Onko kansallismielisyydessä jokin ongelma?
Jos olemme tarkkanäköisiä, huomaamme, että kansallismieliset
puolustavat enemmän kristillistä kulttuuriperintöä, kuin kristillistä uskoa, toteaa
professori Evert Van de Poll ja jatkaa, että kansallismielisten identiteetti ei
ole niinkään eurooppalainen vaan kansallinen[1].
Tähän Van de Pollin lausuntoon on helppo yhtyä, sillä esimerkiksi
Perussuomalainen puolue kertoo asian aivan samoin omilla kotisivuillaan. Se
ilmoittaa olevansa isänmaallinen ja kristillissosiaalinen puolue, joka edistää
kansallista etua[2].
Yleisesti ottaen kansallismieliset, joihin Van de Poll
viittaa, ovat puolueita. Näin ollen harvemmin, jos koskaan, puolueiden tehtävä
on puolustaa kristillistä uskoa, enemminkin kristillisten arvojen säilymistä
yhteiskunnassa eli kulttuuria. Uskon puolustaminen on kirkon tehtävä,
seurakuntien tehtävä ja kristittyjen kasvattajien tehtävä.
Olin itse aikanaan, lähes 30 vuotta sitten, aktiivinen silloisen Suomen kristillisen liiton toiminnassa. Toimin muun muassa Etelä-Hämeen piirisihteerinä. Liikkeen heikkoutena oli tuolloin, että sen sisäinen ymmärrys omasta olemuksesta poliittisena vaikuttajana oli heiveröinen. Toiminta keräsi mukaan seurakunta-aktiiveja ja tilaisuudet muodostuivat usein ”seuroiksi”, joissa keskiössä oli rukoukset ja hengelliset laulut. Myöhemmin toimintaa terävöitettiin muuttamalla nimeksi Kristillisdemokraatit, kuvaamaan paremmin poliittisia tarkoitusperiä sekä sitomalla liike vahvemmin Euroopassa ja etenkin Pohjoismaissa vaikuttaviin kristillisdemokraattisiin sisarpuolueisiin. Kristillisdemokraatit kuvaavat perusarvoissaan, että he rakentavat yhteiskuntaa kestävien kristillisten perusarvojen varaan: ”Kristillisillä arvoilla tarkoitamme niitä yleispäteviä ja kestäviä arvoja ja hyveitä, jotka nousevat Raamatusta sekä kristillisestä perinteestä ihmisten hyvän ja toimivan yhteiselämän pohjaksi”[3]. Kristillisdemokraatit eroavat selvemmin Perussuomalaisista EU-myönteisemmän poliittisen ajattelun vuoksi, eikä sitä Perussuomalaisten tapaan leimata kansallismieliseksi, joka on noussut aiheettomasti pilkkanimeksi.
Kansallismielisyyden ongelmaksi voidaan nostaa äärioikeistolainen ajattelu sekä esimerkiksi tähän liittyvä rotuoppi. Näiden kahden olemassaolosta on selkeätä näyttöä myös Suomessa. Kuitenkin näitä aatteita kannattavien määrä on marginaalinen ja enemmänkin niiden olemassaolo on, esimerkiksi, Perussuomalaisille taakka kuin hyöty. Perussuomalaisia kannattaa viimeisen gallup mittauksen mukaan 22,7% Suomalaisista[4]. Tässä joukossa äärioikeistolaisia tai rotuoppivia kannattavia on desimaalin kymmenesosan verran, jos sitäkään, mutta heidän vuokseen koko puolue leimataan poliittisessa retoriikassa ”natsipuolueeksi”. Tämä on kuitenkin nähtävä osana poliittista taistelua, jossa Perussuomalaisten kannatus tuli saada taittumaan keinolla millä hyvänsä.
Mistä nousee huoli kristillisyyden varastamisesta poliittisiin tarkoitusperiin?
Olin itse aikanaan, lähes 30 vuotta sitten, aktiivinen silloisen Suomen kristillisen liiton toiminnassa. Toimin muun muassa Etelä-Hämeen piirisihteerinä. Liikkeen heikkoutena oli tuolloin, että sen sisäinen ymmärrys omasta olemuksesta poliittisena vaikuttajana oli heiveröinen. Toiminta keräsi mukaan seurakunta-aktiiveja ja tilaisuudet muodostuivat usein ”seuroiksi”, joissa keskiössä oli rukoukset ja hengelliset laulut. Myöhemmin toimintaa terävöitettiin muuttamalla nimeksi Kristillisdemokraatit, kuvaamaan paremmin poliittisia tarkoitusperiä sekä sitomalla liike vahvemmin Euroopassa ja etenkin Pohjoismaissa vaikuttaviin kristillisdemokraattisiin sisarpuolueisiin. Kristillisdemokraatit kuvaavat perusarvoissaan, että he rakentavat yhteiskuntaa kestävien kristillisten perusarvojen varaan: ”Kristillisillä arvoilla tarkoitamme niitä yleispäteviä ja kestäviä arvoja ja hyveitä, jotka nousevat Raamatusta sekä kristillisestä perinteestä ihmisten hyvän ja toimivan yhteiselämän pohjaksi”[3]. Kristillisdemokraatit eroavat selvemmin Perussuomalaisista EU-myönteisemmän poliittisen ajattelun vuoksi, eikä sitä Perussuomalaisten tapaan leimata kansallismieliseksi, joka on noussut aiheettomasti pilkkanimeksi.
Kansallismielisyyden ongelmaksi voidaan nostaa äärioikeistolainen ajattelu sekä esimerkiksi tähän liittyvä rotuoppi. Näiden kahden olemassaolosta on selkeätä näyttöä myös Suomessa. Kuitenkin näitä aatteita kannattavien määrä on marginaalinen ja enemmänkin niiden olemassaolo on, esimerkiksi, Perussuomalaisille taakka kuin hyöty. Perussuomalaisia kannattaa viimeisen gallup mittauksen mukaan 22,7% Suomalaisista[4]. Tässä joukossa äärioikeistolaisia tai rotuoppivia kannattavia on desimaalin kymmenesosan verran, jos sitäkään, mutta heidän vuokseen koko puolue leimataan poliittisessa retoriikassa ”natsipuolueeksi”. Tämä on kuitenkin nähtävä osana poliittista taistelua, jossa Perussuomalaisten kannatus tuli saada taittumaan keinolla millä hyvänsä.
Mistä nousee huoli kristillisyyden varastamisesta poliittisiin tarkoitusperiin?
Van de Poll vastaa itse siihen, mikä on perimmäinen ongelma.
Hän muistuttaa, että nyt käyty keskustelu nousee kirkon johtajien huolista. Eurooppalaiset
kirkkojen piispat ja muut hengelliset johtajat varoittelevat populismin
vaaroista. Itse he ovat Eurooppa myönteisiä ja he ovat unohtaneet opettaa
ihmisiä Raamatun opetuksista kansoista, kuinka eletään kansana. He ovat
keskittyneet lähimmäisenrakkauden, muukalaisista huolehtimisen ja
uskonnonvapauden tärkeyden korostamiseen[5].
Identiteettipolitiikassa ja samaa sukupuolta olevien avioliitto-oikeudessa arkkipiispana toiminut Kari Mäkinen sai loputtomasti palstatilaa, niin että tavallisen kristityn on vaikea muistaa mitään muuta asia, jota Mäkinen olisi urallaan edistänyt. Populistisia puolueita äänestävät kristityt eivät yhdy kirkollisten johtajiensa näkemyksiin. Heille tärkeää on, että joku kertoo puolustavansa kristillistä kulttuuria ja perinteitä ja että edelleenkin tavallisella kristityllä on lupa ajatella oman maan ja kansan parasta. Tärkeää monelle on myös saada pitäytyä biologisessa sukupuolikäsityksessä tai vaikkapa näkemyksessä, jossa lisääntymistä ja ydinperhettä olisi ollut suojeltava, säilyttämällä avioliitto miehen ja naisen välisenä instituutiona.
Painajainen liberalismin kannattajille?
Monen arvoliberaalin mielestä tilanne Euroopassa ja läntisessä maailmassa alkaa tuntua jälleen ahdistavalta. "Tyhmä” kansa kääntyi kansallismielisten ja konservatiivisia perusarvoja tukevien puoleen, jotka vaarantavat kaiken sen mitä saavutettiin, niinkö? Eikö kyse ole kuitenkin enemmän pettymyksestä, joka purkautuu tällä tavoin? Lupauksiin ja ”tarinoihin” ei enää kyetä uskomaan ja siksi palataan niihin arvoihin, joiden varassa olimme vaurautemme ja hyvinvointimme saavuttaneet?
Humanismi, usko ihmisyyteen kehittyi posthumaniksi, tulimme osaksi luontoa ja uskomme muuttui osin tieteellisen maailmankuvan valoittamaksi. Tästä kehittyi transhumanismi, joka tänään uskoo teknologian ja tieteen voivan muuttaa meidät toiseksi. Se ilmoittaa korjaavansa jopa syntymässä tapahtuneen virheen sukupuolessamme. Kiusallista on, että niiden ääni voimistuu, jotka ovat käyneet muutosprosesseja läpi ja tänään ovat pettyneitä. Heidän kehonsa ovat nyt rikottuja ja lupaukset täydellisestä muutoksesta eivät täyttyneet. Kohta he vaativat rangaistuksia niille, jotka heitä leikkelivät.
Kulttuuriliberalismin myötä lainsäädäntöä muutettiin nopeasti monissa maissa, aivan viime vuosina. Myös tämä on nostattanut vastareaktion, jossa kirkollinen puoli on valinnut, ainakin Suomessa, hyvin muutosta ymmärtävän kannan, usein vastoin kirkkoväen näkemyksiä. Professori Van de Poll’n mukaan aiemmin perinteisistä yhteisistä arvoista, niin uskonnollisten kuin uskonnottomienkin kesken, vallinnut laaja konsensus on rikkoutunut. Esimerkiksi LGBT-liikkeen ajamat muutokset perhelainsäädäntöön sekä suhtautuminen eutanasiaan ja aborttiin ovat ihmisiä voimakkaasti jakavia aiheita[6].
Euroopan Unioni syntyi sodan jälkeiseen rauhan tarpeeseen. Se laajeni ja otti omakseen kansoja idästä ja pohjoisesta. Suomikin pääsi hieman yli 50% kannatuksella perheeseen, joka alkoi pian natista liitoksissaan. 2000-luvulla on eletty taloudellisessa jännitystilanteessa, jossa olemme saaneet seurata eri maiden taloudellisen kantokyvyn romahduksia unionin sisällä.
Integraation syventymisen myötä euroskeptisyys on vahvistunut. Brittien enemmistön toistuva päätös joulukuussa 2019, tukea EU:sta irtautumista on yksi selkeä osoitus tästä.
Maahanmuuttoaalto 2015 osoitti Unionin heikkoudet. Avoimet rajat ovat muuttaneet poliittista ilmapiiriä ja maiden käyttäytymistä. [7] Monet maat ovat sulkeneet rajansa, vastoin Unionin sopimuksia ja suosituksia.
Oikeistopopulistiset isänmaallisuutta korostavat puolueet ovat valtapuolueina monissa Itä-Euroopan maissa, kuten Puolassa, Slovakiassa, Kroatiassa, Unkarissa ja Ukrainassa. Ne vastustavat liberaaleja moraaliarvoja, joita lännessä usein kutsutaan ”eurooppalaisiksi arvoiksi”. Niiden yksi keskeinen tavoite on myös torjua muslimimaahanmuuttajat. Jotkut näistä maista ovat sisällyttäneet kristilliset arvot tai esimerkiksi heteroavioliiton säilymisen perustuslakiinsa, suojatakseen itseään [8].
Identiteettipolitiikassa ja samaa sukupuolta olevien avioliitto-oikeudessa arkkipiispana toiminut Kari Mäkinen sai loputtomasti palstatilaa, niin että tavallisen kristityn on vaikea muistaa mitään muuta asia, jota Mäkinen olisi urallaan edistänyt. Populistisia puolueita äänestävät kristityt eivät yhdy kirkollisten johtajiensa näkemyksiin. Heille tärkeää on, että joku kertoo puolustavansa kristillistä kulttuuria ja perinteitä ja että edelleenkin tavallisella kristityllä on lupa ajatella oman maan ja kansan parasta. Tärkeää monelle on myös saada pitäytyä biologisessa sukupuolikäsityksessä tai vaikkapa näkemyksessä, jossa lisääntymistä ja ydinperhettä olisi ollut suojeltava, säilyttämällä avioliitto miehen ja naisen välisenä instituutiona.
Painajainen liberalismin kannattajille?
Monen arvoliberaalin mielestä tilanne Euroopassa ja läntisessä maailmassa alkaa tuntua jälleen ahdistavalta. "Tyhmä” kansa kääntyi kansallismielisten ja konservatiivisia perusarvoja tukevien puoleen, jotka vaarantavat kaiken sen mitä saavutettiin, niinkö? Eikö kyse ole kuitenkin enemmän pettymyksestä, joka purkautuu tällä tavoin? Lupauksiin ja ”tarinoihin” ei enää kyetä uskomaan ja siksi palataan niihin arvoihin, joiden varassa olimme vaurautemme ja hyvinvointimme saavuttaneet?
Humanismi, usko ihmisyyteen kehittyi posthumaniksi, tulimme osaksi luontoa ja uskomme muuttui osin tieteellisen maailmankuvan valoittamaksi. Tästä kehittyi transhumanismi, joka tänään uskoo teknologian ja tieteen voivan muuttaa meidät toiseksi. Se ilmoittaa korjaavansa jopa syntymässä tapahtuneen virheen sukupuolessamme. Kiusallista on, että niiden ääni voimistuu, jotka ovat käyneet muutosprosesseja läpi ja tänään ovat pettyneitä. Heidän kehonsa ovat nyt rikottuja ja lupaukset täydellisestä muutoksesta eivät täyttyneet. Kohta he vaativat rangaistuksia niille, jotka heitä leikkelivät.
Kulttuuriliberalismin myötä lainsäädäntöä muutettiin nopeasti monissa maissa, aivan viime vuosina. Myös tämä on nostattanut vastareaktion, jossa kirkollinen puoli on valinnut, ainakin Suomessa, hyvin muutosta ymmärtävän kannan, usein vastoin kirkkoväen näkemyksiä. Professori Van de Poll’n mukaan aiemmin perinteisistä yhteisistä arvoista, niin uskonnollisten kuin uskonnottomienkin kesken, vallinnut laaja konsensus on rikkoutunut. Esimerkiksi LGBT-liikkeen ajamat muutokset perhelainsäädäntöön sekä suhtautuminen eutanasiaan ja aborttiin ovat ihmisiä voimakkaasti jakavia aiheita[6].
Euroopan Unioni syntyi sodan jälkeiseen rauhan tarpeeseen. Se laajeni ja otti omakseen kansoja idästä ja pohjoisesta. Suomikin pääsi hieman yli 50% kannatuksella perheeseen, joka alkoi pian natista liitoksissaan. 2000-luvulla on eletty taloudellisessa jännitystilanteessa, jossa olemme saaneet seurata eri maiden taloudellisen kantokyvyn romahduksia unionin sisällä.
Integraation syventymisen myötä euroskeptisyys on vahvistunut. Brittien enemmistön toistuva päätös joulukuussa 2019, tukea EU:sta irtautumista on yksi selkeä osoitus tästä.
Maahanmuuttoaalto 2015 osoitti Unionin heikkoudet. Avoimet rajat ovat muuttaneet poliittista ilmapiiriä ja maiden käyttäytymistä. [7] Monet maat ovat sulkeneet rajansa, vastoin Unionin sopimuksia ja suosituksia.
Oikeistopopulistiset isänmaallisuutta korostavat puolueet ovat valtapuolueina monissa Itä-Euroopan maissa, kuten Puolassa, Slovakiassa, Kroatiassa, Unkarissa ja Ukrainassa. Ne vastustavat liberaaleja moraaliarvoja, joita lännessä usein kutsutaan ”eurooppalaisiksi arvoiksi”. Niiden yksi keskeinen tavoite on myös torjua muslimimaahanmuuttajat. Jotkut näistä maista ovat sisällyttäneet kristilliset arvot tai esimerkiksi heteroavioliiton säilymisen perustuslakiinsa, suojatakseen itseään [8].
Mitä Raamattu sanoo kansoista?
Mitä on se opetus, joka Van de Pollin mukaan on kirkon toimesta laiminlyöty kansoista ja kansalaisuudesta? Tätä en tiedä, mutta hän viittaa Raamattuun, joten on syytä katsoa mitä Raamattu sanoo kansoista:
1. Kaikki kansat ovat olleet mukana Jumalan pelastussuunnitelmassa alusta alkaen (1. Moos. 12:3), 2. Jeesus oli Messias kaikille kansoille (Matt. 28:19), 3. Sanoman vieminen kaikille kansoille (Apt. 13:47), 4. Yhdestä ihmisestä [Jumala] on tehnyt koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat, jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet.” (Apt. 17:26-27).
Kansat ovat Raamatussa läsnä ja Jumalan on asettanut kansoille rajat. Kaikkien kansojen yhdistäminen oli Vanhan testamentin kauhukertomus, ihmisen oma yritys Babyloniassa, tulla suuremmaksi kuin oli todellisesti mahdollista. Globalismi tai edes tätä pienempi suuri valtioliitto, ei historian valossa näytä mahdolliselta. Siinä ylitetään joitakin lainalaisuuksia ja se muistuttaa ideologisesti transhumanismia, jossa tieteen avulla voidaan muokata ihmisestä toinen kuin mitä se luontaisesti on. Taloudellisen kasvun ympäristölliset rajat ovat tulleet vastaan yhä selvemmin, minkä lisäksi teknologinen kehitys on katkaisut vuosikymmeniä jatkuneen kiinteän yhteyden kasvun ja työllisyyden välillä[9]. Emme hallitse globaalia maailmaa, johon julistamme kuuluvamme. Me taistelemme päästöjä vastaan, jota toisella puolella maailmaa lisätään sata kertaisesti vuosittain siihen, mihin maamme yhteensä pahimmillaan pystyisi.
Lopulta kyse on arvoista ja kuinka me ne käsitämme
Jos Postipankin entinen johtaja Seppo Lindblom kirjassaan Kansankodin tuolla puolen – hyvinvointivaltion tilivelvollisuuden tarkastelua, toteaa jo vuonna 2002, että poliittisessa mielessä vasemmisto ja oikeistopolitiikka ei enää ole vastakkaista ja että käsitteet ovat enää sanoja[10], tänään tämä on totta vieläkin enemmän. Päivän poliittinen retoriikka ei ole enää sopusoinnussa käytännön kanssa.
Oikeisto-vasemmisto -jaon sijaan puolueet jakautuvat yhä vahvemmin sen mukaan, miten ne suhtautuvat eettisiin ja arvokysymyksiin. Perinteiset puolueet ovat usein näissä kyseissä sisäisesti hajanaisia ja ovat siksi menettäneet jalansijaa[11]. Matti Vanhasen kaudella keskusta pyrki esiintymään ”city-keskustana” ja se pyrki aidosti ehdokasasettelullaan myös pääkaupunkiseudulle. Samalla sen politiikka liberalisoitui. Kun samaan aikaan arvoliberaalin politiikan takuupuolueina toimivat perinteisesti Vihreät, RKP, Vasemmistoliitto ja Sosiaalidemokraatit, pyrki Keskusta ja myös Kokoomus ottamaan osansa liberaalin kansan äänistä. Juuri tämä arvoliberaalien liitto huipentui tasa-arvoiseen avioliittolakiin, joka jätti osalle kansasta arpia ja käden symbolisesti nyrkkiin taskun pohjalle, jossa toinen käsi oli jo kenties EU-kansanäänestyksen jäljiltä samassa asennossa. Samalla unohtui toinen osa kansasta, se, joka seurasi hölmistyneenä arvoliberalismin läpimurtoa ja globalismin aaltoa, jossa oman kansan asiat tuntuivat siirtyneen toiselle sijalle.
Mitä on se opetus, joka Van de Pollin mukaan on kirkon toimesta laiminlyöty kansoista ja kansalaisuudesta? Tätä en tiedä, mutta hän viittaa Raamattuun, joten on syytä katsoa mitä Raamattu sanoo kansoista:
1. Kaikki kansat ovat olleet mukana Jumalan pelastussuunnitelmassa alusta alkaen (1. Moos. 12:3), 2. Jeesus oli Messias kaikille kansoille (Matt. 28:19), 3. Sanoman vieminen kaikille kansoille (Apt. 13:47), 4. Yhdestä ihmisestä [Jumala] on tehnyt koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat, jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet.” (Apt. 17:26-27).
Kansat ovat Raamatussa läsnä ja Jumalan on asettanut kansoille rajat. Kaikkien kansojen yhdistäminen oli Vanhan testamentin kauhukertomus, ihmisen oma yritys Babyloniassa, tulla suuremmaksi kuin oli todellisesti mahdollista. Globalismi tai edes tätä pienempi suuri valtioliitto, ei historian valossa näytä mahdolliselta. Siinä ylitetään joitakin lainalaisuuksia ja se muistuttaa ideologisesti transhumanismia, jossa tieteen avulla voidaan muokata ihmisestä toinen kuin mitä se luontaisesti on. Taloudellisen kasvun ympäristölliset rajat ovat tulleet vastaan yhä selvemmin, minkä lisäksi teknologinen kehitys on katkaisut vuosikymmeniä jatkuneen kiinteän yhteyden kasvun ja työllisyyden välillä[9]. Emme hallitse globaalia maailmaa, johon julistamme kuuluvamme. Me taistelemme päästöjä vastaan, jota toisella puolella maailmaa lisätään sata kertaisesti vuosittain siihen, mihin maamme yhteensä pahimmillaan pystyisi.
Lopulta kyse on arvoista ja kuinka me ne käsitämme
Jos Postipankin entinen johtaja Seppo Lindblom kirjassaan Kansankodin tuolla puolen – hyvinvointivaltion tilivelvollisuuden tarkastelua, toteaa jo vuonna 2002, että poliittisessa mielessä vasemmisto ja oikeistopolitiikka ei enää ole vastakkaista ja että käsitteet ovat enää sanoja[10], tänään tämä on totta vieläkin enemmän. Päivän poliittinen retoriikka ei ole enää sopusoinnussa käytännön kanssa.
Oikeisto-vasemmisto -jaon sijaan puolueet jakautuvat yhä vahvemmin sen mukaan, miten ne suhtautuvat eettisiin ja arvokysymyksiin. Perinteiset puolueet ovat usein näissä kyseissä sisäisesti hajanaisia ja ovat siksi menettäneet jalansijaa[11]. Matti Vanhasen kaudella keskusta pyrki esiintymään ”city-keskustana” ja se pyrki aidosti ehdokasasettelullaan myös pääkaupunkiseudulle. Samalla sen politiikka liberalisoitui. Kun samaan aikaan arvoliberaalin politiikan takuupuolueina toimivat perinteisesti Vihreät, RKP, Vasemmistoliitto ja Sosiaalidemokraatit, pyrki Keskusta ja myös Kokoomus ottamaan osansa liberaalin kansan äänistä. Juuri tämä arvoliberaalien liitto huipentui tasa-arvoiseen avioliittolakiin, joka jätti osalle kansasta arpia ja käden symbolisesti nyrkkiin taskun pohjalle, jossa toinen käsi oli jo kenties EU-kansanäänestyksen jäljiltä samassa asennossa. Samalla unohtui toinen osa kansasta, se, joka seurasi hölmistyneenä arvoliberalismin läpimurtoa ja globalismin aaltoa, jossa oman kansan asiat tuntuivat siirtyneen toiselle sijalle.
Ei ole lainkaan ihmeellistä, että ihmiset ovat valmiita
taistoon suojellakseen jotain, mikä estää heitä ajautumasta kaaokseen ja kauhun
valtaan – Jordan Petterson[12].
Porvoossa 28.12.2019
Ismo Valkoniemi
Porvoossa 28.12.2019
Ismo Valkoniemi
[1] https://www.kdlehti.fi/2019/12/27/onko-konservatiivinen-populismi-kaapannut-kristillisyyden-pohtii-professori-evert-van-de-poll/
[5] www.kdlehti.fi/2019/12/27/onko-konservatiivinen-populismi-kaapannut-kristillisyyden-pohtii-professori-evert-van-de-poll/
[8] https://www.kdlehti.fi/2019/12/27/onko-konservatiivinen-populismi-kaapannut-kristillisyyden-pohtii-professori-evert-van-de-poll/
[9] Seppo
Lindblom. Kansankodin tuolla puolen – Hyvinvointivaltion tilivelvollisuuden
tarkastelua. VTT 34. 2002. Sivu 131
[10] Seppo
Lindblom. Kansankodin tuolla puolen – Hyvinvointivaltion tilivelvollisuuden
tarkastelua. VTT 34. 2002. Sivu 16
[1] https://www.theguardian.com/commentisfree/2019/dec/25/the-guardian-view-on-the-rise-of-christian-nativist-populists-a-troubling-sign-of-things-to-come
