Väsyminen

Teksti pohjautuu Ismo Valkoniemen luentoon Suomen vapaakirkon Santalan opiskelijoille, jotka valmistautuivat hengelliseen seurakuntatyöhön – silloin joskus:

Epäkohtia on lähes mahdoton korjata, ellei niitä tunnista. Väsymisoireiden havaitseminen ja tunnistaminen itsessä, perheenjäsenissä, työtovereissa ja ystävissä, helpottaa niiden korjaamista ja tuen antamista sekä vastaanottamista. Uupumusta ennakoivia oireita ovat työterveyslaitoksen mukaan muassa kaunaisuus, kateus, myöhästymiset, matala yrittämisinnokkuus, vetäytyminen ihmissuhteista, eristäytyminen, huonot ihmissuhteet; vihamielisyys, epäluottamus ja väheksyntä, epävirallisen viestinnän ja kuppikuntaisuuden lisääntyminen.
Kotona läheiset saattavat väsyä. Lopulta uupunut kadottaa niiden ihmisten rakkauden ja tuen, joita hän erityisesti tarvitsisi selviytyäkseen tyynemmille vesille.

Tunnettu psykologi, entinen mielenterveysseuran keskusliiton johtaja Pirkko Lahti sanoi väsymyksestä ja masennuksesta puhuessaan: ”Sodankäynnin asiantuntija Clausewitz sanoo, että olennaista sodasta selviytymisessä on vihollisen tunteminen, mielen maltti, sitkeys ja järkähtämättömyys. Nämä samat säännöt pätevät myös arjessa selviytymiseen!” Aika yllättävä veto! Pohditaanpa asiaa hieman. Vihollisen tunteminen edellyttää sitä, että me tiedämme, mitä vastaan tai minkä puolesta taistelemme. Tähän olisi helppo antaa vastaus uskomme ytimestä; olemme Jumalan puolella ja meitä vastassa on sielunvihollinen. Tämä on tietysti totta, mutta katsotaan asiaa hieman eri näkökulmasta. Meidän vihollinen voi maallisemmasta näkökulmasta katsoen olla myös oma vaatimustaso itseämme kohtaan, toisten esittämä toivomus, sellainen johon voi sanoa myös ei ja jonka me kuulemme vaatimuksena, vaikka kyseessä oli aidosti toivomus. 
Teemme väärin tulkinnan vuoksi lupauksen, jota me emme pysty täyttämään siten kuin me itse olisimme halunneet. Tällöin me kuuntelemme kriittisemmin toisten sanoja ja olemme kuulevinamme arvostelua itseämme kohtaan; alamme selitellä ja lopulta hermostumme.

Ristiriidat! Olen itse sitä mieltä, ettei suurikaan työmäärä välttämättä väsytä, jos ilmapiiri on ristiriidaton. Pienestäkin työstä saa äärimmäisen raskasta silloin kun tilanteeseen liittyy ristiriitoja, pahoja puheita ja jännittynyttä ilmapiiriä.

Järkähtämättömyys merkitsee sitä, ettemme vain ohimennen innostu asiasta, vaan jaksamme punnertaa jonkin asian läpiviemiseksi. Kun me ymmärrämme, että me olemme Kristuksessa vanhurskautettuja, mutta ihmisinä vajavaisia ja että päämäärämme on evankeliumin eteenpäin vieminen, niillä voimavaroilla joita meillä on, me voimme ottaa vastaan tehtäviä sen verran kuin jaksamme ja sen minkä otamme, me teemme Herralle (Luther).

Väsyminen voi johtua monesta syystä. Myös armolahjoista on voinut tulla suorituspakko. Niistä on voinut tulla uskonelämän keskus tai onnistumisen tai Jumala-suhteen mittari. Tällöin painopiste on väärässä ja väsyminen väistämätön. Keskus tulee olla Jeesuksessa, ja hänen ristinkuolemassaan. Ristin juurella saa uskova levon teoistaan ja Jumalan rauhan. Ristin juurella on armon ja armolahjojen vaikutuspaikka. Muistakaamme Paavalin opetus galatalaisille "Lahjoittaako Jumala teille Hengen ja antaako hän voimatekojen tapahtua teidän keskuudessanne sen tähden, että te noudatatte lain käskyjä, vai sen tähden, että te uskotte kuulemanne evankeliumin" (Gal.3:5).

Jos siis Paavalinkin mielestä tärkein on se, että me uskomme evankeliumin, niin armolahjojen ja Jumalan Hengen tuleekin olla kuin tuuli. Jumala sytyttää tuliaan siellä missä tahtoo ja missä hyväksi näkee. Historia on täynnä tapauksia missä vaikeudet ja kuivuus ovat saaneet ihmisen janoamaan ja etsimään Herran kasvoja. Iloitaan siis siitä, kun me olemme armolahjojen kanavana, muttei tehdä itsellemme lahjoista suorituspakkoa. Eikö lahja ole aina lahjan antajan yllätys saajalle? Vai onko lahjasta tullut itsestään selvyys? Onko silloin kyse jostakin muusta kuin lahjasta?

Tarjoan myös ajatusta niille, jotka väsyvät iän tuomien fyysisten ja psyykkisten oireiden vuoksi. Tämä maailma näyttää mallia menestyvistä ja hyvin pärjäävistä. Tässä voi olla yksi syy ikääntymisen tuomalle masennukselle. Meistä jokainen ikääntyy, joudumme luopumaan lapsista, työstä ja asemastammekin yhteisön jäsenenä. Kuule minua nyt! Sinussa ei ole mitään vikaa! Vanheneminen on luonnollista ja meidän nuorempien pitää tehdä parannus. Meidän tehtävämme on osoittaa vanhemmalle polvelle kunnioitusta ja arvostusta jo pelkästään sen vuoksi mitä he ovat tehneet yhteiskunnallemme, 3. Moos. 19:32.

Lopuksi, jokainen tarvitsee viikoittaisen lepopäivän, jolloin saa olla täysin irti työstään. Jeesus opetti viisasti ja tasapainoisesti lepopäivän tarpeellisuudesta: ”Ihminen ei ole sapattia varten, vaan sapatti ihmistä varten.”  Levon tarve ei ole heikkouden merkki, vaan osa Jumalan kuvaksi luodun ihmisen perusolemusta, sillä Jumalakin lepäisi ja kukapa meistä häntä sanoisi heikoksi.

3.6.2016 Ismo Valkoniemi.  

Tehopakkauksia - väsyneitä vaeltajia

Luin kirjoituksen, jossa sielunhoitaja jakoi armoa niille, jotka kokivat huonommuuden tunnetta tehopakkauksien rinnalla. Lohduttaessaan väsyneitä, hän arveli, että liiassa tekemisessä ja esillä olemisessa on pohjasyynä luonteen epäterveet piirteet.

Työnohjaus, masennus ja työuupumus ovat verrattain uusia, mutta nykyisin päivittäistä sanastoa työpaikoilla. Työnantajan velvollisuus on katsoa, ettei työntekijä väsytä itseään työssä ja toimia työntekijän suojana. Olen esimiehenä ollessani nähnyt, että väsyminen ja uupuminen johtuvat harvoin paljosta työstä ja tekemisestä. Pääosin syyt ovat ristiriidoissa, uhkakuvissa, vähättelyssä tai epävarmuudessa.

Nouseeko esillä oleminen vain luonteen epäterveistä piirteistä? Ei toki. Ei voi olla johtaja, jos ei seiso johtajan paikalla. Vanhan testamentin taisteluissa johtajat olivat etunenässä. Niin kauan kuin Mooses piti taistelussa käsiä ylhäällä, Israel oli voitolla. Kun hän väsyi ja laski kätensä, Amalekilaiset olivat voitolla.

Elämme maailmassa, jossa evankeliumia saarnataan henkilökohtaisen kohtaamisen lisäksi internetin, TV:n, radion, painotuotteiden ja kokoustoiminnan avulla. Kaikki eivät voi tehdä työtä massamedioiden kautta. Jokaisessa liikkeessä, seurakunnassa ja järjestössä on muutamia näkyviä persoonallisuuksia. Samojen naamojen näkyminen voi myös ärsyttää. Miksi he haluavat olla esillä, kirjoittaa lehtiin tai tehdä musiikkia? Osittain kyse on johtajuudesta, taisteluesimerkistä ja sisäisestä näystä.

Mukana voi olla oman kuvan tuotteistamista ja vaara ihastua tähän tuotteeseen. Ei ihminen pyhity, vaikka esiintyy kristillisessä mediassa, eikä se vapauta narsismin vaarasta, mutta tunnistan siellä paljon vilpitöntä tahtoa vaikuttaa evankeliumin asian edistämiseksi. Minulla on ehdotus niiden ihmisten arviointiin, jotka esillä olemisensa vuoksi jakavat mielipiteitä. Kysytään kaksi kysymystä: Minkälaisia hedelmiä on korissa ja mitä meiltä puuttuisi ilman tätä henkilöä. Näin arvioiden olen lähes poikkeuksetta ollut siunaajan paikalla.

Maailmassa on lopulta vain kaksi eri joukkoa. Niitä jotka ovat Jumalan puolella ja Amalekilaiset, jotka ovat vastassa. Kaikki joutuvat valitsemaan. Uudestisyntyneitä Jeesuksen seuraajia on joitakin prosentteja maamme väestöstä. Pastorit ja hengellisen työn tekijät pitää laskea promilleina. Kun tästä piskuisesta joukosta joku antaa kuvansa, äänensä ja oman persoonansa julkisuuteen arvostelun kohteeksi, hymähtelyjen kohteeksi ja käy puolustamaan evankeliumia, hän on ottanut johtajan paikan.

Kuuntelin puhelinvastaajaani yöllä jätetyn viestin. Kuulin kuinka humalaisen soperruksen takana soi oma Kulkuri-laulumme. Ainoa evankelista, joka tuohon juoppokämppään pääsi yön pikkutunteina, oli CD-levy. Se saarnasi ja julisti väsymättä, välittämättä savusta ja metelistä. Julkaisemme uuden äänitteen, kirjoitan kirjoja ja kolumneja, saarnaan ilosanomaa ja taistelemme päihdeongelmaisten rinnalla. Enkä aio lopettaa. Laulan kutsujan lauluja ja syön Hänen leipäänsä, niin kauan kuin kutsu on voimassa.

Ismo Valkoniemi
Koluni RV-lehdessä 16.6.2009