tai toisin uskoville, emmekä myöskään keskity korostamaan jotakin tiettyä syntiä, josta parannus on tehtävä. Me luemme ja opetamme Raamattua siten kuin se on kirjoitettu. Paljon useammin kuin homoseksuaalit, näissä kirjoituksissa, etenkin Jeesuksen opetuksessa, parannuksen teon paikalle viedään kovasydämiset, kirjanoppineet, fariseukset ja publikaanit. Myöskin rikkaan on vaikea päästä sisälle Jumalan valtakuntaan. Näin me Raamatusta luemme. Olemme myös itse usein parannuksen tekijän paikalla, emme vain opettamassa, sillä lukiessamme Jeesuksen sanoja, hän puhuu myös meille työntekijöille Sanansa kautta.

Ihmettelin ääneen toisessa järjestössä olevalle kollegalle tilannettamme. "Raamatun usko toimii meillä. Kukaan ei loukkaannu sinänsä siitä, että olemme kristittyjä ja toimimme sen mukaan. Kukaan ei syyllisty meidän sanoistamme sinänsä, mutta toki monet pohtivat elämäänsä ja tarvetta korjata sen suuntaa, kun he punnitsevat elämäänsä ja vaikeuksiaan tässä ympäristössä, missä Jumala on terävän sanansa, mutta myös ylivuotavan armonsa kanssa läsnä. Miksi tämä toimii, mutta hajoaa heti jos alan puuhaamaan tätä väkeä seurakuntiin? Olen tehnyt näin monasti. Heti alkavat ongelmat ja opilliset kiistat tai henkilö syyllistyy jonkun seurakuntalaisen sanoista tai syyllistävästä kysymyksestä." Näin tilitin kollegalleni. Hän, pitkän linjan järjestötoimija totesi tunnistavansa saman ilmiön.

Kenelle Jeesus antoi armon ja kenelle tuomion?

Seurakunnilla on suuri haaste kohdata ihmisiä sillä tasolla, jolla he ovat. Niissäkin missä minä olen mukana. Emme kykene nykyisellä jumalanpalvelusmallilla kohtamaan ihmisiä arjen ja elämän tasolla, sillä jolla Jeesus liikkui. Samarialainen nainen sai kuulla, kuinka monta miestä hänellä oli ollut ja nykyinenkään ei ollut hänen, mutta hän sai kuulla myös siitä että hänellekin oli tarkoitettu Elävä Vesi, jonka juotuaan ei enää janoa. Syntiset naiset saivat armon sanomatta mitään - kyyneleet riittivät ja heidän oma huokauksensa sen puoleen, jolla on ikuisen elämän sanat. Halveksittu vilpillinen veronkerääjä Sakkeus muuttui, kun Jeesus ilmoitti haluavansa aterioida hänen kanssaan.

Tästä näkökulmasta ymmärrän, että helluntaikirkko yritti sanoa, että kaikki ovat tervetulleita. Mutta se on niin vaikeata sanoa syntiselle että sinäkin saat tulla, siten että oppimme ei siitä häiriinny. Riittääkö siihen edes kannanotto, epäilen. Seurakunnan on otettava ihmiset vastaan sellaisena kuin he ovat, ilman mitään julistuksia, sillä autuaita ovat puhdassydämiset, eivät puhdasoppineet. Puhdasoppisuudesta (kukaan ei sitä ole - mutta sen julistamisesta) olen varoittanut aiemminkin. Ne seurakunnat taitavat olla enemmän intellektuelleille, älykkäille, paremmalle väelle - keskiluokalle tarkoitettuja, niille, joilla on aikaa ja resursseja puhtain opillinen suuntaus ja voimaa kiivailla virheettömästä tulkinnasta.

23.3.2021 Ismo Valkoniemi

Opillinen vai kokemukseen perustuva helluntailaisuus

Areiopagi-sivusto pohdiskeli muutamia viikkoja helluntailaisuutta ja sen synnyttämiä mielikuvia, todeten totuuden mukaisesta – joskaan ei välttämättä aiheellisesti -, että liikettä pidetään joskus epä-älyllisenä, koska se näyttää korostavan uskonnollisen kokemuksen ja Pyhän Hengen vaikutuksen merkitystä enemmän kuin teoreettista akateemista teologiaa. Kirjoitus etsi hyvin rakentavalla tavalla kokemukseen omaavan käsityksen tietoteoreettista pohjaa, joka sekin olisi löydettävissä.

Voimme havaita, että helluntailiikkeen piirissä teologisen ja opillisen perustan vahvistaminen elää nousukautta, mutta ehkä seurakuntien näkökulmasta osin aika villisti ja vapaasti, ikään kuin kaikki teologinen koulutus olisi aina ja automaattisesti sopivaa seurakuntien tarpeisiin. Samaan aikaan liike elää opillisen hämmennyksen aikaa, jossa myös erilaiset näkemykset naispastorien asemasta tai nuorten perustamien uusien seurakuntien asemasta jakavat mielipiteitä. Liikkeen jäsenmäärä on kääntynyt laskuun ja on pienimmillään nyt 25 vuoteen, eikä 53% seurakunnista kastanut yhtään ainutta ihmistä viime vuonna.

Ajattelen että juuri nyt meidän tulisi keskustella paljonkin siitä, minkälainen tietoteoreettinen itseymmärrys liikkeessämme tarvitaan opillisesta perustuksesta, koulutuksen suunnasta ja siitä kuinka asemoimme itsemme ja itseymmärryksemme suhteessa liikkeemme alkuperäiseen voiman lähteeseen, kokemukseen ja Pyhän Hengen vaikutuksen merkitykseen. Entä opillinen kehyksemme ja pastorien sekä seurakuntatyöntekijöiden koulutustaso, mikä tulisi olla meidän liikkeemme vaatimustaso? Teen nyt oman avaukseni, jossa otan myös tietoisen riskin.

Uudet seurakunnat

Jos olen oikein ymmärtänyt, helluntaikirkko suhtautuu myönteisesti nuoremman sukupolven perustamiin uusiin helluntaiseurakuntiin, koska joka tapauksessa ne syntyvät joko liikkeen sisä- tai ulkopuolelle. Mikäli tämä kysymys hoidettaisiin mallikkaasti, tilanne nähtäisiin uusien seurakuntien istutustyönä, joissa voitaisiin positiivisella prosessilla säilyttää vanhan ja uuden suhde, joka on luonnollinen osa elämän jatkumista. Osa seurakunnista ei kykene tätä käsittelemään rakentavasti, joka on johtanut tarpeettoman jännitteen syntymiseen.

Opillinen perusta

Puutteellinen tai sekalainen opillinen pohja on syynä sille, että liikkeestä vuotaa väkeä opillisesti selkeämpiin rakenteisiin, kuten luterilaisuuden eri liikkeisiin ja herätysliikkeisiin, ortodokseihin sekä uusiin opillisesti selkeisiin reformoituihin suuntauksiin, joita alkaa olla kaikissa suurimmissa kaupungeissa. Toki, myöskin karismaattiset liikkeet voivat toiselta seinämältä houkutella joukkoihinsa niitä, jotka eivät löydä riittävää tunteisiin tai kokemukseen pohjautuvaa toimintaa seurakunnan jäykistyessä tai eivät löydä oikeanlaista musiikkia, oikean ikäistä seuraa tai ylistystä jota kaipaavat. Olipa syy mikä tahansa, on selvää että kaikille emme voi tarjota kaikkea.

Itse kävin niin pitkällä luterilaisen tunnustuksellisuuden maisemissa, kuin se on mahdollista. Tunnustuskirjat tulivat kahlattua jo ennen teologin opintoja, suoritettuani diakoni- ja pappistutkinnon luterilaisessa venäjän työhön valmentavassa instituutissa.

Tänään näen, että helluntailaisuuden voima ei ole ollut aiemmin, enkä usko että se löytyy jatkossakaan oppirakenteen ja teologian puhtaudessa ja tiedon kasvattamisessa. Monet muut ovat kulkeneet opillisen älyllisyyden tietä jo satoja vuosia. Emme näe puhdasoppisuuden ja tiukan tunnustuksellisuuden lisäävän liikkeen voimaa. Se kyllä säilyttää, luo traditiota, mutta ei synnytä uutta. Matteuksen evankeliumin 22. luvun jakeen 29, Jeesuksen sanat ovat huomionarvoiset; "Te eksytte, koska ette tunne kirjoituksia ja Jumalan voimaa." Molempia siis tarvitaan. Eräs helluntailiikkeessä varmuudella ilmennyt vahvuus on ollut vapaus. Liike on ollut vapaampi liturgiassa, kirkkokalenterin noudattamisessa ja myös vapaa ilman kaikkia kirkkoisien tai tunnustuskirjojen painolasteja, sillä niitäkin on. Samalla tunnistan, että näiden täydellinen puuttuminen aiheuttaa monien teemojen puuttumisen ja järjestelmällisyyden katoamisen. Mutta meidän ei ole pakko ammentaa opillista ymmärrystä edes, ja vain, läntisen teologisen oppikäsityksen oikeasta tulkinnasta, vaan voisimme osin ohittaa ison osan kirkollisesta eetoksesta, kreikkalais-hellenistisestä vaikutuksesta ja sellaisesta tunnustuksellisuudesta, joka ei ole tarkoitettu meille tai vapauttamme rajoittamaan.

Mihin me tarvitsemme tietoteoreettisen kehyksen jostakin filosofisesta suuntauksesta? Toki yleissivistys edellyttää perusasioiden ymmärryksen. Eikö meille riitä yksinkertainen uskon oppi, jonka voisimme paaluttaa maailman suurimman helluntailiikkeen Assembly of God -kirkkokunnan tapaan, vaikkapa riittävällä määrällä niitä peruskäsityksiä, joita ajattelumme ytimessä on? Eikö meidän tulisi olla osa sitä helluntailiikkeen perustaa, jonka ilmapiirissä liike on syntynyt? AOG:n 16 opillista pylvästä ovat: Pyhät kirjoitukset innoittavat, yksi tosi Jumala, Herran Jeesuksen Kristuksen jumaluus, ihmisen lankeemus, ihmisen pelastus, seurakunnan toimitukset, Pyhän Hengen kaste, alkuperäinen fyysinen todiste Pyhän Hengen kasteesta, pyhitys, seurakunta ja sen tehtävä, ydintehtävä, Jumalallinen parantaminen, siunattu toivo, Kristuksen tuhatvuotinen hallituskausi, lopullinen tuomio, uudet taivaat ja uusi maa.

Kysyt ehkä, että mitä ongelmia tunnustuskirjoissa tai kirkkoisien ajattelussa sitten on. Otan joitakin haastavia ja osin ongelmallisia pilkahduksia, joita itse hahmotan suhteessa läntiseen kristilliseen teologiaan? En kuitenkaan väitä että ne olisivat välttämättä ongelmia, mutta ne ovat ongelmia helluntailaisuudelle, joka on perustunut kokemukseen, Pyhän Hengen toiminnan olemassa olon tunnustamiseen ja vapauteen. Mikäli meistä tulee 'pikku luterilaisia' tai muulla tavoin emme löydä omaa identiteettiämme ja alamme rakentamaan vahvaa opillista ja tunnustuksellista rakennetta, meistä tulee entistä enemmän säilyttäjiä.

Katolisen teologin Emil Antonin kirja, Kahden virran maa, avaa ymmärrystä siitä kristinuskon haarasta, joka ei ole ollut läntisten kirkkoisien tai kreikkalais-hellenistisen kulttuurin vaikutuksen alla. Kirja ohittaa sen kirkkohistoria, jonka tunnemme ja kuitenkin näemme, että Messias itse on rakentamassa seurakuntaansa myös siellä, missä kreikkalainen, Roomalainen tai läntinen kristillinen ajattelu ei ole pesäänsä tehnyt. Kyse ei ole vain tästä kirjasta, vaan myös meillä on monia läntisen kristillisyyden yli katsovia, jotka näkevät vääristymän joka on läpäissyt myös meidät.
Mikäli annamme ymmärryksemme kasvaa, meidän on myönnettävä, että yhden kirkon käsite tai Paavin Pietarin istuin -teema ei ole ongelmaton, eikä se ole ollutkaan. Erityisesti maahanmuuttotyössä näemme, että Kristus ja kristologia on korvannut juutalaisen Messiaan silloinkin, kun sen ei pitäisi ja lähestymme aika ajoin korvausteologisia näkökulmia. Kalenteri, jota noudatamme ei istu lainkaan siihen aikakäsitykseen, josta Jumala itse puhuu Raamatussa. Raamatun vuosi ei ala keskellä pimeintä talvea keskiyöllä, vaan siitä kun luonto herää uuteen kasvukauteen päivän taittuessa iltaan. Elämme Roomalaisten keisarien määrittämässä vuosirytmissä, jossa edes kaikkein pyhin juhla, pääsiäinen, ei ole oikeassa paikassa. Kaiken lisäksi Raamattu kertoo voimista jotka muuttavat ajat ja lait. Kreikkalainen hellenistinen filosofia läpäisee läntisen kirkollisen ajattelun niin suvereenisti, että emme edes ymmärrä mitä olisi elämä ilman sen värittämää maailmankuvaa.

Mitä me tarvitsemme?

Ajattelen tänään niin, että me tarvitsemme ennen kaikkea Raamattuherätyksen, voimakkaan, eräänlaisen helluntailaisen pietismin, jossa palaamme alkujuurille etsimään Jumalan tahtoa Sanan uskomattomista aarteista. Ajattelen, että emme tarvitse niinkään teologista opinahjoa, vaan tähän riittää oman liikkeemme seminaarin taidot ja ymmärrys ja jossa kutsumus ja innostus ovat läsnä. Toki teologisia aineita voi olla tarvittava määrä mukana.
Tarvitsemme enemmän kutsumustietoisia paimenia, joilla riittävät opinnot ja ymmärrys Raamatusta, kuin erinomaisen teologisen pohjakoulutuksen saaneita, joskin heitäkin tarvitaan. Ajattelen niin, että tarvitsemme Raamatun opettajia, jotka innostuneesti ja syväluotaavasti avaavat Raamatun salaisuuksia ja kysyvät Jumalalta neuvoa opetustehtävään. Unelmoin opetuksesta, joka koukuttaa kuulijoita paikalle rehevällä ja rehellisellä Sanan ymmärrykseen pohjaavalla opetuksella, yli liikkeemme rajojen. Ajattelen niin, että seurakunnat ovat erilaisia, mutta niillä on riittävät opilliset paalut ja doktriinit, joiden varassa ne ovat osa helluntailiikettä.

Ajattelen niin, että meidän on annettava ennakkoluulottomasti tilaa sille työlle, mitä Pyhä Henki haluaa parissamme tehdä. Voolahden pikkuruisessa helluntaiseurakunnassa, salimme täyttyy maahanmuuttajista, joille kirkkomme on rakas paikka, jossa pienten alkuvaikeuksien jälkeen mausteet saavat haista ja pianon polkimet rikkoutua. Tilat voidaan tuulettaa ja polkimet korjata iloiten, sillä kuoleman sijaan elämä jatkuu.

Ajattelen niin, että meillä on varaa ruokkia nälkäisiä, vaatettaa alastomia ja tarjota turvaa lyödyille. Ajattelen niin, että tämä kaikki syntyy vain siksi, että me olemme valmiita kuolemaan sille joka pidättää, myöntämään sen että me emme ole mitään ilman eläväksi tekevää Isää, jonka kasvojen eteen saamme mennä meidän sukulunastajamme, Messiaan ja Herramme nimessä.

Matteus 22:37-40: Jeesus vastasi: "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat."
Toisin sanoen, Jeesus sanoi että laki ja profeetat ovat oikeastaan näissä kahdessa käskyssä. Jos oppi on pelkistettävissä tähän rakkauden kaksoiskäskyyn ja vanhurskauttaminen tapahtuu uskossa, ei tiedossa, meidän on varjeltava liikettä uudistaessamme uskon tasoa. Olen elämässäni tavannut joitakin henkilöitä, jotka ovat tehneet minuun lähtemättömän vaikutuksen sydämen vanhurskaudella, vaikka he ovat olleet meidän asettamamme opillisen järjestelmän ulkopuolella, ns. oppineita.

Toistan lopuksi alussa mainitsemani kysymyksen. Mikä tulisi olla meidän liikkeemme vaatimustaso?

8.3.2021 Ismo Valkoniemi