Konservatiivit vs liberaalit

Kirkossa on viime aikoina keskusteltu paljon hajautumisesta eli polarisaatiosta. Useissa piispanvaaleissa ehdokkaita on profiloitu konservatiivi-liberaali-akselin kautta. Eduskunnassa hyväksytty laki samaa sukupuolta olevien avio-oikeudesta veti kirkon mukaan keskusteluun. Nyt olemme tilanteessa, jossa olemme jo nähneet 'kapinallisia' pappeja, jotka vihkivät vastoin kirkon virallista näkemystä avioliittoon samaa sukupuolta olevia.

Samankaltainen keskustelu tradition uudistajien ja säilyttäjien välillä on käynnissä lähes jokaisessa uskonnollisessa liikkeessä. Monien uskonnollisten ryhmien ja uskontojen piiristä (ks. Garrod & Jones 2009). Amerikassa kahtiajako on ollut myös poliittinen. Näyttää siltä, että tämä poliittinen kahtiajako on leviämässä nyt myös Eurooppaan (Halla-aho, Le Pen, Itä-Euroopan maat, Hollanti, Englanti jne.). 2000-luvulla medialla onkin merkittävä rooli mielikuvien luomisessa myös uskonnon alueella. Mediatutkija Johanna Sumiala arvioi median rakentavan draamallista kaarta ja jännitettä kirkollisissa kiistoissa. (Sumiala 2010).

Rajalinjoja konservatiivien ja liberaalien välillä on syntynyt esimerkiksi sen perusteella, miten suhtaudutaan naispappeuteen tai homoseksuaalisuuteen. Vastustajia on kutsuttu konservatiiveiksi, kannattajia liberaaleiksi. (Juntunen 2002; Pursiainen 2004; Lehtipuu 2010; Ruokanen 2010.)  

Kirkkoon kuuluvat liberaalit ja konservatiivit eroavat toisistaan siinä, missä määrin he uskoivat erilaisiin kristinuskon perususkomuksiin, kuten uskontunnustuksessa ilmaistuihin dogmeihin.

Kirkkomonitor 2007 tutkimuksen mukaan 82 % kirkkoon kuuluvasta konservatiivista uskoi vakaasti tai piti todennäköisenä, että Jeesus on Jumalan poika. Uskonnollisesti liberaaleista puolet katsoi Jeesuksen olevan Jumalan poika. 13 % uskonnollisesti liberaalia kirkon jäsentä ei uskonut ollenkaan siihen, että Jeesus on Jumalan poika. Konservatiiveista näin ajatteli kaksi prosenttia. Tänään prosentit ovat jo tuosta muuttuneet konservatiivin näkökulmasta huonompaan suuntaan. Tässä voi olla yksi selitys siihen, miksi konservatiiviset kirkot voivat paremmin kuin liberaalit. Jos ei edes usko, kuinka innostunut on evankeliumin julistamisesta ja koko asiasta? Leipäpappeus ja eläkepäivien odottelu alkaa hiipiä pirtaan ja innottomuus paistaa kauas. Sitä paitsi se ns. the 'Henki' puuttuu!

Samaisen kirkkomonitor tutkimuksen mukaan uskonnollisesti konservatiivit olivat aktiivisempia julkisessa uskonnonharjoituksessa. Konservatiiveista joka seitsemäs (15 %) ja liberaaleista vain noin 5 % osallistui jumalanpalvelukseen ainakin kerran kuukaudessa.  22 % konservatiiveista osallistui ainakin kerran kuussa johonkin muuhun hengelliseen toimintaan, kuin jumalanpalvelukset tai kirkolliset toimitukset. Liberaaleilla vastaava osuus oli edelleen 5 %. Myös yksityisessä uskonnonharjoituksessa konservatiivit seurakuntalaiset ja kirkon työntekijät olivat liberaaleja aktiivisempia. Suhdeluku oli kutakuinkin sama kuin yllä.

Älyllistä epärehellisyyttä?

Miksi olla kirkon papin virassa, mutta ei usko kirkon sanomaan? Olisiko vastaus palkassa tai siinä, että saa arvostusta (tai ainakin sai)? Miksi poistaa käskyjä ja vesittää sanomaan, johon ei kuitenkaan edes usko? Voiko uskontoa joka tästä syntyy, edes loppujen lopuksi kutsua kristinuskoksi? Ei. Vaikka Luther sanoo, että missä oikein saarnataan ja sanaa luetaan sekä sakramentteja vietetään, siellä on Kristuksen kirkko. Onhan se niinkin, mutta saarnoihin tulee epäusko ja lihan maku. Kristuksen tuoksu ja lopulta Hänen seurakuntansa on kadonnut.

 

Tutkimuksen mukaan päivittäin rukoilevien konservatiivien osuus oli lähes kaksinkertainen liberaaleihin verrattuna. Olisiko tällä jotakin tekemistä voiman, voiman tunteen tai voimavaikutuksen kanssa? Samalla sanon niille, jotka katsovat että nyt konservatiivi kehuu konservatiiveja, että aidoimmillaan tämä rukous on alati sen pyytämistä, että 'ole minulle kurjalle syntiselle pelastaja, lunasta minut vapaaksi!' Siitä on kehu kaukana, mutta elämän mielekkyys ja toivo lähellä.

Konservatiivit ja liberaalit poikkesivat toisistaan selvästi, kun heiltä kysyttiin näkemyksiä samaa sukupuolta olevien suhteesta. Erot tulivat esiin sekä seurakuntalaisten että kirkon työntekijöiden ryhmässä. On siis tutkimuksin osoitettavissa konservatiivisen ja liberaalin uskonnon ja kirkon erot. Ne näkyvät niin jäsenten kuin työntekijöiden uskossa ja asenteessa. Käsityksissä homoseksuaalisuudesta konservatiivit ja liberaalit siis poikkesivat toisistaan myös selvästi. Suhtautuminen naispappeuteen ei sen sijaan papeilla ja kanttoreilla voimakkaasti erotellut konservatiivisuutta tai liberaalisuutta. Selkeästi itseään konservatiiveina pitävistä vain kymmenesosa vastusti naispappeutta.

Kuten edellä kuvattu osoittaa, konservatiivisuus ja liberaalisuus ilmenevät hyvin monella uskonnollisuuden sektorilla. Konservatiivit ja liberaalit uskovat ja toimivat eri tavoin. Tämä ilmenee julkisessa uskonnonharjoituksessa (osallistuminen), yksityisessä uskonnonharjoituksessa (raamatunluku ja rukous), kuin sitoutumisessa uskonkäsityksiin. Konservatiivit osallistuvat useammin ja harjoittavat uskontoa myös yksityisesti aktiivisemmin kuin liberaalit. Konservatiivit pitäytyvät liberaaleja vahvemmin uskontunnustuksessa ilmaistuun dogmaan.

Kirkon polarisaatio ei siis ole vain median luoma kupla tai erilaista ajattelua jossakin yksittäisessä kysymyksessä. Yksittäisten moraalikysymysten ohella liberaalien ja konservatiivien käsitykset Jumalasta ja kuolemanjälkeisestä elämästä poikkeavat toisistaan. Liberaalit ja konservatiivit papit painottavat myös työssään eri asioita. Kysymys on siis sekä sisällöllisistä että käytännön ratkaisuihin liittyvistä erilaisista painotuksista, joilla voi olla kauaskantoisia seurauksia. Minä näen normatiivisuuden katoavan liberaalin kirkon mukana palapalalta, kun se hyväksyy äänekkäiden ryhmien vaatimukset. Koko uskonnollinen kenttä kokee uusjaon, jos kehityksessä ei tapahdu muutosta.

Uskon voimavaikutukset esiintyvät siellä missä Sanaa julistetaan, rukoillaan Isää totisella sydämellä ja mielellä, ei siellä missä se on liturgiaan sitoutunut rakennelma, jonka takana ei uskota olevan mitään todellista. Pelkkä uskon konstruktio ei riitä antamaan ikuista elämää.

Ideologin ongelmat

Olen idealisti, etenkin sen jälkeen kun aloin ymmärtää että juuri ideamaailmasta käsin elämälläni on perusta. Varmaankin kaikkina ikäkausina perustana on ollut joku idea maailmasta ja omista tavoitteistani, mutta nuoruuden ja nuoren aikuisen perusta, jossa keskeistä oli "oma ansaintalogiikka", maksimaalinen hyöty ja menestyminen, ei tarjonnut iloa kuin -90/-91 lamaan asti.

Pienellä paikalla, suurissa ongelmissa hahmotin ideamaailmani pettäneen ja sen kautta joutuneeni keskelle vaikeuksia. Tässä samassa sopassa kiehui valtaisa joukko ekonomisteja ja yrittäjiä sekä tavallisia kansalaisia, jotka olivat saaneet lainaa määrättömästi ylelliseen elämiseen.

Uusi kestävä ideaali Jumalan valtakunnasta on tarjonnut pohdittavaa ja purtavaa jo 24 vuotta. Seuraavat lamat menivät jo heittäen ja mitkään sodat, myrskyt tai tsunamit eivät ole järkyttäneet maailmankuvaani. Omalta puoleltani koen eläväni suhteessa, jonka toinen osapuoli on pohjaton Hyvyys ja Oikeudenmukaisuus. Tässä suhteessa kasvaminen on ollut sekä kipeätä että turvallista. Se on tuonut myös mielekkäitä tehtäviä, jotka eivät näytä loppuvan, mutta se aiheuttaa jatkuvasti myös konflikteja maailmankuvien törmätessä.

Olen ollut innostunut kristillisestä päihde- ja sosiaalityöstä, jossa tästä ideaalista käsin on ollut riemullista tehdä työtä. Mutta jos tämän työn pariin tai muuhun kristilliseen aatteelliseen työhön alkaa kantautua ajatuksia, jotka huonosti istuvat aatteellisen toiminnan kanssa, minusta tulee ikävä ideologi. Suurten ansiotulojen perusteleminen vertailemalla sitä yrityselämän tai tulospalkkaus, eivät sytytä aatteelista idealistia. Suuret tulot aatteellisessa toiminnassa vahingoittavat koko sektoria, etenkin kun niihin oikeutetusti julkisuudessa puututaan. Vielä rahaakin suurempi ongelma aatteelliselle sektorille on aatteen kadottaminen. Silloin koko kantava pääoma on menetetty.

Kasvaessaan järjestöt, kirkot ja seurakunnat laitostuvat, jäykistyvät ja ideologialle ei ole enää sijaa. Uskonpuhdistuksen tehtävä on ideologian palauttaminen, ideaalin ottaminen kantavaksi rakenteen sijaan. Tänään olisi paljon tilaa uskonpuhdistukselle, protestisuudelle josta protestanttisuus sai nimensä, niin järjestöissä, kuin kristillisissä seurakunnissa ja kirkoissa.