Rehellinen ja suora kristitty: Puhetta seurakunnasta ja siellä haavoittuneista

Rehellinen ja suora. Ensimmäinen on tavoiteltu ja pidetty piirre, jälkimmäisestä ei niinkään pidetä. Mutta väitän, että niitä ei voi erottaa toisistaan. Ollaksesi rehellinen, sinun pitää olla myös suora. Kun tähän lisätään vielä sana kristitty, tulee uusi ulottuvuus mukaan - kolmas. Nimittäin ensimmäisestä olet vastuussa itsellesi, toisesta yhteisölle jossa elät ja kolmannesta Jumalalle.

Näen valtavasti haasteita, joista tulisi puhua, mutta joista puuttuu puhumisen kulttuuri. Kristillisessä seurakunnassa, tarkoitan laajaa ymmärrystä kristillisistä piireistä, on asioita joista vaietaan. Tietenkin niitä on kaikissa yhteisöissä. Täydellisesti avoimia yhteisöjä tuskin on olemassakaan. Emme kenties kestäisi sellaisen keskellä.

Yksi teema, josta on puhuttava, on uskonnollisen toiminnan haavoittamat. On surullista huomata, kuinka paljon uskovaisten kotien nuoria elää vakavasti haavoitettuina ja katkeroituneina. Minulla ei ole tilastollista tietoa käytössä, joten nyt puhun kokemuksesta joka on syntynyt työni kautta. Kun nuorista asiakkaista liian moni on taustaltaan uskovasta kodista, se korreloi todellisesta ongelmasta. Jokin on mennyt usko-projektiossa pieleen, jos nuori on väsynyt uskovan isän väkivaltaiseen käytökseen, toinen on ajettu kodista kadulle liian nuorena siksi, että hän ei kykene elämään kypsää uskovaisen ihmisen elämää ja kolmas on väsynyt vain ulospäin näyttäytyvään pyhään kulissiin, jonka alla piilee taloudellisia väärinkäytöksiä, perheen nimissä otettuja pelivelkoja ja pettämistä.
Ainoa tapa kohdata nuori on puhua avoimesti kristittyjen pienuudesta, heikoista vanhemmista ja haavottuneista sukupolvista, sekä ottaa nuori kokemuksineen todesta. Hän tarvitsee toisenlaista kuvaa kristityistä. Sitä, joka ei puolustele vääryyttä ja väärintekemistä, vaan tilanteen vakavuuden mukaan toimii piittaamatta siitä, onko joku kulissi kaadettava.

Toinen teema on seurakunta, jota jo aiemmassa blogissani käsittelin. Voit lukea sen pohjatekstiksi, jos haluat, aion nimittäin jatkaa siitä mihin se päättyi. Elämän mittaisessa, ajan kestävässä uskossa, meidän ei tule rakentaa elämäämme, eikä seurakuntaelämäämme hengellisen musiikin varaan, ei ylistyksen varaan, ei taidokkaiden puhujien varaan, ei parannuskokemusten varaan, ei ihmeiden varaan, ei temppujen varaan, ei profetioiden varaan, ei kielillä puhumisen varaan, ei sukumme päätösten varaan, ei isiemme perinteen varaan, ei Lutherin varaan, ei tunnustuskirjojen varaan, vaan Kristuksen varaan.
Voimme myös katsoa sitä, mikä on kestänyt aikaa. Ortodoksisuus on yksi vanhimmista kristinuskon suuntauksista. Hieman oikaisten voidaan todeta, että sen tapa rakentaa seurakuntia ja etenkin ylläpitää niitä on kestänyt aikaa noin 2000 vuotta. Tällä tavalla vertaillen katolisuus on myös varsin kestävää. Protestanttisessa kristillisyydessä aikajänne on lyhyempi, mutta niin on muutoksetkin suurempia. Helluntailaisuudessa eletään nyt murroksen aikaa. Monissa seurakunnissa sukupolvenvaihdos teettää suuria ongelmia. Sen myötä, vaihtuu kulttuuri joko seurakunnan sisällä tai seurakunta kuolee ja kulttuuri katoaa sen ulkopuolelle. Vaihtoehtoa ei näytä tälle kehitykselle olevan. Jos tätä katsotaan eteenpäin, se laittaa kysymään, mitä tapahtuu aina 10 - 30 vuoden välein. Pirstoutuminen, kulttuurin hajoaminen ja uusi ryhmä.

Olen jo päätöksen tehnyt omalta osaltani. Elän nyt useammassa seurakuntatodellisuudessa, mutta aikaa myöden joudun valitsemaan sen mihin uskon eniten. Nyt se näyttäisi olevan uudelleen järjestäytyvä protestanttinen kirkko-liike. Sellainen, joka pitää kiini sanasta, viettää ehtoollisjumalanpalvelusta, jossa Sanaa oikein saarnataan, vähintään kerran kuukaudessa, luo järjestelmän jossa on papit ja diakonit, mutta ei tee kompromissejä aikalaisten vaatimuksesta Raamatun opetusten suhteen. Jumalan Sana on kirjoitettu siten kuin se on ja niin se on saarnattava. Armoa ei voi ymmärtää, jos ei ymmärrä että on syntinen. Syntiä ei voi ymmärtää, jos ei synnistä saarnata. Pitää olla rehellinen ja suora kristitty, vaikka kulissit kaatuisivat.

12.2.2018 Ismo Valkoniemi

Historiallinen Rooma 2009

Kaikki tiet vievät Roomaan, myös meidän tiemme – ainakin yhden kerran elämässä. Se tapahtui heinä-elokuun vaihteessa. Vuokrasimme mökin Rooman läheltä, hyvien julkisten kulkuyhteyksien ääreltä. Lähellä ollut leirintäalue hieman hirvitti, sillä kotimaisen kokemuksen mukaan näillä alueilla osataan myös juhlia ja häiritä lomalaisten unensaantia. Toisin oli Roomassa. Vaikka leirintäalueella oli runsaasti nuoria, en nähnyt kenenkään olevan humalassa yhtään kertaa kymmenen päivän aikana. Minkäänlaisista järjestyshäiriöistä tai haitallisista äänistä ei ollut tietoakaan! Mökkialuetta hoidettiin huippu hyvin ja sen läheisyyteen kuuluvat palvelut, uima-altaat ja ravintolat olivat esimerkillisesti hoidettu. Kuitenkin maa on tilastojen mukaan täynnä rikollisuutta ja mafiosoja.Roomassa vierailimme muutaman kerran metrolla ja liikuimme muutoinkin julkisilla kulkuvälineillä. Se oli edullisuuden lisäksi opettavaista ja mukavaa. Näin pääsimme paremmin sisälle maan tapoihin sekä saatoimme tarkkailla ympäristöämme.

Paikallinen mustalaisorkesteri matkusti kerran kanssamme Roomaan samassa vaunussa. Musiikki ja laulu soi, ja hattu kiersi. Erittäin hyvä hanurinsoittaja ja hiekalla täytettyä kaljatölkkiä rytmisoittimena käyttänyt poika toivat vaunuun eloa. Muu orkesteri odotteli pääsyä Roomaan penkeillä ja perheen naiset ja lapset hoitivat imetys- ja lastenhoitotehtäviä vaunun muussa osin. Köyhdyimme kolikkojen verran, sillä rytmisoittaja osasi myös kiertää sopivin väliajoin hattu kädessään. Toisaalta tiesimme että Roomaan meneminen tarkoitti rahanmenoa. Heille se tarkoitti hyvää apajaa.
Eräänä iltana menimme lähtöasemalta metroon, noin klo 22, jolloin vaunuun sattui kolme narkomaania selvästi aineiden vaikutuksen alaisina. Tunnelma vaunussa oli kireä ja eräs paikallinen mies oli joutua tappeluun ryhmän kanssa. Hän joutui lopulta poistumaan vaunusta ennen kuin se edes lähti, koska tilanne oli kehittynyt liian uhkaavaksi. Ryhmä nahisteli myös keskenään ja siitä ärsyyntyneenä eräs heistä päätti osittain sulkea vaunun poistumisväylän. Myös omaa poistumistamme vaunusta tämä nuori ”häirikkö” vaikeutti, jonka vuoksi jouduimme valitsemaan pienen lisälenkin päästäksemme oikealla asemalla pois. Tämä oli ainoa kerta, kun törmäsimme päihteisiin siten, että se olisi näkynyt katukuvassa. Viiniä maassa toki käytettiin paljon, mutta sen käyttö muistutti kotimaisen maitomme kulutustapoja.

Vatikaanin Rooman kirkko oli inhimillisesti vaikuttavin ihmisen rakentama kohde, jossa olen käynyt. Mitään erityisen pyhää tai jumalista en kokenut. Jonotimme turvatarkastukseen pääsyä kohtuullisen pitkään, jonka jälkeen pääsimme Vatikaaniin. Käynti paikallisessa rihkamakaupassa, katsomassa paavin kuvakoristeita ja muuta kristillistä rihkamaa, ei säväyttänyt. Ilmeisen vilpittömät jo iäkkäät nunnasisaret lienevät ilmaista työvoimaa näissä puodeissa. Kirkkorakennuksen mittakaava ja rakennusmateriaalit ovat inhimillisesti ihmeelliset, mutta siinä kaikki. Vaikuttavin tapaaminen tässä kirkossa oli pieni Jeesuksen kuva ”Ecce homo”, jossa hän katsoo säälien ja vähän hämillään tilannetta. Tuohon mestarilliseen maalaukseen oli helppo samaistua.

Ismo Valkoniemi 9.8.2009