USKON PÄIVITTÄMINEN versio 23.1.9.

 Älä katso väärään kohtaan historiassa

Läntinen kristillisyys ja sen ongelmat ja skismat sekä Euroopan sisällä, että sen ulkopuolella ovat eläneet sotaisasti sen jälkeen kun oppi kiinnitettiin keisarilliseen valtarakenteeseen. Ensiksi otettiin pesäero juutalaisiin ja sen jälkeen toisella tavalla ajatteleviin kristityihin ja uskosta osattomiin. Pakkokäännytykset ja kasteet olivat satojen vuosien ajan tapa muuttaa alueita kristillisiksi. Mutta kyse ei ole vain läntisestä kirkosta. Kristillisestä itse ymmärryksessä ongelmat ovat niin idässä, lännessä, etelässä ja pohjoisessa.

Vladimir otti kasteen Khersonesoksessa Krimillä 19. toukokuuta 988, nykyisen Sevastopolin alueella. Kasteen jälkeen ortodoksikristityksi siirtynyt Vladimir avioitui samassa paikassa Konstantinopolin prinsessa Annan kanssa.  Tämän jälkeen Pyhä Vladimir Kiovalainen nimen saanut hallitsija kehotti kaikkia oman hallitsemansa maan asukkaita kastattamaan itsensä Mustassa meressä tai Dniepr joen rannoilla. Näin tapahtuikin. Tässä tapahtumaketjussa katsotaan syntyneen Pyhä Ortodoksinen Venäjän maa – Äiti Venäjä. Tämän syntyhistorian pyhimmät alueet ovat Krim ja Kiova. Moskova oli tuohon aikaan pelkkää suoperäistä lähes asumatonta seutua. Tällä näkökulmalla Venäjän ortodoksinen kirkko siunaa Venäjän hyökkäyssodan Ukrainaan 2022.

Ristiretket Euroopasta Jerusalemiin alkoivat 1000-luvun lopulla. Matkalla tuhottiin paljon juutalaisia ja perillä odotti päävihollinen, zeldzukit.

1600-1700 luvuilla Ruotsin kuningaskunta kävi uskonsotia katolisia vastaan Puolassa ja ortodokseja vastaan Venäjän Karjalassa. Näissä luterilaisuus pyhitettiin tavalla, joka oikeutti toisella tavalla ajattelevien tuhoamiseen. Tämän kaltaisia sotia on kirkkohistoria täynnä. Edellisessä kirjoituksessa käsittelin Lutherin antisemitismiä, jolla on myös linkki holokaustiin.

Missä siis on sellainen kirkko jolla on oikea ymmärrys ja oppi ilman historian tuomaa vääristymää tai traditiota?

Jumalan valtakunta otettiin pois juutalaisilta ja annettiin kenelle? Kristityille – ei, näin ei Raamattu opeta

Matteuksen 21:42-45: ”Jeesus sanoi heille: »Ettekö ole koskaan kirjoituksista lukeneet: – Kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on nyt kulmakivi. Herralta se on tullut, ja se on ihmeellinen meidän silmissämme. »Tämän takia minä sanon teille, että Jumalan valtakunta otetaan teiltä pois ja annetaan kansalle, joka tekee sen hedelmiä. Joka tähän kiveen kaatuu, se ruhjoutuu, ja jonka päälle tämä kivi kaatuu, sen se murskaa.» Nämä vertaukset kuultuaan ylipapit ja fariseukset ymmärsivät, että Jeesus puhui heistä.”

Hesekielin kirjan 34. luvun jakeissa 7-10 on ennustettu Jeesuksen ilmoittama valtakunnan pois ottaminen. »Sen tähden, paimenet, kuulkaa Herran sana. Näin sanoo Herra Jumala: Minun lampaani ovat joutuneet petojen saaliiksi. Minun lampaani ovat joutuneet kaikenlaisten petojen suihin, koska kukaan ei ole niitä kainnut, koska paimeneni eivät ole tunteneet murhetta niistä. Paimenet ovat pitäneet huolta vain itsestään, minun laumastani he eivät ole huolehtineet. Sen tähden, paimenet, kuulkaa Herran sana. Näin sanoo Herra Jumala: Niin totta kuin elän, minä panen paimenet vastaamaan, minä vaadin heidät tilille lampaistani. Enää he eivät saa olla laumani paimenia, enää he eivät saa huolehtia minun laumastani eivätkä omasta hyvinvoinnistaan. Minä pelastan lampaani heidän hampailtaan, enää ne eivät joudu heidän ruoakseen.

Hes. 34: 21-25: ”Te olette kyljillänne ja hartioillanne sysineet heikkoja, te olette puskeneet  niitä sarvillanne, kunnes olette saaneet ajetuksi ne laumasta. Mutta minä pelastan lampaani,  eivätkä ne enää ole teidän armoillanne. Minä pidän siitä huolen, että oikeus toteutuu lampaiden kesken. »Minä panen yhden paimenen heitä kaitsemaan, palvelijani Daavidin. Hän kaitsee heitä, hän on oleva heidän paimenensa. Minä, Herra, olen heidän Jumalansa, ja palvelijani Daavid on heidän kaikkien ruhtinas. Minä, Herra, olen puhunut. »Minä teen heidän kanssaan liiton ja takaan heille rauhan. Minä hävitän pedot koko maasta, niin että he ovat turvassa aavikollakin ja voivat nukkua vaikka metsässä.

Valtakunta eli Israel annetaan Daavidin pojalle Jeesukselle, Jeshualle. Jumala ei voi ottaa valtakuntaa pois vajaalta ja antaa sen toiselle vajaalle, vaan Hän antaa sen Pojalleen, joka kykenee johtamaan laumaa.
Hes. 34:31: »Te, ihmiset, olette minun lampaani, minun laitumeni lampaat. Minä olen teidän Jumalanne. Näin sanoo Herra Jumala.»
Joh. 10:14: Minä olen se hyvä paimen, ja minä tunnen omani, ja minun omani tuntevat minut.  

Juutalaiset juuret kaivettava uudelleen esiin

Jeesus, opetuslapset ja Paavali olivat kaikki juutalaisia. Kukaan heistä ei hyljännyt juutalaisuuttaan ja muuttunut kristityksi. Tämän sanominen ei tee minusta judaistia, vaan totuuden puhujan. En hyväksy korvausteologista ajatusta, että Paavali oli ensimmäinen kristitty. Tällainen ajatus on vajaa ymmärrykseltään.
Jeesus oli rabbi, kuten juutalaisten Sanhedrinin jäsen Nikodemus häntä nimitti. Hän osallistui juutalaisten juhliin, mutta antoi lopullisen tulkinnan Mooseksen lakiin ja Tooraan. Se että vain osa juutalaisista ymmärtää tämän, ei muuta sitä tosiasiaa miksikään.
Opetuslapset olivat juutalaisia ja heidän pääasiallinen toiminta-alue olikin juutalaisten keskuudessa.
Paavali oli elämänsä loppuun asti juutalainen, kuten apostolien tekojen lopusta voidaan nähdä.  Apt: 28:16- : Ja kun tulimme Roomaan, sallittiin Paavalin asua erikseen häntä vartioivan sotamiehen  
kanssa. Kolmen päivän kuluttua Paavali kutsui kokoon juutalaisten ensimmäiset. Ja kun he olivat kokoontuneet, sanoi hän heille: "Miehet, veljet! Vaikka en ole mitään tehnyt kansaamme tai isiemme tapoja vastaan, annettiin minut kuitenkin Jerusalemista vankina roomalaisten käsiin. Ja kun he olivat minua tutkineet, tahtoivat he päästää minut irti, koska en ollut tehnyt mitään kuoleman rikosta. Mutta kun juutalaiset sitä vastustivat, oli minun pakko vedota keisariin; ei kuitenkaan niin, että minulla olisi mitään kannetta kansaani vastaan.  Tästä syystä minä nyt olen kutsunut teidät, saadakseni nähdä ja puhutella teitä; sillä Israelin toivon tähden minä kannan tätä kahletta." Niin he sanoivat hänelle: "Emme ole saaneet kirjettä sinusta Juudean maalta, eikä kukaan tänne saapunut veli ole ilmoittanut eikä puhunut sinusta mitään pahaa. Katsomme kuitenkin syytä olevan kuulla sinulta, mitä sinun
mielessäsi on; sillä tästä lahkosta on meillä tiedossamme, että sitä vastaan kaikkialla kiistetään." Ja he määräsivät hänelle päivän, ja silloin tuli heitä vielä useampia hänen luoksensa majapaikkaan. Ja näille hän aamuvarhaisesta iltaan saakka selitti ja todisti Jumalan valtakunnasta, lähtien Mooseksen laista ja profeetoista, saadakseen heidät vakuutetuiksi Jeesuksesta. Niin se, mitä sanottiin, sai toiset vakuutetuiksi, mutta toiset eivät uskoneet.

Kyseessä oli juutalaisuuden sisällä vallitseva toinen näkemys, kuin mitä fariseukset ja ylipapit edustivat. Alkuseurakunta kasvoi juutalaisuuden keskellä nähden messiasennustukset täyttyneen Jeesuksessa. Se, että monet eivät nähneet messiasta oli myös ennustettu. Heidän silmillään oli peite. Se että näkee Jeesuksessa messiaan ei tee juutalaisesta kristittyä.
Raamattu sisältää lukuisia profeettojen ennustuksia ja UT:n viittauksia tämän tilanteen ennalta ymmärtämiseksi:
Jes. 6:9: Niin hän sanoi: "Mene ja sano tälle kansalle: 'Kuulemalla kuulkaa, älkääkä ymmärtäkö, näkemällä nähkää, älkääkä käsittäkö.’
Jes. 6:10: Paaduta tämän kansan sydän, koveta sen korvat, sokaise sen silmät, ettei se näkisi silmillään, ei kuulisi korvillaan, ei ymmärtäisi sydämellään eikä kääntyisi ja parannetuksi tulisi."
Hes. 12:2: "Ihmislapsi, sinä asut uppiniskaisen suvun keskellä, niiden, joilla on silmät nähdä, mutta eivät näe, ja korvat kuulla, mutta eivät kuule; sillä he ovat uppiniskainen suku. Joh. 12:40:"Hän on sokaissut heidän silmänsä ja paaduttanut heidän sydämensä, että he eivät näkisi silmillään eivätkä ymmärtäisi sydämellään eivätkä kääntyisi ja etten minä heitä parantaisi."
Ap.t. 28:26: 'Mene tämän kansan luo ja sano: Kuulemalla kuulkaa älkääkä ymmärtäkö, näkemällä nähkää älkääkä käsittäkö.
Room. 11:8: niinkuin kirjoitettu on: "Jumala on antanut heille uneliaisuuden hengen, silmät,
etteivät he näkisi, ja korvat, etteivät he kuulisi, tähän päivään asti."
2. Kor. 3:14: Mutta heidän mielensä paatuivat, sillä vielä tänäkin päivänä sama peite, vanhan
liiton kirjoituksia luettaessa, pysyy poisottamatta, sillä vasta messiaassa (kristuksessa) se katoaa. (Olen kääntänyt sanan messias Kristuksen tilalle, koska se kuvaa paremmin messiasennustusta, kun kristusteologinen kreikkalainen käännös, joka vie ajatukset messias ymmärryksestä kristinuskoon - kyse on kuitenkin messiasennustuksen täyttymisestä ensisijassa puhuttessa sitä miten Paavali ja opetuslapset sekä alkuseurakunta sen ymmärsivät).

Paavali ja opetuslapset päätyvät siihen, että Paavalin tehtävä on toimia pakanoiden evankelistana, sillä he ymmärsivät valtakunnan pois ottamisen myötä täyttyvän Aabrahamille annettu lupaus, jossa siunaus on tarkoitettu koko maailmalle. Paavalin ja opetuslasten antamat vapaudet pakanoille, eivät kuitenkaan olleet esteenä heille, pysyä juutalaisena elämänsä loppuun asti. Olisi perin outoa kääntyä omasta kansallisuudesta pois tilanteessa, jossa on täysin vakuuttunut siitä että kirjoitukset olivat täyttyneet juuri niin kuin esi-isät olivat kirjoituksissa ennustaneet. Juutalaisuus on ensisijassa syntymän kautta saatu osallisuus tuohon kansaan. Siksi juutalainen on juutalainen myös silloin kun hän ymmärtää Jeshuan olleen tuo kirjoitusten lupaama messias. Paavalin teksti aukeaa paljon rikkaammin, kun ymmärrämme hänen puhuvan ’te – teille’ muodossa pakanoille ja ’me – meille’ muodossa juutalaisille.

Jeesuksen, opetuslasten ja Paavalin ajan kirjoitukset olivat Tanakin eli Vanhan testamentin tekstejä

Pyhät kirjoitukset Raamatussa viittaavat aina Vanhan testamentin teksteihin, sillä Uutta testamenttia ei ollut vielä käytettävissä. Tämä seikka näyttää unohtuvan monelta Raamatun lukijalta. Siksi itselleni on vieras ajatus, että lukisin vain Uutta testamenttia ja Psalmeja. On valtava rikkaus löytää sama pelastussuunnitelma kirkkaasti Vanhasta testamentista ja yhtyä Paavalin ajatukseen, jossa hän muistuttaa opetuslastaan Timoteusta pitämään nämä vanhat kirjoitukset, joista löytyy pelastukseen avaimet.
2. Tim. 3:15-17: Olet myös jo lapsesta asti tuntenut pyhät kirjoitukset, jotka voivat antaa sinulle viisautta, niin että pelastut uskomalla Kristukseen Jeesukseen. Jokainen pyhä Jumalan Hengestä syntynyt kirjoitus on hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi ja kasvatukseksi Jumalan tahdon mukaiseen elämään. Näin Jumalan ihmisestä tulee täydellinen ja kaikkeen hyvään kykenevä.

Tässä ei ole pienintään mahdollisuutta esittää, että joku Uuden testamentin kirje olisi jo valmiina tuolloin, sillä Paavali mainitsee kirjoitukset, jotka ovat olleet olemassa jo kun Timoteus on ollut lapsi.

Raamattu on minulle kokonaisuus VT:n alusta Ilmestyskirjan loppuun saakka.

Uskossa on kyse enemmän suhteesta kuin opista

Todellinen toimiva ja elävä usko ei voi perustua opilliseen rakennelmaan, vaan suhteeseen Jumalan kanssa.
Luomiskertomus osoittaa, että kyse on ensisijaisesti suhderikkomuksesta, joka synnytti häpeää, syyllisyyttä ja pelkoa. Tässä alkukertomuksessa Jumala toimii samoin kuin Hänen olemuksensa kuva Jeesus, myöhemmin Uudessa testamentissa. Jumala aloittaa luomiskertomuksessa keskustelun ihmisen kanssa, joka on piiloutunut. Kysymyksessä, jonka hän esittää Aadamille, ”missä sinä olet?”, kyse ei voi olla siitä, että Jumala ei ihmistä löytäisi. Enemmänkin tämä on nähtävä armotekona, jossa Jumala aloittaa keskustelun ihmisen kanssa joka häpeää tekoaan. Jeesus Jumalan kuvana osoittaa, että hän haluaa keskustella ja olla yhteydessä syntisten kanssa. Hyväksymällä heidät, hän poistaa häpeän, kuten hän poisti häpeän alastomuudesta kärsineiltä Aadamilta ja Eevalta, valmistamalla heille nahkavaatteet. Vasta hyväksynnän osoittamisen jälkeen Jumala otti käsittelyyn rikkomuksen seuraamukset. Myös syntiselle naiselle Jeesus sanoo, sen jälkeen kun kivittäjät ovat poistuneet, ”mene äläkä enää syntiä tee”.

Tämän vuoksi suhde ja suhteen ylläpitäminen on tärkeä teema, eikä meidän tarvitse keskustella aluksi liian paljon yksittäisistä synneistä vaan suhteesta Isään Jumalaan ja Hänen poikaansa Jeesukseen. Tähän kategoriaan on luettava myös opilliset seikat. Usein oppirakennelma on vajaan ymmärryksen tuote, mutta siinä pitäytyminen tuntuu turvalliselta ja siksi sitä rikkonnutta pidetään syntisenä. Näitä ihmisen rakentamia käskyjä rikkonut, saa tuntea nahoissaan jumalalliseksi puetun tuomion, joka jättää sieluun haavan ikuisiksi ajoiksi. Synnin olemus on kuitenkin perimmältään ero Jumalasta eli suhteen katkeaminen.
Room. 3:9-12: Miten siis on? Olemmeko me muita parempia? Emme lainkaan. Olen jo esittänyt sen syytöksen, että kaikki, niin juutalaiset kuin kreikkalaisetkin ovat synnin vallassa. Onhan kirjoitettu: Ei ole yhtäkään vanhurskasta, ei yhtäkään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa. Kaikki ovat luopuneet ja käyneet kelvottomiksi. Ei ole ketään, joka tekee hyvää, ei ainoatakaan.

Eroon kahlitsevasta uskonnollisuudesta ja tarpeettomista traditioista

1. Mooses 6:5 ”Kun Herra näki, että ihmisten pahuus lisääntyi maan päällä ja että heidän ajatuksensa ja pyrkimyksensä olivat kauttaaltaan pahat, hän katui, että oli tehnyt ihmisen, ja murehti sitä sydämessään.” Mutta ihminen korotti itsensä Jumalan yläpuolelle, hän keksi itselleen uusia jumaluuksia, joita palvoa ja joiden puoleen kääntyä ja niin hän tahtoo tehdä tänäänkin.

Me joudumme kysymään, mitä tarkoittaa kirkkouskollisuus tai seurakuntauskollisuus? Entä onko se toimivan yhteisön merkki, että se kokoontuu viikoittain yhteen jumalanpalvelukseen? Entä miten suhtaudumme vaatimukseen tai ajatukseen, että on yksi kirkko maailmassa? Onko maailmallinen ja globaali ekumenia sen käskyn toteuttamista, että ”he yhtä olisivat”?

Se että kokoonnumme yhteen jumalanpalvelukseen, ei sisällä mitään väärää, mutta ihmisen halu hallita ja määritellä toimintansa muodot, johtaa nopeasti kirkolliseen organisoitumiseen ja asioiden järjestämiseen siten että kontrolli säilyy täysmääräisesti. Kun tähän lisätään kasvutavoitteet tai edes se, että väki ei lähtisi ja jättäisi, alkaa kompromissien tekeminen. Myös yksilön vaatimus olla kaiken keskiössä ja siihen syntyvät vallankäytön rakenteet ovat aina esiintyneet osana yhteisöjen syntymisen sosiologiaa. Lopulta elämme keskellä loputtomien kompromissien maailmanlaajuista kirkkoa traditioineen ja dogmeineen, johon aidon elettävän elämän kytkeminen ilman oppirakennelmaa ja satojen hyllymetrien selitysteoksia on mahdotonta.

Jumala ei ole ihmisen ohjattavissa, eikä ihmisjärjellä lokeroitavissa ’hallittavaksi kokonaisuudeksi’ tai yhdeksi kirkoksi. Pietari ei ollut kallio vaan pala kalliota, jos olemme tarkkoja alkukielen ja sen perusajatuksen kanssa, jota Jeesus tarkoitti. Jeesus itse on kallio, kulmakivi, jonka rakentajat hylkäsivät.

Kun katsomme tämän päivän kirkkoa Idässä, näemme kansallisen konservatismin, joka siunaa vallanpitäjien väärätkin toimet. Tai kun katsomme protestanttista kirkkoa lännessä, näemme kirkon, joka ei ole pitänyt kiinni Jumalan Sanasta, vaan hyväksyy kaikki ihmisen mielihalut. Lisäksi kansalliset valtakirkot ovat lähes aina sidoksissa valtiolliseen rakenteeseen. Ne ovat usein omaksuneet demokraattiset vaalit osaksi valtarakennetta, joiden kautta myös yksilö, joka ei usko kuten kirkko opettaa, voi päästä kirkon päättäjäksi, kunhan vain on suosittu ja saa ihmisten ääniä puolelleen. Kirkko on joutunut myös kulttuurisodan keskelle, jossa sitä vaaditaan hyväksymään kulloisetkin ajan vaatimukset. Näin ollen sen olemus muuttuu ihmisen vaatimuksesta ihmisen kaltaiseksi. Valtaosa sen jäsenistä näkee kirkon vain osana kansallista traditiota.

Yksi Jumalanpilkan muoto, josta Raamattu puhuu useissa kohdissa, on muotojumalisuus eli eräänlainen tradition suorittaminen ilman sisältöä, tyhjät kuoret vailla henkeä, organisoitu seremoniallisuus. P
”Hän vastasi heille: »Te tekopyhät! Oikein on Jesaja teistä ennustanut. Onhan kirjoitettu: –
  Tämä kansa kunnioittaa minua huulillaan, mutta sen sydän on kaukana minusta. Turhaan he minua palvelevat, kun opettavat oppejaan, ihmisten tekemiä käskyjä. Te olette hylänneet Jumalan käskyn ja noudatatte ihmisten perinnäissääntöjä.» Ja hän jatkoi: »Taitavasti te teette tyhjäksi Jumalan käskyn, jotta voisitte noudattaa omia sääntöjänne. Mark. 7:6-9.

Tämän ajatuksen punainen lanka on nähtävissä myöhemmin kirjoituksissa, kun Jumalalle oli rakennettu asuinpaikka eli temppeli. Aluksi palvelus oli vilpitöntä, mutta hiljalleen se muodostui rutiiniksi, huulten palvelukseksi, ja sen päälle alettiin rakentaa rituaaleja. Kuningas Hiskian reformissa hävitettiin myös Mooseksen risti, josta oli tullut palvonnan kohde. Tässä on kohta, joka meidän tulisi erityisesti lukea ja pohtia mitä se tarkoittaa meidän traditioissamme:
2. Kun. 18:4: Hän hajotti uhrikukkuloiden alttarit, murskasi kivipatsaat ja kaatoi asera-tarhat. Myös Mooseksen tekemän pronssikäärmeen hän löi palasiksi. Aina niihin päiviin asti israelilaiset olivat polttaneet uhreja tälle käärmeelle, jota kutsuttiin Nehustaniksi.         

Jumala ei halunnut seremonioita, vaan sydämen kontaktia ja aitoa kanssakäymistä.
Jes 1: 13: ”Lakatkaa jo tarjoamasta turhia uhrejanne, minä inhoan niiden savua! Uusikuu ja sapatti, kokoukset ja juhlat – minä en siedä teidän pyhiä juhlianne ja pahoja tekojanne.
Jes 1:17 Opetelkaa tekemään hyvää, tavoitelkaa oikeudenmukaisuutta, puolustakaa sorrettua, hankkikaa orvolle oikeus, ajakaa lesken asiaa.

Myös Uusi Testamentti puhuu samasta ongelmasta, joten se ei ole vieras ajatus myöskään kristillisessä kontekstissa. Meilläkin on ’kirkko’, jonka alaisuudessa muotojumalisuutta harjoitetaan, meilläkin syntyy uusia temppeleitä ja seurakuntia oppikysymysten erimielisyyden perustalle, jotta tätä ’omaa’ jumalaa voitaisiin palvoa ’omalla’ tavalla.

Ilm. 2:2 ”Minä tiedän sinun tekosi, sinun vaivannäkösi ja kestävyytesi. Minä tiedän, ettet voi sietää pahoja ihmisiä. Sinä olet koetellut niitä, jotka sanovat itseään apostoleiksi, vaikka eivät ole, ja olet havainnut heidät valehtelijoiksi. Kestävyyttäkin sinulla on, olethan joutunut moneen vaivaan minun nimeni tunnustamisen tähden etkä ole antanut periksi. Mutta sitä en sinussa hyväksy, että olet luopunut ensi ajan rakkaudesta. Muista siis, mistä olet langennut, käänny ja palaa tekemään ensi ajan tekoja. Ellet tee parannusta, minä tulen luoksesi ja siirrän lamppusi paikaltaan.”

Ihmislähtöinen kokoontuminen temppeleissä ja kirkoissa laittaa niin helposti Jumalan pieneen sievään laatikkoon, jossa Häntä voidaan säilyttää ja ottaa esiin vain Jumalanpalveluspäivänä. Hänet otetaan mukaan  laatikosta kulkueisiin, rituaaleihin ja esityksiin. Tästä tulee traditiota, josta Jumala itse puuttuu. Pyhyyden kokemus otetaan ulkoisista elementeistä. Kirkolliset elementit voivat olla vaikkapa urut kaikuvassa korkeassa kirkkosalissa, vanhan liiton leeviläisten asusteita jäljittelevissä kultakäädyissä ja suitsutusasioissa tai vapaissa suunnissa trendikkäiden asujen ja musiikin ylistyksessä. Perimmältään temppeli olemme me ja meidän tulee kuulla Paimenen ääni. 

Tässäkään suhteessa ei ole eroa juutalaisella tai pakanalla, molemmat harjoittavat enemmän traditioita, kuin sydämen ympärileikkausta, kadottaen ensirakkautensa. Samanlaisten rutiinien toistuessa vuodesta toiseen, turrumme, kyllästymme ja tulemme penseiksi ja viimein poissylkäistyiksi.

Kuinka nopeasti palava into sammuu, kuinka nopeasti herätysliike muuttuu liikkeeksi, kuinka helposti rutiini tai tapa ohittaa jumalasuhteen vaalimisen, rukouksen ja Raamatun lukemisen?
Jaak. 1:25-27: Mutta joka katsoo täydelliseen lakiin, vapauden lakiin, ja pysyy siinä, eikä ole muistamaton kuulija, vaan todellinen tekijä, hän on oleva autuas tekemisessään. Jos joku luulee olevansa jumalanpalvelija, mutta ei hillitse kieltään, vaan pettää sydämensä, niin hänen jumalanpalveluksensa on turha. Puhdas ja tahraton jumalanpalvelus Jumalan ja Isän silmissä on käydä katsomassa orpoja ja leskiä heidän ahdistuksessaan ja varjella itsensä niin, ettei maailma saastuta.

Muistilista:

1. Mistään muualta ei voi löytyä viisautta kuin Herran pelosta (Psalmi 111:10)

2. Mistään muualta ei voi löytyä tyydytystä meidän aina janoavalle sielullemme kuin yhteydestä elävään Jumalaan. Tätä yhteyttä vaalimme lukemalla Raamattua sekä rukoilemalla ja ylistämällä häntä. Vanha testamentti on erittäin tärkeä osa tätä lukemista.

3. Meidän on enemmän katsottava Israelin suuntaan kuin kirkkojen suuntaan. On hyvä hyväksyä ne tosiasiat, joista Raamattu puhuu selkeästi: Raamatulliset juhlat ovat Jumalan omia juhlia, eivät Israelin. ”Viettäkää minun juhla-aikoja…”, kun Jeesus palaa maan päälle hän ei ala noudattaa Rooman keisari Juliuksen tai Paavi Gregoriuksen kalenteria, tämä on täysin selvää. Mutta meidän ei tarvitse, emmekä saa myöskään suhtautua asioihin pakkoina, vaan meidät on ympärileikattu sydämen ympärileikkauksella katoamattomaan vapauden lakiin.

4. Jeesus messiaana on kaiken täyttymys ja ratkaisu, kun suhde häneen syntyy ja muuttuu uskossa todelliseksi. Voimme sanoa kuin vaikeuksista selvinnyt Job 42:5: ”Vain korvakuulolta olin sinusta kuullut, mutta nyt ovat silmäni nähneet sinut.”

5. Naisen asema on paljon tärkeämpi Raamatun historiassa, kuin se on kirkon traditiossa. Löydämme valtavan määrän aivan keskeisellä paikalla olleita naisia, joita ilman kansat eivät olisi syntyneet, eivät profeetat tai edes meidän Herramme Jeesus. Itse näen niin, että seurakunta on enemmän yhteisö, joka elää todeksi suhdetta Jumalaan ja meidän Herramme Jeesukseen sekä elää suhteessa toinen toisiimme.

Rehellinen ja suora kristitty: Puhetta seurakunnasta ja siellä haavoittuneista

Rehellinen ja suora. Ensimmäinen on tavoiteltu ja pidetty piirre, jälkimmäisestä ei niinkään pidetä. Mutta väitän, että niitä ei voi erottaa toisistaan. Ollaksesi rehellinen, sinun pitää olla myös suora. Kun tähän lisätään vielä sana kristitty, tulee uusi ulottuvuus mukaan - kolmas. Nimittäin ensimmäisestä olet vastuussa itsellesi, toisesta yhteisölle jossa elät ja kolmannesta Jumalalle.

Näen valtavasti haasteita, joista tulisi puhua, mutta joista puuttuu puhumisen kulttuuri. Kristillisessä seurakunnassa, tarkoitan laajaa ymmärrystä kristillisistä piireistä, on asioita joista vaietaan. Tietenkin niitä on kaikissa yhteisöissä. Täydellisesti avoimia yhteisöjä tuskin on olemassakaan. Emme kenties kestäisi sellaisen keskellä.

Yksi teema, josta on puhuttava, on uskonnollisen toiminnan haavoittamat. On surullista huomata, kuinka paljon uskovaisten kotien nuoria elää vakavasti haavoitettuina ja katkeroituneina. Minulla ei ole tilastollista tietoa käytössä, joten nyt puhun kokemuksesta joka on syntynyt työni kautta. Kun nuorista asiakkaista liian moni on taustaltaan uskovasta kodista, se korreloi todellisesta ongelmasta. Jokin on mennyt usko-projektiossa pieleen, jos nuori on väsynyt uskovan isän väkivaltaiseen käytökseen, toinen on ajettu kodista kadulle liian nuorena siksi, että hän ei kykene elämään kypsää uskovaisen ihmisen elämää ja kolmas on väsynyt vain ulospäin näyttäytyvään pyhään kulissiin, jonka alla piilee taloudellisia väärinkäytöksiä, perheen nimissä otettuja pelivelkoja ja pettämistä.
Ainoa tapa kohdata nuori on puhua avoimesti kristittyjen pienuudesta, heikoista vanhemmista ja haavottuneista sukupolvista, sekä ottaa nuori kokemuksineen todesta. Hän tarvitsee toisenlaista kuvaa kristityistä. Sitä, joka ei puolustele vääryyttä ja väärintekemistä, vaan tilanteen vakavuuden mukaan toimii piittaamatta siitä, onko joku kulissi kaadettava.

Toinen teema on seurakunta, jota jo aiemmassa blogissani käsittelin. Voit lukea sen pohjatekstiksi, jos haluat, aion nimittäin jatkaa siitä mihin se päättyi. Elämän mittaisessa, ajan kestävässä uskossa, meidän ei tule rakentaa elämäämme, eikä seurakuntaelämäämme hengellisen musiikin varaan, ei ylistyksen varaan, ei taidokkaiden puhujien varaan, ei parannuskokemusten varaan, ei ihmeiden varaan, ei temppujen varaan, ei profetioiden varaan, ei kielillä puhumisen varaan, ei sukumme päätösten varaan, ei isiemme perinteen varaan, ei Lutherin varaan, ei tunnustuskirjojen varaan, vaan Kristuksen varaan.
Voimme myös katsoa sitä, mikä on kestänyt aikaa. Ortodoksisuus on yksi vanhimmista kristinuskon suuntauksista. Hieman oikaisten voidaan todeta, että sen tapa rakentaa seurakuntia ja etenkin ylläpitää niitä on kestänyt aikaa noin 2000 vuotta. Tällä tavalla vertaillen katolisuus on myös varsin kestävää. Protestanttisessa kristillisyydessä aikajänne on lyhyempi, mutta niin on muutoksetkin suurempia. Helluntailaisuudessa eletään nyt murroksen aikaa. Monissa seurakunnissa sukupolvenvaihdos teettää suuria ongelmia. Sen myötä, vaihtuu kulttuuri joko seurakunnan sisällä tai seurakunta kuolee ja kulttuuri katoaa sen ulkopuolelle. Vaihtoehtoa ei näytä tälle kehitykselle olevan. Jos tätä katsotaan eteenpäin, se laittaa kysymään, mitä tapahtuu aina 10 - 30 vuoden välein. Pirstoutuminen, kulttuurin hajoaminen ja uusi ryhmä.

Olen jo päätöksen tehnyt omalta osaltani. Elän nyt useammassa seurakuntatodellisuudessa, mutta aikaa myöden joudun valitsemaan sen mihin uskon eniten. Nyt se näyttäisi olevan uudelleen järjestäytyvä protestanttinen kirkko-liike. Sellainen, joka pitää kiini sanasta, viettää ehtoollisjumalanpalvelusta, jossa Sanaa oikein saarnataan, vähintään kerran kuukaudessa, luo järjestelmän jossa on papit ja diakonit, mutta ei tee kompromissejä aikalaisten vaatimuksesta Raamatun opetusten suhteen. Jumalan Sana on kirjoitettu siten kuin se on ja niin se on saarnattava. Armoa ei voi ymmärtää, jos ei ymmärrä että on syntinen. Syntiä ei voi ymmärtää, jos ei synnistä saarnata. Pitää olla rehellinen ja suora kristitty, vaikka kulissit kaatuisivat.

12.2.2018 Ismo Valkoniemi

Mikä on seurakunta?

VANHOISTA TEKSTEISTÄ NOUSEVA MÄÄRITTELY

VT:n seurakuntaa tarkoittava sana on qaahal (5 Moos 9:10). Sillä tarkoitetaan nimenomaan Israelin kansaa, Jumalan kansaa tai sen osaa, jota yhdistää kansana yksi Jumala ja hänen käskynsä. UT:ssa se on käännetty kreikkalaisella sanalla ekklesia (Apt 7:38), joka tarkoittaa uloskutsuttua joukkoa. Uuden testamentin maailmasta uloskutsuttujen Jeesuksen seuraajien esikuva on Egyptistä uloskutsuttu Israel. Alkuseurakunnalla oli käytössä aramean kielinen seurakunta-sana. עדתא , ’ed’ta , hebreassa ad’ata, sanatarkasti 'kunnes Hän tulee'. Maailmasta 'uloskutsutut' ovat samalla niitä, jotka aktiivisesti odottivat Hänen paluutaan. 1Kor. sanoin, "Te julistatte Herran kuolemaa, siihen asti, kun Hän tulee”.

Alkuseurakunta oli yhteisö, joka järjestäytyi ja otti myös sosiaalis-taloudellisen vastuun seurakuntalaisista. Apostolintekojen alkuseurakunnan jälkeen, Paavalin perustamat seurakunnat eivät menneet omaisuuden jaossa yhtä pitkälle, mutta myös niissä ihanteena oli heikkojen tukeminen, köyhien auttaminen Jeesuksen viitoittaman opetuksen ja esimerkkien valossa. Niin pitkälle kuin Raamattua voidaan seurata, kyse on on ollut yhteisöistä, joissa pyrkimyksenä oli yhteinen ymmärrys uskossa, vahva yhteisöllisyys ja erottautuminen maailmasta Kristukselle uskolliseksi joukoksi.

NYKYKÄSITYS SIITÄ MISSÄ RAAMEISSA VOIDAAN PUHUA SEURAKUNNASTA

Elämme nyt kulttuurissa, jossa seurakunta on mielestämme se, joka a) julistautuu seurakunnaksi, b) rekisteröityy seurakunnaksi tai c) on osa virallista kirkkoa. Tämän lisäksi me läntisessä protestanttisuudessa edellytämme, että kirkossa on nähtävissä sanan ja pöydän eli ehtoollisen sakramentit, apostolinen uskontunnustus tai muu yhteisestä uskon perinteestä nouseva uskontunnustus. Tämän lisäksi toimivan seurakunnan tunnusmerkkinä on säännölliset jumalanpalvelukset tai sitä vastaavat tilaisuudet. Jos yllä mainitut tuntomerkit täyttyvät, kyseessä on nykykäsityksen mukaan seurakunnasta. Säännöllinen voi olla maaseudulla tai hyvin pienissä seurakuntayhteisöissä minimissään vain muutama jumalanpalvelus tai vastaava tilaisuus vuodessa. Tämän lisäksi pidämme jollakin tavoin minimitasona sitä, että seurakunnassa olisi pastori, vaikkapa edes vapaaehtoinen tai muu vastuuta kantava henkilö sekä vähintään yksi seurakuntalainen. Seurakunnan voimavarojen mukaan diakonian ja lähimmäisten auttamisen tulee olla ainakin käsitteellisenä ihanteena läsnä, vaikka teot olisivatkin olemattomia. Tähän jättimäiseen raamiin mahtuvat suuret kirkkoseurakunnat ja pienet protestanttiset seurakunnat.

KASVAVA RISTIRIITA KÄSITTEEN JA TODELLISUUDEN VÄLILLÄ

Työskentelen itse kristillisessä sosiaalialan järjestössä, jossa kohtaamme eri tavoin Suomessa seitsemällä paikkakunnalla ja Eestissä neljällä paikkakunnalla jopa 700 ihmistä päivittäin. Osallistun itse muutamia kertoja viikottain yhteisöjen toimiin. Pääsääntöisesti asiakkaat tulevat yksiköihimme omista kodeistaan. Valtaosin he ovat yksinäisiä ihmisiä, usein työttömiä, maahanmuuttajia tai erilaisista riippuvuuksista tai sairauksista kärsiviä. Tarjoamme yhteisen aamuaterian, kyselemme kuulumiset ja jokaisessa yksikössä aamiaisen jälkeen pidämme aamuhartauden. Se on toki vapaaehtoinen osallistujille. Valtaosa osallistuu aamunavaukseen, jossa käymme läpi yksinkertaisesti evankeliumeista nousevia perusajatuksia. Kuuntelemme kenties hengellisen laulun ja siunaamme päivän rukouksessa. Päivän aikana me ratkomme erilaisia kipuja ja ongelmia. Ne voivat liittyä toimeentuloon, asumiseen, päihteisiin, perhesuhteisiin tai jopa elämän tarkoitukseen. Näemme myönteisiä elämän muutoksia. Näemme myös elämän tarkoituksen löytämisiä. Toimimme kuin alkuseurakunta, mutta emme ole millään tavalla nykymäärityksen mukaan seurakunta.

Osaan nimetä useita seurakuntia, jossa väki on vähenemässä tai loppunut. Kokoontumiset ovat harventuneet voimien vähetessä. Esillä ovat kaikki seurakunnan tuntomerkit, mutta elämä ei ole jäänyt seurakuntaan. Ei ole väärin, että seurakuntalaiset silti tulevat jumalanpalveluksiin pienelläkin joukolla. He ovat jo usein päivätyönsä tehneet ja yhteisö joka on loppumassa on osa heidän elämäänsä, osa heidän todellisuuttaan. Mitään merkkejä ei kuitenkaan ole näkyvissä, että muutos olisi tulossa.

Temppuseurakunniksi nimeän ne, jotka pyrkivät luoman elämää jollakin aikaan sidotulla elementillä. Näitä ovat videot, musiikki, värivalot ja puheen- ja musiikin nimimiehet. He menestyvät näennäisesti juuri nyt. He tarjoavat sitä, mitä nuori kansa haluaa. Tässä kohdassa en kuitenkaan varauksetta vain varota, vaan yritän muistella aikoja jolloin olin nuori. Yhteisöllisyys edellyttää musiikkia, joka miellyttää. Se edellyttää puheita ja seuraa, joka tuntuu minun yhteisöltäni. Mutta monia vuosia eläneenä, näen että kulttuurisesti kaikki nyt hohdokas on huomenna vanhaa. Todellisen seurakunnan tulisi koskettaa ja liikkua syvemmissä tarpeissa, syvemmässä yhteisöllisyydessä, syvemmässä yhteydessä, kuin mitä nuorisokulttuuri tai muu aikaan sidottu kulttuuri voi tarjota.
 
Neljäntenä nostan esille oikean opin seurakunnan siteenä. Meillä on ryhmiä niin luterilaisuuden ytimessä, helluntailaisuudessa, adventismissä, messiaanisissa ja muissa aatesuunnissa, jotka pyrkivät oikeaoppisuuteen. Oikea oppisuuteen rakentuvat yhteisöllisyys on kuitenkin jossakin määrin aina omahyväistä. Sen sideaine katkeaa kiistoihin ja se pirstoutuu usein aikanaan pienempiin osiin. Kun paksut silmälasit vaihtuvat suurennuslasiin ja lopulta mikroskooppiin, virheitä alkaa löytyä. Tällaiseen liikkeeseen kuuluva kokee hetkellistä voiman tunnetta, kun hän voi suhtautua 'noihin ymmärtämättömiin' oikeasta käsin. Mutta myös tämä liike hautaa omat oppi-isänsä, jotka unohtuvat historian havinaan.

Kuvasin tässä tarkoitukselle niitä ristiriitaisia tunteita, joita arkityöni ja seurakuntaharrastukseni on tuottanut. En tarkoita, etteikö maassamme olisi hyviä seurakuntia. Kyllä niitä on ja niitä myös nousee uudelleen jo haudattujen seurakuntien tuhkasta.

HYVÄN SEURAKUNNAN TUNNUSMERKIT

Oman käsitykseni mukaan hyvä seurakunta ottaa huomioon todellisuuden ja hengellisyyden erilaiset tarpeet:

Yhteisö- ja yhteys: Pääajatuksena on seurakunta pyhien yhteytenä ja rakkauden yhteisönä, jonka Pyhä Henki kokoaa. Lähtökohtana on seurakunta meidän Herramme ruumiina, jonka jäsenet kuuluvat yhteen ja tarvitsevat toisiaan.

Institutionaalisuus: Seurakunnalla on oltava rakenteita, virkakäsitteitä ja -nimityksiä sekä hierarkiaa toiminnallisuuden edellyttämällä tasolla. Seurakunta ei syvimmältä olemukseltaan saisi olla näkyvä instituutio, mitä suuret rakenteet väistämättä kuitenkin ovat. Institutionaalisuuden tason tulisi olla sellainen, mikä on välttämätöntä hyvän toiminnallisuuden ylläpitämiseksi. Ei yhtään sen enempää.

Sakramentaalisuus: Seurakunta itsessään on sakramentti, Jumalan armon näkyvä merkki. Sanan ja pöydän sakramentit, kasteen rukouksen, uskontunnustuksen, syntien anteeksijulistammisen, avioliittoon vihkimisen ja muiden kasvuriittien symboliset toiminteet muistuttavat meitä Messiaan todellisesta jumalanpalveluksesta, jonka hän on jo tehnyt ja jota hän toimittaa Isän oikealla puolella alati. Tämän mallin vaarana on esteettisten kokemusten ylikorostaminen ja itseriittoisuus. Seurakunnan tehtävä julistaa evankeliumia ja palvella, voivat unohtua, jos sakramentaalisuus kasvaa keskeiseksi asiaksi.

Palvelukeskeisessä mallissa korostetaaan Kristusta, joka tuli maailmaan palvelemaan, eikä palveltavaksi. Seurakunta palvelee kaikkia, jotka tarvitsevat apua. Seurakunnan työntekijät puolestaan palvelevat seurakuntalaisia julistuksella ja sakramenteilla. Alkuseurakunnan diakonit olivat myös sananpalvelijoita. Mikäli sosiaalinen työ erotetaan liiaksi evankeliumin julistamisesta, se voi olla kadottamassa seurakunnan ydinolemusta ja seurakunta muuttuu vähitellen sosiaalitoimistoksi ja ruokavarastoksi.

Lähetyskeskeisessä seurakunnassa toteutetaan lähetyskäskyä. Aika on kuitenkin jatkuvassa muutoksessa. Kaikkeen maailmaan -tarkoittaa nyt myös meidän omia kotikulmiamme.


YHTEENVETO

Yhteisön ulkonaisina tuntomerkkeinä olivat apostolinen opetus ja siihen liittyvä kaste sekä keskinäinen yhteys. Jumalan kansa tässä maailmassa on julistamassa evankeliumia, kohtaamassa sairaita, rampoja ja ruokkimassa nälkäisiä, niin kaukomailla kuin kotikulmilla. Tarvitsemme aina paikallisseurakuntia, jotka kuuntelevat mitä heidän luokseen tulevat ihmiset tarvitsevat. Tarpeet eivät aukene saarnastuolista tai esiintymislavalta käsin, vaan on mentävä sinne missä ihmiset ovat ja kuultava heitä.

26.1.2018 Ismo Valkoniemi