Teksti pohjautuu Ismo Valkoniemen luentoon Suomen vapaakirkon Santalan opiskelijoille, jotka valmistautuivat hengelliseen seurakuntatyöhön – silloin joskus:
Epäkohtia on lähes mahdoton korjata, ellei niitä tunnista.
Väsymisoireiden havaitseminen ja tunnistaminen itsessä, perheenjäsenissä,
työtovereissa ja ystävissä, helpottaa niiden korjaamista ja tuen antamista sekä
vastaanottamista. Uupumusta ennakoivia oireita ovat työterveyslaitoksen mukaan
muassa kaunaisuus, kateus, myöhästymiset, matala yrittämisinnokkuus, vetäytyminen
ihmissuhteista, eristäytyminen, huonot ihmissuhteet; vihamielisyys,
epäluottamus ja väheksyntä, epävirallisen viestinnän ja kuppikuntaisuuden
lisääntyminen.
Kotona läheiset saattavat väsyä. Lopulta uupunut kadottaa niiden ihmisten
rakkauden ja tuen, joita hän erityisesti tarvitsisi selviytyäkseen tyynemmille
vesille.
Tunnettu psykologi, entinen mielenterveysseuran
keskusliiton johtaja Pirkko Lahti sanoi väsymyksestä ja masennuksesta
puhuessaan: ”Sodankäynnin asiantuntija Clausewitz sanoo, että olennaista
sodasta selviytymisessä on vihollisen tunteminen, mielen maltti, sitkeys ja
järkähtämättömyys. Nämä samat säännöt pätevät myös arjessa selviytymiseen!”
Aika yllättävä veto! Pohditaanpa asiaa hieman. Vihollisen tunteminen edellyttää
sitä, että me tiedämme, mitä vastaan tai minkä puolesta taistelemme. Tähän
olisi helppo antaa vastaus uskomme ytimestä; olemme Jumalan puolella ja meitä vastassa
on sielunvihollinen. Tämä on tietysti totta, mutta katsotaan asiaa hieman eri
näkökulmasta. Meidän vihollinen voi maallisemmasta näkökulmasta katsoen olla
myös oma vaatimustaso itseämme kohtaan, toisten esittämä toivomus, sellainen
johon voi sanoa myös ei ja jonka me kuulemme vaatimuksena, vaikka kyseessä oli
aidosti toivomus.
Teemme väärin tulkinnan vuoksi lupauksen, jota me emme pysty täyttämään siten
kuin me itse olisimme halunneet. Tällöin me kuuntelemme kriittisemmin toisten
sanoja ja olemme kuulevinamme arvostelua itseämme kohtaan; alamme selitellä ja lopulta
hermostumme.
Ristiriidat! Olen
itse sitä mieltä, ettei suurikaan työmäärä välttämättä väsytä, jos ilmapiiri on
ristiriidaton. Pienestäkin työstä saa äärimmäisen raskasta silloin kun
tilanteeseen liittyy ristiriitoja, pahoja puheita ja jännittynyttä ilmapiiriä.
Järkähtämättömyys
merkitsee sitä, ettemme vain ohimennen innostu asiasta, vaan jaksamme punnertaa
jonkin asian läpiviemiseksi. Kun me ymmärrämme, että me olemme Kristuksessa
vanhurskautettuja, mutta ihmisinä vajavaisia ja että päämäärämme on
evankeliumin eteenpäin vieminen, niillä voimavaroilla joita meillä on, me
voimme ottaa vastaan tehtäviä sen verran kuin jaksamme ja sen minkä otamme, me
teemme Herralle (Luther).
Väsyminen
voi johtua monesta syystä. Myös armolahjoista on voinut tulla suorituspakko.
Niistä on voinut tulla uskonelämän keskus tai onnistumisen tai Jumala-suhteen
mittari. Tällöin painopiste on väärässä ja väsyminen väistämätön. Keskus tulee
olla Jeesuksessa, ja hänen ristinkuolemassaan. Ristin juurella saa uskova levon
teoistaan ja Jumalan rauhan. Ristin juurella on armon ja armolahjojen
vaikutuspaikka. Muistakaamme Paavalin opetus galatalaisille "Lahjoittaako
Jumala teille Hengen ja antaako hän voimatekojen tapahtua teidän keskuudessanne
sen tähden, että te noudatatte lain käskyjä, vai sen tähden, että te uskotte
kuulemanne evankeliumin" (Gal.3:5).
Jos
siis Paavalinkin mielestä tärkein on se, että me uskomme evankeliumin, niin
armolahjojen ja Jumalan Hengen tuleekin olla kuin tuuli. Jumala sytyttää tuliaan
siellä missä tahtoo ja missä hyväksi näkee. Historia on täynnä tapauksia missä
vaikeudet ja kuivuus ovat saaneet ihmisen janoamaan ja etsimään Herran kasvoja.
Iloitaan siis siitä, kun me olemme armolahjojen kanavana, muttei tehdä
itsellemme lahjoista suorituspakkoa. Eikö lahja ole aina lahjan antajan yllätys
saajalle? Vai onko lahjasta tullut itsestään selvyys? Onko silloin kyse
jostakin muusta kuin lahjasta?
Tarjoan myös ajatusta niille, jotka väsyvät iän tuomien fyysisten ja
psyykkisten oireiden vuoksi. Tämä maailma näyttää mallia menestyvistä ja hyvin
pärjäävistä. Tässä voi olla yksi syy ikääntymisen tuomalle masennukselle.
Meistä jokainen ikääntyy, joudumme luopumaan lapsista, työstä ja asemastammekin
yhteisön jäsenenä. Kuule minua nyt! Sinussa ei ole mitään vikaa! Vanheneminen
on luonnollista ja meidän nuorempien pitää tehdä parannus. Meidän tehtävämme on
osoittaa vanhemmalle polvelle kunnioitusta ja arvostusta jo pelkästään sen
vuoksi mitä he ovat tehneet yhteiskunnallemme, 3. Moos. 19:32.
Lopuksi, jokainen tarvitsee viikoittaisen lepopäivän,
jolloin saa olla täysin irti työstään. Jeesus opetti viisasti ja
tasapainoisesti lepopäivän tarpeellisuudesta: ”Ihminen ei ole sapattia varten,
vaan sapatti ihmistä varten.” Levon
tarve ei ole heikkouden merkki, vaan osa Jumalan kuvaksi luodun ihmisen
perusolemusta, sillä Jumalakin lepäisi ja kukapa meistä häntä sanoisi heikoksi.
3.6.2016 Ismo Valkoniemi.