Suomen Helluntaikirkon seksuaalieettistä kannanottoa kohtaan noussut kritiikki pakotti korjaustoimiin - mitä ajatella episodista?

Kun puhumme episodista, monet eivät tiedä edes mitään episodia tapahtuneen, sillä keskustelu pysyi valtamedian ulottumattomissa. Itse en ole tuomassa tähän keskusteluun uutta tulta, vaan täysin toisen näkökulman, käytännöllisen teologian puheenvuoron.

Mistä "episodissa" oli kyse?

Keskustelun pääasiallinen rintamalinja kulki perinteisesti Raamattu-uskollisena mielletyn kotimaisen helluntailiikkeen julkaiseman seksuaalieettisen kannanoton sanapainotuksien ymmärryksessä. Kun helluntaikirkko julkaisi kannanoton, oli se samaan aikaan julkaissut tiedon siitä että Helluntaikirkon uusi johtaja on nainen. Nämä kaksi uutista siirsivät kritisoijien mielestä helluntaikirkon liberalisoituvan länsimaisen kristillisyyden puolelle, yleiselle mielipiteelle periksi antavaksi liikkeeksi, joka hylkää konservatiivisen Raamatun tulkinnan.

Ymmärrän, että asia voidaan nähdä näin, mutta nopeat korjaukset seksuaalieettisen kannanoton sanamuodoissa, joita on tehty jo useita - viimeisin 5.3.2021 - kertovat enemmänkin siitä, että muotoilu ei kaikilta osin ensimmäisellä kerralla onnistunut.

Helluntaikirkon naisjohtajan nimeäminen oli toki linjamuutos, mutta aivan toinen kysymys on se, mikä on Suomen Helluntaikirkon johtajan tehtävä ja asema suhteessa seurakuntiin. Minun näkemykseni mukaan hän edustaa vahvasti lainsäädäntöömme liittyvän uskonnollisen yhdyskunnan hallinnollista ja välttämätöntä rakennetta seurakuntien (yli 80 itsenäistä seurakuntaa) ja yhteiskunnan välissä. Tilanne on kovin kaukana alkuseurakunnan yhteiskunta- ja seurakuntarakenteesta ja huonosti sovitettavissa suoraan apostolintekojen ja Paavalin kirjeissä esiin tuleviin soveltuvuusehtoihin.

Nähtiinpä asia kummalla tavalla tahansa, en koe olevani kyllä tai ei osapuolena sinänsä. Sen sijaan haluan nostaa esille täysin toisen näkökulman.

Mikä toimii käytännössä ja mikä ei?

Olen viimeisen viiden vuoden aikana pohtinut, puhunut ja kirjoittanut auki ajatuksiani, missä kysyn; mikä on seurakunta? Kirjoituksistani voi nähdä aidon kasvavan ristiriidan sellaisen seurakuntamallin, jonka me olemme sanoittaneet oikeaksi seurakunnaksi ja edustamani kristillisen järjestötoiminnan arjen välillä. Olen nipistänyt itseäni usein ja kysynyt kummassako elän Jumalan seurakuntaa todeksi? Onko aito Jumalan seurakunta siellä missä käyn sunnuntaisin kuuntelemassa ja joskus saarnaamassa tarkkaan määritellyn mittaisen puheen, joka pohjautuu Raamattuun, jossa tervehdin heitä joita tapaan tässä sunnuntaiharrastuksessani ja joka on yhteiskuntamme mielestä seurakunta (rekisteröity)? Vai onko se siellä missä elämän murjomat kokoontuvat jokaisena arkiaamuna yhteiselle aamiaiselle, sen jälkeen yhteiseen aamunavaukseen, jossa luemme Jumalan Sanaa lyhyesti ja siunaamme päivän? Viikon aikana pidämme raamattutunnin ja teologian luennon sekä keskustelemme niin arkisista huolista, kuin elämän peruskysymyksistäkin. Lisäksi työskentelemme yhteisen päämäärän hyväksi, jaamme ruokaa ja käsittelemme henkilökohtaisia ongelmia ja kysymyksiä.

Kristillisessä järjestötyössä meillä on jatkuvasti joukossamme joku muslimi, hindulainen, budhalainen, ateisti, alkoholisti, narkomaani, kleptomaani tai vaikkapa homoseksuaali. Emme me kirjoita seksuaalieettisiä kannanottoja, emme tuomioita muslimeille tai toisin uskoville, emmekä myöskään keskity korostamaan jotakin tiettyä syntiä, josta parannus on tehtävä. Me luemme ja opetamme Raamattua siten kuin se on kirjoitettu. Paljon useammin kuin homoseksuaalit, näissä kirjoituksissa, etenkin Jeesuksen opetuksessa, parannuksen teon paikalle viedään kovasydämiset, kirjanoppineet, fariseukset ja publikaanit. Myöskin rikkaan on vaikea päästä sisälle Jumalan valtakuntaan. Näin me Raamatusta luemme. Olemme myös itse usein parannuksen tekijän paikalla, emme vain opettamassa, sillä lukiessamme Jeesuksen sanoja, hän puhuu myös meille työntekijöille Sanansa kautta.

Ihmettelin ääneen toisessa järjestössä olevalle kollegalle tilannettamme. "Raamatun usko toimii meillä. Kukaan ei loukkaannu sinänsä siitä, että olemme kristittyjä ja toimimme sen mukaan. Kukaan ei syyllisty meidän sanoistamme sinänsä, mutta toki monet pohtivat elämäänsä ja tarvetta korjata sen suuntaa, kun he punnitsevat elämäänsä ja vaikeuksiaan tässä ympäristössä, missä Jumala on terävän sanansa, mutta myös ylivuotavan armonsa kanssa läsnä. Miksi tämä toimii, mutta hajoaa heti jos alan puuhaamaan tätä väkeä seurakuntiin? Olen tehnyt näin monasti. Heti alkavat ongelmat ja opilliset kiistat tai henkilö syyllistyy jonkun seurakuntalaisen sanoista tai syyllistävästä kysymyksestä." Näin tilitin kollegalleni. Hän, pitkän linjan järjestötoimija totesi tunnistavansa saman ilmiön.

Kenelle Jeesus antoi armon ja kenelle tuomion?

Seurakunnilla on suuri haaste kohdata ihmisiä sillä tasolla, jolla he ovat. Niissäkin missä minä olen mukana. Emme kykene nykyisellä jumalanpalvelusmallilla kohtamaan ihmisiä arjen ja elämän tasolla, sillä jolla Jeesus liikkui. Samarialainen nainen sai kuulla, kuinka monta miestä hänellä oli ollut ja nykyinenkään ei ollut hänen, mutta hän sai kuulla myös siitä että hänellekin oli tarkoitettu Elävä Vesi, jonka juotuaan ei enää janoa. Syntiset naiset saivat armon sanomatta mitään - kyyneleet riittivät ja heidän oma huokauksensa sen puoleen, jolla on ikuisen elämän sanat. Halveksittu vilpillinen veronkerääjä Sakkeus muuttui, kun Jeesus ilmoitti haluavansa aterioida hänen kanssaan.

Tästä näkökulmasta ymmärrän, että helluntaikirkko yritti sanoa, että kaikki ovat tervetulleita. Mutta se on niin vaikeata sanoa syntiselle että sinäkin saat tulla, siten että oppimme ei siitä häiriinny. Riittääkö siihen edes kannanotto, epäilen. Seurakunnan on otettava ihmiset vastaan sellaisena kuin he ovat, ilman mitään julistuksia, sillä autuaita ovat puhdassydämiset, eivät puhdasoppineet. Puhdasoppisuudesta (kukaan ei sitä ole - mutta sen julistamisesta) olen varoittanut aiemminkin. Ne seurakunnat taitavat olla enemmän intellektuelleille, älykkäille, paremmalle väelle - keskiluokalle tarkoitettuja, niille, joilla on aikaa ja resursseja puhtain opillinen suuntaus ja voimaa kiivailla virheettömästä tulkinnasta.

23.3.2021 Ismo Valkoniemi

Oikeaa oppia etsimässä?

Elämme ajassa, jossa aiempaa enemmän etsitään oikeaa kristillistä oppia. Tämän seurauksena maahamme rantautuu meillä vähemmän tunnettuja kristillisiä suuntauksia, kuten kalvinismin alle lukeutuvat reformoidusta perinteestä ammentavat uudet seurakuntaliikkeet ja kirkkokunnat, erilaiset uushelluntailaiset liikkeet tai karismaattiset suuntaukset.
Tunnustuksellinen luterilaisuus elää myös vahvaa kasvukautta, se joka pitäytyy vahvasti kirkon tunnustuskirjojen opetuksessa. Eräs pitkän linjan helluntailainen teologi kertoi minulle kaipaavansa maahamme maailman suurimman helluntailaisen the Assembly of God -kirkkokunnan opin kulmakiviä, koska oma opillinen pohjamme ei ole sanoitettu riittävän selvästi.
Kysyn, mitä pitäisi ajatella oikeasta opista?

Oikea oppi

Voimmeko me löytää oikean opin yli 30 000 dogmaattisen kristillisen oppirakennelman keskeltä? Tai olisiko rehellisempää tunnustaa, että on mahdollista löytää usko ja opinpäälinjat, joihin uskoni yhtyy. Uskonnollisessa uskossa on aina kaksi osatekijää; minun uskoni eli omakohtainen uskon käsitykseni ja siten uskon varmuuteni sekä uskonnollisen yhteisön uskomukset, joita voidaan nimittää liikkeen dogmiksi eli opiksi (1). Raamattu on tämän kaiken avain ja sielu, josta käsin sekä meidän uskomme että yhteisömme dogmin tulisi nousta.

Tyhjentävän kuvauksen antamisen jumalauskosta eli täydellisen opin esittäminen on lähtökohtaisesti toivoton yritys (2). Jos me haluamme kiihkeästi löytää oikean ja parhaan uskonopin ja käytämme siihen kaiken voimamme ja voimavaramme, saatamme sitä etsiässämme menettää Jumalan elettäväksi tarkoitetusta elämästä osan. On täysin poissuljettu ajatus, että voisimme löytää ja muotoilla opin joka on täydellinen. Miksi? Koska elämä ja usko eivät kirjaudu täydelliseksi opiksi, vaan merkitykselliseksi elämisen arvoiseksi elämäksi, uskoksi joka sisältää kokemuksen selittämättömästä todellisuudesta, jossa Jumala ilmestyy meille, johdattaa meitä ja jossa on lupa nauttia hänen luomistyöstään.

Voimme siitä huolimatta kysyä, mitä aito kristinusko ja evankeliumin oppi ovat (3)? Puhumme tällöin usein klassisesta kristinuskosta, johon laitetaan ne ydinkohdat, joista kristilliset kirkot ovat samaa mieltä. Mitä tarkemmin haluamme löytää yhteisiä nimittäjiä, sitä oleellisempia ne ovat ja sitä vähemmän yhdistäviä tekijöitä on. Niitä ei jää jäljelle kovinkaan montaa, jossa yksimielisyys on täydellinen. Puhumme tällöin usein Jeesuksen sovitustyöstä tai Jumalan lahjoittamasta armosta. Sanot ehkä, että uskontunnustus on yksi, joka meitä yhdistää. Olet siinä oikeassa, mutta samalla on syytä kysyä kuinka paljon uskontunnustuksen lauseet ovat osa konkreettista elämäämme ja siten meille todellisia merkitystä antavia lauseita? Esimerkiksi uskontunnustuksen lauseet "astui alas tuonelaan" tai "istuu Jumalan, Isän Kaikkivaltiaan oikealla puolella" ovat puhtaasti uskonnollisia ilmauksia (4), joiden varmuus Jumalan ilmoituksessa ja uskossamme ovat vain osa meille hyvin abstraktia tapahtumaketjua, joiden sisältö aukeaa meille kenties erilaisina mielikuvina. Voimme myös kysyä, mitä tuonela sinulle merkitsee tai miten sinä ymmärrät taivaan? Huomaamme helposti, että yhteinen uskomme kapenee vain joidenkin keskeisten lauseiden varaan.

Oikean opin etsimiseen ei ihmisen elämän mitta riitä. Uskonnollisten yhteisöjen keskeisten kirjallisten dokumenttien tutkimuksen ja niiden normatiivisen tulkinnan löytäminen on työlästä. Esimerkiksi luterilaisten tunnustuskirjojen tai Lutherin teologian tutkimusta on jatkettu yli 500 vuotta. Tutkimusten määrä on niin mittava, että Porvoon kirjasto voitaisiin täyttää vain tämän yhden kirkkokunnan teologiaan keskittyvillä tutkimuksilla ja kirjoilla. Kuitenkin kaikki tutkimus ja kirjat ovat osa kirkon oppia tai uskontulkintaa vasta, jos kirkko hyväksyy ne opetukseensa (5).

Luterilaisen kirkon reformaatiossa palattiin alkuperäiseen lähteeseen eli Raamattuun, ottamalla normiksi ja reformaation toiseksi pääperiaatteeksi Sola scriptura (yksin kirjoituksista). Tämä on myös yleisesti reformoitujen liikkeiden yksi kantavista pääperiaatteista. Kuitenkin jokainen tähän ajatukseen perehtynyt teologi myöntää, että traditio on läsnä joka tapauksessa myös siinä, miten Raamatun kirjoitettua sanaa ymmärretään tai tulkitaan. Lisäksi yhteisen vanhan kirkon tunnustus, joka tiivistää kristillisen uskon sisällön on itsessään traditio eli keskeinen osa yhteistä klassillista kristinuskon tulkintaa. (6). Tästä esimerkkinä voimme ottaa vaikkapa kolminaisuusopin, jota emme löydä suoraan Raamatusta, mutta joka yhdistää klassisen kristinuskon sisälle luettavan ajattelun ja jonka periaatteet voimme hyväksyä.

Pohtiessamme oikeaa oppia, meidän tulisi pysähtyä pohtimaan, mitä Raamattu itse sanoo tekstien ymmärtämisestä ja tulkinnasta. Toinen Pietarin kirje on tässä meille erinomaisena oppaana. Kun Pietari sanoo, että Sana on luotettava, hän muistuttaa että keskeinen tehtävä oli antaa tietoa Herramme Jeesuksen Kristuksen voimasta ja tulemisesta, eikä tarkoitus ollut sepittää mitään ovelia tarinoita, sillä olivathan he itse omin silmin nähneet hänen jumalallisen suuruutensa. Hän muistuttaa, että he itse kuulivat kuinka Jumalan ääni tuli taivaasta ja sanoi: "Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt." Pietari muistuttaa että juuri tämän kokemuksen vuoksi hän voi luottaa profeettojen kirjoituksiin. Lopuksi Pietari muistuttaa, että ilman näitä profeettojen kirjoituksia, emme voi selittää yhtään pyhää kirjoitusta, vaan selityksen takana on Pyhä Henki. (2. Piet. 1:16-21).

On yleisesti tunnettu tosiasia, että helluntalainen ja ortodoksinen teologia on hyvin ohutta ja samalla vahvasti dogmaattista. Molempien liikkeiden ydin sisältönä on ollut elää uskoa todeksi muutamien peruspilareiden varassa. Ortodoksien tapa hiljentyä ja sytyttää kynttilä mysteerin edessä on omalla tavallaan puhuttelevaa. Luterilaisuuden ja katolisuuden piirissä teologian tuottama aineistomäärä on hengästyttävä. Molemmat kirkkokunnat ovat eläneet ja hengittäneet yliopistoteologian äärellä satoja vuosia.

Käytännöllinen teologia irrottaa väärästä dogmaattisuudesta

Itselleni on noussut tärkeäksi ymmärtää elämä ja sen ainutkertainen lahja, joka sinällään on suuri mysteeri. Oma pääaineeni oli käytännöllinen teologia ja ensimmäisenä sivuaineena sosiologia. Kun tähän kytketään yli 30 vuotta kestänyt työskentely päihdeongelmaisten, erilaisten syrjäytymisten syiden parissa työskentely ja myöskin köyhimmmistä köyhimpien kehitysmaaprojektien parissa tekemäni työ, niin tämä kaikki on asettanut minut tukevasti vahvan dogmaattisuuden välimaastoon. Itse kuvaan tätä sijoittumiseksi sellaiselle paikalle, jossa Jumala voi tehdä asioita yli oppirakenteiden.

Pastoraaliteologia yli aatteiden ja dogmien

2016 käsittelin Gradussani aihetta Suomalaisen miehen häpeä, jossa olin toiseksi nimiotsikoksi kirjoittanut "Pastoraaliteologian käytännöllinen siltä yli aatteiden ja dogmien." Haluan nyt selittää hieman mitä tällä otsikolla tarkoitin.
Olen kasvanut herätyskristillisessä ympäristössä, tehtaassa työskentelevän yksinhuoltajaäidin kasvattamana. Ajattelin asioista hyvin yksinkertaisesti. Homoseksuaalisuus oli minulle yksi vahva sana ja mielikuva synnistä, joka johti Sodoman ja Gomorran kaupunkien tuhoon. Siis kauhistuttava asia, johon en ollut koskaan törmännyt. Eräänä päivänä päihdetyössä vastaanotolleni tuli miesasukas, joka oli juuri vapautunut vankilasta. Keskustelussa kävi ilmi, että hän oli homoseksuaali ja amfetamiinin käyttäjä. Koska en ollut aiemmin keskustellut kenenkään homoseksuaalin kanssa, niin pyysin häntä kertomaan miksi hän piti miehistä. Sain kuulla tarinan, jonka vien hautaan asti ja jota en koskaan kykene unohtamaan. Tässä kertomuksessa oleellista oli ymmärtää kuinka hirveiden asioiden uhri oli edessäni. Ne liittyivät seksuaalisuuteen ja olivat tehneet kertojasta sen mitä hän tänään oli. Kyynelten läpi näin hänet rikottuna uhrina, ihmisenä.

Kasteesta

Kastekeskustelussa pitkä elämä on johdattanut oudoille poluille. Otan muutamia esimerkkejä ilman että lausun niistä mitään kannanottoa.
Olen kastanut useita ihmisiä ns. upotuskasteella. Mieleeni nousee eräs lapsena hyväksi käytetty haavoittunut narkomaani, joka löysi elämäänsä uuden suunnan. Hän toivoi, että voisi upottaa vanhat syntinsä mereen ja pukea päällensä valkoisen puvun. Samoin tapahtui kolmelle naisasiakkalle, joiden elämä oli ollut syvän hyväksikäytön piinaamaa. Sitä iloa ja itkua, jota heidän kasvoiltaa näin, heidän noustessaan vedestä ylös on vaikea muistella kuivin silmin.
Venäjällä keskustelin entisen baptistiseurakunnan pastorin kanssa, joka oli nyt luterilainen seurakunnan johtaja. Hän kertoi, että tuossa maassa luterilaisessa kirkossa käyvät vain uskovat ihmiset. Jokainen elää uskoa todeksi. Lapset kastetaan osaksi yhteisöä ja he saavat opetusta koko lapsuutensa ajan ja heidät saatellaan seurakunnan keskellä aikuisuuteen. Hän kertoi, että baptistipastorina hän piti lasten leirejä sadoille tai tuhansille, mutta seurakuntaan ei jäänyt kuin kourallinen. Lapset kastettiin ortodokseiksi ja he vieraantuivat yhteisöstä. Nyt hän on voinut rakentaa yhteisön jossa eletään ja johon sitoudutaan. Venäläinen traditio kaipaa kirkkoa, juhlavuutta, jumalanpalvelukseen rakenteita ja myöskin kastetta. Hän oli kokenut, että voidakseen palvella ihmisiä ja varjella heidän uskonsa, hänen on muututtava.
Tamperelainen luterilainen pappi kertoi tilanteesta, jossa erään noituuden parissa olleen lapsen kastehetkessä hän näki valon joka laskeutui lapsen ylle samalla hetkellä kun hän kastoi tätä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimessä.
Luterilaisten ja helluntalaisten kastekäsityksiin voit tutustua oheisesta linkistä: https://suomenhelluntaikirkko.fi/kannanottoja/luterilais-helluntailainen-neuvottelukunta-kristillisesta-kasteesta/

Armolahjoista

Helluntailainen Pyhän Hengen armolahjoja ja etenkin kielillä puhumista korostava opetus 1960-1970-luvuilla sekä erittäin voimakas meihin lapsiin suuntautunut vaikuttaminen trautamisoi minua jonkin verran ja olin vuosia antikarismaatikko, kenties pitkäänkin, mutta en opillisesti vaan kielteisten kokemusteni vuoksi. Ajattelin että tuo mitä tapahtui oli ihmisen omaa yli-intoilua ja että enää näitä ilmiöitä ei tapahdu. Aikaa myöten aloin jo pehmetä ja jätin asian Jumalalle. Hänenpä on asiansa, ei minun.
Teologisessa tiedekunnassa Joensuussa läntisen teologian rinnalla on ainoana maailmassa ortodoksinen teologian opinahjo. Siellä minulla oli erinomainen tilaisuus keskustella ortodoksien kanssaan myös armolahjoista. Eräs veli totesi, että totta kai hän uskoo kielilläpuhumisen lahjaan, sillä asia mainitaan Paavalin kirjeissä armolahjana numero seitsemän. Niin, numero seitsemän, mutta se oli meillä helluntailaisilla aina numero yksi. Toden totta, lahja on mainittu seitsemäntenä.

Tunnen henkilökohtaisesti luterilaisen kirkon piispan, joka sain armolahjana kielilläpuhumisen lahjan, joka nousi kirkossa ongelmaksi. Hän on esimerkkini siitä, että käytännön elämä ylittää tässäkin kysymyksessä dogmaattisuuden rajan. Mitään hyötyä siitä, että hän sai tämän armolahjan, hän ei saanut omassa kirkossaan. 

Yleisesti meidän on myönnettävä, että on varsin helppo nähdä monien toimivan kuten yhteisöissä kuuluu toimia ja siksi monet ilmiöt leviävät enemmän kuin lahjana, sillä haluamme tulla hyväksytyiksi ja meille on tärkää, että meidät tunnustetaan oikealla tavalla "uskovaiseksi" ja oikealla tavalla kirkon tai seurakunnan oppia kantavaksi.

Karismaattisista ilmiöistä

Olin antikarismaatikko. Lapsuuteni helluntailaisuus 1960-1970 luvulla aiheutti minulle tunnetasolla vaikeasti käsiteltävän vyyhdin, suhteessa karismaattisuuteen. Kuitenkin ollessani Venäjän mustanmeren rannalla, päihdehoitokotien kutsumana, seminaaripuhujana vuosia sitten. Iltatilaisuuden lopussa, syntyi rukousjono. Rukoilin kymmenien ihmisten puolesta, joita "henki kosketti" tavalla, jolle en voi inhimillisesti antaa selitystä. Mukanani ollut luterilainen piispa nimesi minut tilaisuuden jälkeen karismaatikoksi. Kuitenkin kyse oli vain yhden illan ainutkertaisesta tapahtumasta, jossa sain olla kanavana hengen vuodatukselle, kuten me helluntailaiset sanomme.

Lopuksi

Tarkoitukseni ei ole johdattaa ketään pois kristillisten seurakuntien opin parista, ei tapojen tai traditioiden, jotka ovat hyödyllisiä. Hyödyttömät, haitalliset ja kiusalliset tavat ja traditiot toivoisin hylättävän nykyistä herkemmin. On hyödyllistä kysyä mieluummin usein kuin harvoin, miksi toimimme näin, miksi teemme näin tai mistä tämä on peräisin.
Motiivini ei ole myöskään horjuttaa kenenkään uskoa. Haluan kuitenkin ravistella käsityksiä oikeasta opista ja ylevästä teologisesta tiedosta. Onko mikään ihmisen muotoilema oppirakennelma puhdasoppinen tai täysin virheetön? On hyödyllistä kysyä onko tieto varmasti lopullinen ja viimeinen vastaus ja sulkeeko se pois Jumalan kaikkivaltiaan mahdollisuuksia vai jättääkö se tilaa myös selittämättömille asioille? Elämä on mysteeri kuten myös uskon salaisuus. Se kätkee sisälleen aarteita jotka avautuvat eri tilanteissa eri tavoilla. Toki ainoa tapamme tarkastella, onko jokin asia opillisesti oikein on avata Raamattu ja tutkia kokonaisvaltaisesti, mitä Raamattu sitä sanoo.

Usko on ennen kaikkea suhde elävään Jumalaan, joka on järjestänyt ihmiskunnalle sovituksen Hänen Poikansa Jeesuksen kautta. Raamattu on Jumalan vaikutuksesta syntynyttä Sanaa, jonka ehtymättömät aarteet avautuvat lukijalle Pyhän Hengen vaikutuksesta.

5.1.2021

Ismo Valkoniemi

1. Miikka Ruokanen, Ydinkohdat, 1990, 19.
2. Gustaf Aulèn, Kristillinen jumalakuva aikamme ajattelussa, 1965, 13.
3. H. Heikkilä & P. Luomanen, Teologia. Johdatus tutkimukseen, 2005, 105.
4. Miikka Ruokanen, Ydinkohdat, 1990, 20.
5. H. Heikkilä & P. Luomanen, Teologia. Johdatus tutkimukseen 2005, 108.
6. H. Heikkilä & P. Luomanen, Teologia. Johdatus tutkimukseen 2005, 109.