7.3.2022

UKRAINAN SOTA ON ’PYHÄ SOTA’ - VALITETTAVASTI

Uskonnollinen korvausteologia katsoo liian lähelle historiaa ja näkee oman uskon ja tradition ainoana oikeana ja jumalallisena. Tämä lause on tullut todennetuksi läntisissä kristinuskon sodissa ja miekkalähetyksissä. Perusasetelma on aina sama. Oikea oppi, oikea traditio ja jumalallinen pyhitys yhdistettynä joko kirkolliseen tai valtiolliseen valtarakenteeseen.

Näin on myös Venäjän tapauksessa. Vladimir Putin siteeraa historiaa vuodesta 988 alkaen. Raamattu kehottaa meitä katsomaan uskonnon historiaa tuhansia vuosia varhaisempiin tapahtumiin. Venäjän ortodoksikirkon näkökulmasta pyhitetyksi tulevat maahistoria ja kirkko, joka nostaa itsensä asemaan jossa se voi katsoa olevansa Konstantinopolin ekumeenisen patriarkkaan tai Ukrainan patriarkkaan nähden 'se oikeassa oleva'.

Mutta ylimielisyyteen tai pilkallisuuteen ei lännessä ole varaa. Sama ongelma on nähtävissä läntisessä kristillisyydessä, vielä selkeämmin sen historiassa. Uskoa ja sen oikeaa olemusta on katsottu Rooman kirkon näkökulmasta, kirkkoisien näkökulmasta, Lutherin näkökulmasta tai vaikkapa Calvinin näkökulmasta. Kaikki nämä ovat jossakin keskellä historiaa kulkevia vaiheita, joista Raamatun kokonaissanoma ei puhu mitään.

Khazarian valtakunta nykyisen Ukrainan alueella

Khazaria toimi itsenäisenä valtiona 650-1016. Yhdeksännellä vuosisadalla Khazarian kuninkaallinen aatelisto sekä merkittävä osa Khazarin kansasta omaksui juutalaisen uskonnon. Khazaria oli diplomaattisissa ja kauppasuhteissa monien kansojen ja kansakuntien kanssa. Khasaarien kääntymisen jälkeen kasareita hallitsi joukko juutalaisia ​​kuninkaita ja tänään tiedetään, että Toora ja Talmud, heprealainen kirjoitus ja juutalaisten juhlapyhien viettäminen olivat osa valtakunnan elämää. Valtakunnassa oli uskonnonvapaus ja osa valtakuntien väestöstä omaksui kristinuskon ja islamin. Kevin Alan Brook otaksuu kirjassaan The Jews of Khazaria, että Itä-Euroopan ja Venäjän juutalaiset ovat kasaarijuutalaisten, saksalaisten, kreikkalaisten juutalaisten ja slaavien jälkeläisiä. Amerikan juutalainen historioitsija Henry Abramson sekä Hebrean yliopiston professori Shaul Stampfer katsovat, että Khazarian juutalaisilla ja Euroopan aseknaasijuutalaisilla ei olisi geneettistä linkkiä toisiinsa. Heidän arvionsa on että Kazarian juutalaiset olivat enimmäkseen käännynnäisiä, ilman geneettistä sidettä Israelin heimoihin. Kuitenkin voidaan varmuudella sanoa, että juutalaisia on nykyisen Ukrainan alueella ollut yli 1000 vuotta ja on edelleenkin.

Krimin sota 988 ja 2014

Krimin alueella Khazaria joutui vetäytymään, kun Bysantin sotaisa keisari Basileios II valloitti sen. Tätä ei kuitenkaan slaavilainen sotapäällikkö Vladimir Svjatoslavich nähnyt hyväksi, vaan hän hyökkäsi Bysantin keisarin joukkojen kimppuun. Vladimir lähetti Basileiokselle viestin, jossa hän ilmoitti vallanneensa kaupungin. Hän uhkasi myös vallata pääkaupunki Konstantinopolin, ellei Basileios II antaisi Vladimirille sisartaan Anna Porfyogenitaa vaimoksi. Tämä oli mahdoton pyyntö keisarille ja hänen sisarelleen, sillä kyse oli pakanallisesta heimopäällikön ja keisarillisen puhdasverisen prinsessan liitosta, joka ei olisi mahdollinen. Asiasta päästiin sopuun sen jälkeen, kun Vladimir vakuuttui siitä, että Bysantin ortodoksiuskonto oli se mihin hänen ja hänen valtakuntansa tulisi liittyä.

Vladimir otti kasteen Khersonesoksessa Krimillä 19. toukokuuta 988, nykyisen Sevastopolin alueella. Kasteen jälkeen ortodoksikristityksi kääntynyt Vladimir avioitui samassa paikassa prinsessa Annan kanssa. Pyhä Vladimir Kiovalainen nimen saanut hallitsija kehotti kaikkia oman hallitsemansa maan asukkaita kastattamaan itsensä Mustassa meressä tai Dniepr joen rannoilla. Näin tapahtuikin. Tässä tapahtumaketjussa katsotaan syntyneen Pyhä ortodoksinen Venäjän maa – Äiti Venäjä. Tämän syntyhistorian pyhimmät alueet ovat Krim ja Kiova. Moskova oli tuohon aikaan pelkkää suoperäistä lähes asumatonta seutua.


Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen tarvittiin uusi venäläiskansallinen ideologia

Meillä Suomessa kansallismielisyyden airuina olivat ruotsinkieliset yläluokan oppineet; Runeberg, Sibelius, Lönnroth ja niin edelleen. Venäjällä vastaavan kehityksen takana ovat muun muassa professori, filosofi Aleksander Dugin ja kirjailija Aleksander Prokhanov. Sekä Dugin että Prokhanov pitivät itsenäistä Ukrainaa eksistentiaalisena uhkana tavoitteelleen palauttaa neuvostovalta fasistisessa muodossa. Aleksander Dugin määrittelee Pyhän Äiti Venäjän tavoitteen seuraavasti: ”Me konservatiiviset venäläiset haluamme vahvan kiinteän valtion, haluamme järjestyksen ja terveet perheet, positiiviset konservatiiviset arvot sekä uskonnon ja kirkon merkityksen vahvistamisen yhteiskunnassa. Me haluamme isänmaallisia radioita, televisiota, isänmaallisia asiantuntijoita, isänmaallisia klubeja. Haluamme median, joka nostaa esiin kansallisia etuja.”

Nämä arvot ovat nousseet myös Vladimir Putinin toiminnan keskiöön, yhdistettynä pyhään Äiti Venäjään ja Venäjän ortodoksiseen kirkkoon. Putinin suhde Duginiin ja Prokhanoviin sekä heidän ajatuksiinsa on kiistaton. Varsin hiljattain Venäjän Ortodoksikirkon patriarkka Kirill lausui näitä arvoja edistävästä presidentti Putinista, että ”hän on Jumalan ihme Venäjälle”. Viimeisten vuosikymmenten aikana Venäjälle on syntynyt satoja uusia ortodoksikirkkoja, jotka on rakennettu myös ’Jumalan ihmeelle’, Vladimir Putinille.

Venäjän historiankirjoitusten korjaaminen

Presidentti Vladimir Putin ilmoitti helmikuussa 2013 tilaavansa historian oppikirjasarjan, joka olisi vapaa ristiriitaisista tulkinnoista ja tyylillisesti siistitty. Lisäksi uusi kirjasarja korvaisi kaikki aikaisemmat historian oppikirjat. Prosessissa keskeisessä roolissa olleen Venäjän tiedeakatemian Venäjän historian instituutin varajohtaja Sergei Zhuravlevin mukaan nykyiset valtion tuottamat oppikirjat ovat tasoltaan vain tyydyttäviä. Merkittävimpänä puutteena niissä on kuitenkin ristiriitaiset tulkinnat ja selkeiden päämäärien puute.

Uudistuksen keskeinen ajatus oli, että on luotava yhtenevä käsitys Venäjän historiasta. Uudistusta ajavien tahojen mukaan oppikirjasarjan tulisi poistaa monitulkintaisuus. Ohjeistuksessaan historian oppikirjauudistuksesta vastaavalle työryhmälle Putin totesi keväällä 2013, että oppikirjassa tulisi olla yksi näkemys ja sen tulisi esittää virallinen arvio kulloisestakin tapahtumasta.

Venäjän Opetus- ja tiedeministeriön edustajat ovat etäännyttäneet itsensä projektista ja osoittaneet Historiallisen yhdistyksen huolehtivan historianopetuksen uudistamisesta. Historiallinen yhdistys ei kuitenkaan ole kansalaisyhteiskunnan tuote, vaan selkeän valtiollinen organisaatio. Venäjällä oppikirjoista vastasi aiemmin Opetus- ja tiedeministeriö, mutta nyt presidentin määräyksellä ministeriötäkin ideologisempi valtiollinen yhdistysorganisaatio.

Oppikirjauudistuksessa nostetaan esille Valtion ja kirkon uusi liitto, jota aiempi historiankirjoitus ei tunne. Venäjän ortodoksisen kirkon patriarkka Kirill painotti oppikirjauudistuksesta lausuessaan, että yhtenäisen tulkinnan tulisi nostaa esiin niitä henkilöitä, jotka ovat uhranneet henkensä Venäjälle, jotka ovat tuoneet kunniaa Venäjälle, olivat he sitten tsaareja, poliitikkoja, tiedemiehiä, kenraaleita, pappeja tai älymystöä. Kirill katsoi, että tällainen opetus poistaisi samalla historiasta sellaiset ihmiset, jotka viittaisivat halveksuvasti omaan maahansa ja kansaansa. Duuman varapuhenainen Ljudmila Shevtsova toi tämän saman esiin puhuen uudesta patrioottisen kasvatuksen menetelmästä, rakkaudesta Venäjään tiedon kautta.

Ukrainan kriisi rikkoo syntyvää täydellistä kuvaa

Ukrainan Kiovassa alkoivat marraskuussa 2013 mielenosoitukset, kun EU-myönteiset ukrainalaiset, joita kutsuttiin nimellä Maidanin kansanliike, alkoivat protestoida Kiovassa presidentti Janukovytšin päätöstä hylätä assosiaatio- ja vapaakauppasopimus EU:n kanssa ja hakea sen sijaan tiiviimpää taloudellista suhdetta Venäjän kanssa. Mielenosoituksien taustalla oli myös yleinen tyytymättömyys Ukrainan johtoon, kasvavaan korruptioon sekä maan talouden kriisiin. Lopulta mielenosoitukset paisuivat satojen tuhansien ukrainalaisten liityttyä katuprotesteihin. Presidentti Janukovytšin kovat otteet johtivat yli sataan mielenosoittajien ampumiseen ja lopulta presidentin maastapakoon Venäjälle. Putin oli menettänyt liittolaisensa Ukrainan johdosta ja asia jäi vakavasti kytemään Venäjän ja Ukrainan välille.

Pian tämän jälkeen uskonnollisen ortodoksisen Äiti Venäjän pyhimmille alueille Krimille ja Sevastopoliin ilmestyivät tunnustuksettomat sotilaat, joiden virallisen yhteyden Venäjään maa kiisti, mutta jotka päivänselvästi olivat Venäläisiä sotilaita. He tukivat venäjämielisten irrottautumista Ukrainasta ja toivat sotilaallisen vastavoiman, joka mahdollisti Krimin irrottamisen Ukrainasta. Maaliskuun 16. päivänä 2014 alueen asukkaat äänestivät liittymisestä Venäjään ja Krimin niemimaa irrotettiin Ukrainasta Venäjän hyväksyessä tapahtuneen. Ukraina ei tätä koskaan hyväksynyt, jonka vuoksi näiden alueiden kiista jätti sodan kytemään alueelle.

Vladimir Suuren eli Pyhän Vladimir Kiovalaisen patsas

Kansallisen yhtenäisyyden päivänä 4.11.2016 Vladimir Suuri (hallitsijana 980–1015) nostettiin lopullisesti Venäjän tärkeimpien historiallisten merkkihenkilöiden joukkoon, kun valtaisa Vladimir Suuren patsas julkistettiin Moskovan parhaalla paikalla. Patsashanke oli selkeästi yhteydessä uuden Venäjän synnyn filosofiseen kirjoitukseen, Krimin valtaukseen, historian kirjoituksen uusimiseen ja Venäjän Ortodoksisen kirkon yhtenäisyyteen. Puheessaan Putin rinnasti Vladimir Suuren ”Venäjän kansakunnan ja keskusjohtoisen Venäjän valtion henkiseksi alkulähteeksi”. Putin myös vertasi Krimin olevan venäläisille yhtä pyhä kuin Jerusalemin Temppelivuori on islaminuskoisille ja juutalaisille, ja antoi täten historiaan vedoten ymmärtää, että Krim kuuluu luonnollisesti Venäjän hallintaan.

Ukrainan kirkko eroaa Venäjän kirkosta

Presidentti Vladimir Putin on useaan kertaan toistanut, että pyhään Venäjään kuuluvat Venäjä, Valko-Venäjä ja Ukraina ja että Ukraina on kiinteä osa Venäjän historiaa. Tässä mielessä uusi takaisku Venäjälle tuli 16.12.2018, kun silloinen Ukrainan presidentti Petro Porosenko ilmoitti, että Ukrainan ortodoksikirkko eroaa Venäjän ortodoksikirkosta ja ottaa itsenäisen autokefalisen aseman. Tämän jälkeen Konstantinopolin ekumeenisen ortodoksisen liikkeen patriarkka Bartolomeus I, nykyisen Turkin Istanbulissa, myönsi tämän aseman Ukrainan ortodoksikirkolle, jonka vuoksi Venäjän ortodoksikirkko puolestaan katkaisi välit sekä Konstantinopoliin, että Ukrainaan.

Ukrainan presidentin vaalit 2019

Asiat menivät venäläisittäin aina vain huonompaan suuntaan. Satiirisen TV-sarjan presidenttiä näyttelevä koomikko, juutalainen Volodymyr Zelenskyi astui virkaansa Ukrainan presidenttinä 20. toukokuuta 2019, voitettuaan vaalit 73 % äänisaaliilla ja vasta perustettu Kansan puolue sai parlamentin 450 paikasta heti 251 paikkaa. Länsimyönteinen liberaali juutalainen oli noussut Pyhän Venäjän uskonnollis-poliittisen narratiivin eteen ja vielä hetki sitten hyvin venäläismyönteinen kansa oli ryhmittynyt nuoren liberaalin, länsimaisia arvoja edustavan presidentin taakse. Sodan käsikirjoitus alkoi olla valmis.

22.2.2022 – 24.2.2022 Sota

Venäjä tunnusti 22.2.2022 Donetskin ja Luhatskin kansantasavallat entisen Itä-Ukrainen alueella itsenäisiksi tasavalloiksi Venäjän osana pian Kiinan talviolympialaisten jälkeen. Vain kaksi päivää tämän jälkeen Vladimir Putin ilmoitti käynnistävänsä erityissotilaallisen operaation, jonka tavoitteeksi hän määritteli Ukrainan ’denatsifioinnin´.
Käytännössä tämä voidaan lukea tarkoittavan liberaalin kansallismielisyyden pyyhkimistä pois Ukrainasta. Natsismin kanssa sillä ei ole mitään tekemistä, sillä maata johtaa juutalainen mies, jonka isän veljistä kolme tapettiin natsien holokaustin uhrina.
Sodan tavoitelluimmat kohteet ovat presidentti Zelenskyi ja patriarkka Filalet, joita sodan ensimmäisinä päivänä ovat jahdanneet Venäläiset desantit. Viha kohdistuu myös presidentti Zelenskyin juutalaiseen taustaan, joka edustaa ongelmallista asetelmaa Venäjän oman kristinuskon oikeaoppisuuden näkökulmasta.

Erikoisella tavalla venäläisessä sielunmaisemassa on elänyt ajatus siitä, että eräänä päivänä juuri Venäjä palauttaa kristinuskolle sen aseman, minkä muu maailma on hukannut. Tästä ovat kirjoittaneet sekä Tolstoi että Dostojevski, mutta tosin heidän keinonaan ei ollut turvata tätä kristillisyyttä sodan ja aseiden keinoin.

Länsimaisessa keskustelussa Putin on esitetty osin mielipuolena, mutta Venäläisessä sielunmaisemassa hän oli nousemassa maailmanlaajuisen äärioikeiston ja kansallismielisten ihailluksi johtajaksi, joka palauttaa konservatiiviset arvot maailmaan. Hän menikin monilla osa-alueilla hyvin lähelle konservatiivista läntistä kristillistä tulkintaa, niissä kysymyksissä, joissa läntisessä kristillisyydessä oli syntynyt railo liberaalien ja konservatiivien välille. Hän otti alkoholiin ja huumeisiin hyvin kielteisen kanna, hän otti seksuaali-identiteettisiin kysymyksiin ja liberaaliin maailmankuvaan kielteisen kannan sekä nosti perhearvot sekä kirkon ja sen edustaman hengellisyyden osaksi Venäläistä elämää. Tämä oli yhtä Venäjän heränneen kansallismielisyyden ja historian uuden ymmärryksen valossa, jota media laajasti tuki. Ajatus jota oli rakennettu viimeisten vuosikymmenten aikana Duginin ja Prokhanovin sekä patriarkka Kirillin toimesta.

On ollut suhteellisen helppo nähdä, että myös oman maamme kansallismieliset ihmiset ovat tulleet kristillismyönteisemmiksi, samalla kun kristillisyyttä on ajettu nurkkaan liberaalien toimesta. Kansallismielisillä on usein risti kaulassa ja he puhuvat arvostavasti kirkollista konservatiivistä perinnettämme kohtaan. Tämän vuoksi tässä ajatuksessa alkoi olla eksytyksen henki niille konservatiivisille kristityille, jotka ovat olleet lopen kyllästyneitä läntisten demokratioiden liberalisaatioon. Monet alkoivat jo ajatella, että ei Putin ole sen suurempi ongelma kuin länsimaiset johtajatkaan, jotka rikkoivat viimeisten kahden vuoden aikana demokratian pelisääntöjä ja vapautta koronavirusepidemian aikana vaivatta, sulkemalla jopa pankkitilejä tavallisilta kansalaisilta, jotka olivat tarjonneet kahvia mielenosoittajille, kuten Kanadassa nähtiin tapahtuvan. Eikä ymmärrystä ole lisännyt myöskään se, että kristittyjä viedään valtakunnan oikeuteen mielipiteiden vuoksi tai että World Economy Forumin takana nähdään uuden maailmanjärjestyksen rakennelma, jota juuri liberaali siipi kannattaa. Luottamuspula on ollut jo niin syvä, että tähän Putinin konservatismi on osunut kuin vasara naulaan.

Lännessä fasismi on siten esittellyt itsensä eurooppalaisen kristinuskon puolustajana näitä voimia sekä muslimien massamuuttoa vastaan. Vastaavasti läntinen kristillinen nationalismi on lähestynyt samoja teemoja ja nämä kaksi ovat ajaneet ajatuksensa osittain yhteen.

Juutalaiskysymys, Israel ja Raamattu

Keskeistä eurooppalaiselle fasismille on aina ollut ajatus, että juutalaiset ovat moraalisen rappeutumisen agentteja. Valitettavasti tämä on tuoreen kirkkohistorian tutkimuksen tunnistama, vähintään ainakin osittain kristillisten kirkkojen synnyttämä väite. Lutherin kirja juutalaisten valheista oli yksi tätä kirkollista perää olevan antisemitismin ilmentymä. Eurooppalaisen fasismin mukaan juutalaiset ajavat maailman globaalin eliitin hallintaan (New World Order) käyttämällä liberaalin demokratian, maallisen humanismin, feminismin ja homojen oikeuksia, joita käytetään tuomaan rappiota, heikkoutta ja epäpuhtautta.

Fasistisen antisemitismin erottaa sitä vaarattomammasta kansallismielisyydestä siitä, että fasismi näkee juutalaisuuden ongelman olevan enemmän rodullista kuin uskonnollista tai aatteellista. Koska voidaan osoittaa, että se kohdistuu juutalaisiin rotuna, se on todella paljon syvemmältä kumpuavaa antisemitismiä. Vähänkin Israelin politiikkaa seuraava ymmärtää kaksi asiaa. Israel on Lähi-Idän ainoa demokratia ja että Israelissa on kaikki näkemykset edustettuna demokraattisella alustalla. Jopa Israelin Palestiinalaiset voivat edustaa omaa kansaansa Knessetissä, Israelin parlamentissa, tasavertaisesti muiden kanssa. Kaiken lisäksi he ovat poliittisesti erittäin riitaisia, eikä minkäänlainen rodullinen maailman salaliitto olisi edes teoriassa mahdollista. Sieltä löytyy niin oikeisto kuin työväenliike.

Venäjällä hallitseva versio antisemitismistä on sellainen, jossa osoitetaan kuinka juutalaiset käyttävät holokaustia hyväkseen edelleen, vaikka natsien "todelliset" uhrit, ovat venäläisiä kristittyjä. Ne, jotka omaksuvat venäläisen kristillisen nationalistisen ideologian, ovat erityisen alttiita tälle antisemitismille. Hitlerin tavoin Prokhanov on syyttänyt maailman juutalaisia ​​ideoiden keksimisestä, jotka orjuuttivat hänen kotimaansa ja Putin on hyväksynyt tämän ideologian.

Venäjän entinen presidentti Dmitri Medvedev toisti tuttuja fasistisia antisemitistisiä ajatuksia vuoden 2021 artikkelissa, jossa hän tuomitsi Zelenskyin inhottavana, korruptoituneena, todeten että Zelenskyi ei ole ’oikea uskovainen’. Lopulta asiat kiertyvät oikean opin ja uskon ajatukseen, joka on sidoksissa kansalliseen oikeaoppisuuteen ja kirkolliseen puhtauteen.

On pelottava ajatus, että Venäjällä presidentti Putin katsoo olevansa kristinuskon viimeinen toivo ja ryhtyy tässä mielessä aseelliseen ’uskonpuhdistukseen’. Siitä huolimatta hän ei ole hullu, eikä ainoa joka näin on tehnyt. Kädessäni on juuri kirja 1600 luvun Inkeristä, jonne Ruotsalaiset luterilaiset saapuivat käännyttämään kansaa. He eivät hyväksyneet ortodoksista uskoa oikeaksi, eivätkä kuunnelleet Venäläisten virkamiesten toiveita ja huolia pakkokäännytyksistä ja väkivallan uhasta. Inkeriläiset käännytettiin luterilaiseen uskoon kaikkea muuta kuin rakkauden asein. Näitä esimerkkejä on läntisen kristillisyyden historia pullollaan.

Minne historiassa pitää sitten katsoa?

Hikoilin paljon tämän aiheen kanssa. Pyöritin ja rukoilin tämän teeman kanssa päiväkausia. Muutama yö sitten heräsin aamuyöstä ja ymmärsin erään osan ongelmaa. Antisemitismi on ollut aina lähellä jotakin korvaavaa oikeaoppista kristillisyyttä ja kristilliset kirkot ovat olleet osasyyllisiä antisemitismin jatkumisessa. Tälle alustalle rakennettu kristityn identiteetti on riitaisa.

Niin idässä kuin lännessä kristillinen identiteetti rakentuu aina johonkin Uuden testamentin jälkeiseen historiaan, jossa on mukana Raamatulle vierasta traditiota. Kristityt rakentavat identiteettinsä Roomaan, apostolisiin isiin, kirkkoisiin, kirkolliskokouksiin, uskontunnustuksiin, Lutheriin, Calviniin tai vaikkapa Vladimir Suureen. He kiinnittyvät johonkin historian välivaiheeseen, josta uskon käsitys ja tulkinta rakentuu. Kun tähän liitetään jokin valtiollinen tai suurta valtaa ylläpitävä kirkollinen koneisto, on ’peto syntynyt’.

Ainoa vaihtoehto Raamatun sanoman näkökulmasta on palata ensimmäisen vuosisadan sanomaan. Meidän on myönnettävä, että Raamattu keskittyy vain yhteen kansaan Israeliin, johon mekin olemme oksastettuja. Jaloon öljypuuhun, valittuun kansaan, jonka Herra ja Kuningas oli juutalainen. Hän, joka osallistui lehtimajajuhliin ja vietti sapattia, aivan kuten Paavali, Pietari ja jokainen opetuslapsi eli apostoli. Meidän on ymmärrettävä, että tuon kansan viimeinen tunnettu heimo Juuda on siroteltu pitkin maailmaa ja sen hajallaan asuvista osista Ukrainan juutalaiset ovat nyt saaneet kutsun palata takaisin omaan maahansa. Raamatun oman sanan mukaisesti voimme nähdä, että aikanaan myös Juudan Leijona, Jeesus palaa Israelin Pyhille vuorille ja palauttaa sapatin ja uudenkuun juhlat, kuten Jesaja 66 kertoo ja siellä ovat läsnä veljet ja sisaret kaikista kansoista ja heimoista.

7.11.2021

Kaikkien aikojen Jumala, ihmiskunnan Isä - enemmän kuin oppi

Olen sanonut usein, että pidän täydellistä oppia utopiana. Olen kirjoituksissani torjunut ajatuksen, että Pyhän Hengen armolahjat olisivat lakkautuneet. Näillä kirjoituksilla en ole pyrkinyt tukemaan ja kannattamaan karismaattisuutta tai helluntailaisuutta, vaan torjunut näkemyksen, jossa opilla selitetään joidenkin armolahjojen lakkautuneen. Olen myös kirjoittanut koko Raamatun näkemyksen puolesta, sitä vastaan, että pidettäisiin Uutta testamenttia itsessään riittävänä, kuin myös varoittanut painottamasta liiaksi tiettyjä Paavalin kirjeitä. Kaiken tämän lisäksi olen hellästi yrittänyt torjua ajatuksen, että joku meillä oleva Raamatun käännös olisi ylivertainen ja takaisi meille pelastuksen, verrattuna johonkin toiseen käännökseen. Tässä kirjoituksessa avaan sitä, mitä tarkoitan tällä kaikella.

Abrahamin, Iisakin ja Israelin Isä on koko historian Jumala

Se, että me voimme tänään keskustella käännöksien ja opin tarkoista yksityiskohdista ja luoda dogmeja eli opillisia väittämiä on ollut historiassa mahdollista vain nyt. Raamattu kertoo yli 6000 vuotisesta ihmiskunnan historiasta tähän pisteeseen asti. Nykyhetkessä tekninen kehitys ja koulutus on kulkenut siihen pisteeseen, että vain nyt jokainen saa haltuunsa haluamallaan hetkellä lähes kaikki Raamatun käännökset. Vain nyt jokainen voi kuunnella minkä tahansa kirkkokunnan, seurakunnan tai yksityisen opettajan saarnoja, Raamatun opetusta, millä tahansa kielellä, mistäpäin maailmaa tahansa, reaaliajassa. Elämme täysin toisenlaisessa todellisuudessa, kuin koskaan aiemmin.

Nykytodellisuudessa maailma on kuitenkin täysin erilainen, riippuen siitä missä sosioekonomisessa kontekstissa liikutaan. Hyvinvoivassa läntisessä maailmassa kristinuskon opilliset hienoudet, jota voitaisiin kutsua ’hifistelyksi’, ovat irronneet regimenttiopin ja suunnattoman hyvinvoinnin vuoksi tekniseksi kinasteluksi siitä, kuka opettaa oikein, kenellä on virheettömin systemaattinen teologia. Tämä siksi että hätä tai nälkä eivät kosketa ja usko ei hallitse ajattelua, vaan enemmän älyllisyys. Vaikka olen puolustanut Pyhän Hengen armolahjojen muuttumattomuutta, en ole tehnyt sitä siksi että pitäisin yksilökeskeistä, tunteisiin vetoavaa - ’minun kokemukseni’ - karismaattista suuntausta kokonaiskuvana siitä uskosta Israelin Jumalaan, josta Raamattu puhuu Minun kansanani, joka kuulee Paimenen äänen. Jumala voi toimia laumassaan niin kuin haluaa, mutta kokonaisuus on paljon enemmän kuin jokin vivahde tai piirre, joita me havainnoimme Raamatusta ja joihin kiinnitämme huomiomme korostaen sitä.

Kokonaan toisenlainen todellisuus rakentuu sellaisessa sosioekonomisessa todellisuudessa, jossa kurjuus ja köyhyys on läsnä ja jossa olosuhteet muistuttavat Raamatun kertomusten aikoja. Uskon todellisuus rakentuu hetkeen, jossa ihminen koskettaa Jeesuksen vaatteessa roikkuvia, lain käskyistä muistuttavia ’tupsuja’: ”Jospa voisin edes koskettaa Häneen, niin että saisin avun ja paranisin”. Tästä syystä kristinusko kasvaa voimakkaasti kurjuuden ja ahdistuksen keskellä tänäänkin, siellä missä se elää siinä todellisuudessa toivon tuojana, missä kurjuus ja synti rehottavat ja missä demokratia, julkinen hyvinvointi tai ulkopuolinen apu ei näyttäydy arjessa samalla tavalla kuin meillä. Jumalan voima näyttäytyy uskossa ja katoaa siellä missä se on pukeutunut koreuteen, korskeuteen ja opilliseen hienouteen. Jumalan valtakunta ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus kytkeytyvät toisiinsa kurjassa ja köyhässä niin, ettei näitä kahta voi erottaa, eikä regimenttiopista kuulu edes puhua. Erityisen kirkkaasti tämä tulee esille jo Vanhan testamentin profeettojen toiminnassa. He haastoivat valtaa pitäviä tavalla, joka läntisessä maailmassa unohtui taka-alalle kirkon ja kruunun liittouduttua. Onko meistä tullut niin hovikelpoisia, että olemme alkaneet toistaa valtaapitävien teesejä ja emme missään tilanteessa ainakaan haasta näitä näkemyksiä?

Usko on paljon enemmän kuin kirjallinen kirjoitus, oppirakennelma ja ymmärrys opista. Se näyttäytyy toivona, voimana ja rakkautena, joka tunkeutuu epätoivon keskelle, tuskan keskelle, vajavaisuuteen, puutteen ja surun keskelle, poistaa kuivuuden ja antaa sateen, uuden toivon ja uuden kasvun. Se on jotakin jota emme voi täysin käsittää, sillä usko muuttaa maailmaa tänäänkin. Tähän muutokseen liittyy myös tarpeemme muuttua eli tehdä parannus, sillä ymmärrämme kutsun uuteen vanhan sijaan ja ymmärrämme, että Hänen haavojensa kautta me parannumme.

Kirjoitetun sanan historian vaikutus eri ajan ihmisiin

Olemmeko me koskaan ajatelleet, kuinka vähän historiassa Raamattu painettuna ja ’oikein käännettynä’ on ollut ihmisten käytössä? Israelin kansan ensimmäisen temppelin aikana 900 eKr. molemmin puolin, Toora eli Mooseksen kirjat ovat olleet kirjoitettuna kirjakäärönä temppelipalveluksen käytössä. Samoin kuningas Daavidin ja kuningas Salomonin virsiä ja tekstejä on syntynyt temppelipalveluksen tueksi. Tällöin Raamatun historian mukainen ihmisyys on ollut olemassa reilut 3000 vuotta, mutta kirjoituksia on vain yksin kappalein Jerusalemin temppelissä. Toki teksti palvelee Israelin koko kansaa.

Toisen pakkosiirtolaisuuden päätyttyä, toisen temppelin aikana, pappi Esra tuo Mooseksen lain kirjan esille ja sitä aletaan lukea. Tuolloin pakkosiirtolaisuudesta palannut Juudan kansa ymmärtää, Esran reformaation hetkellä n. 450 eKr., että he ovat unohtaneet, eivätkä ole lukeneet ja noudattaneet Jumalan käskyjä 150 vuoteen. Toisen temppelin aikana valmistui Tanak eli Vanhatestamentti, joka käännettiin myös kreikan kielelle 280 eKr., Egyptissä Aleksandriassa asuvan juutalaisväestön käyttöön, jotka eivät osanneet puhua hepreaa tai arameaa. Tässä vaiheessa heprean, aramean ja kreikankielisiä pyhiä kirjoja kopioitiin käsin ja niitä oli käytettävissä merkittävissä synagogissa diasporassa ja Jerusalemissa. Kuitenkin yhden kirjan käsin kopioiminen kesti noin vuoden, tuon ajan välineillä ja kirjoitustavalla, joten kopioita oli koko maailmassa vain joitakin satoja kappaleita Jeesuksen aikaan tultaessa. Tällöin ihmisen historia Raamatun mukaan oli hieman yli 4000 vuotta. Tässä vaiheessa ainoa kirjoitus joka Uuden liiton seurakunnalla oli käytössä on hepreankielinen tai arameankielinen Tanak tai kreikankielinen Septuaginta.

Kristilliseltä kirkolta kesti kauan sen määrittäminen, mitkä kirjat pitäisi kanonisoida, kuten aiemmassa kirjoituksessani olen kuvannut. Rooman itäosissa kanonisointi eteni hitaammin kuin läntisessä osassa. Kun virallisesti kanonisointi lyötiin lopullisesti lukkoon 400-luvun alussa, niin Itä-Rooman valtakunnassa se tunnustettiin vasta vuonna 600. Vastaavasti tiedämme, että kirkkoisä Origenen Aleksandriassa käytettiin nykyistä Uutta testamenttia jo vuosina 184–253.

Kreikankieli oli menettänyt läntisessä kirkossa asemansa ja se korvattiin latinalla. Ensimmäinen Raamattu Rooman kirkossa oli Jeromen Latinalainen Vulgata. Samalla kirkko katsoi jo varhain, että Raamattua ei ole syytä antaa kansalle sen omalla kielellä, jotta se ei alkaisi itse tulkita sitä ja arvostella kirkon opetuksia kriittisesti. Näin ollen tiedämme varmasti, että Raamattuja ei ollut käytössä myöskään seuraavaan tuhanteen vuoteen kuin harvoilla. Latinankielisiä käsin kopioituja Raamattuja oli merkittävissä kirkoissa ja filosofian sekä myöhemmin teologian laitoksilla yliopistoissa sekä merkittävissä luostareissa. Nyt olemme siis edenneet Raamatun ihmisen historiassa karkeasti 5500 vuotta ilman että Raamattu on saanut vaikuttaa meidän uskoomme suoraan. Raamattua luettiin kansalle latinaksi, joten suoraa suhdetta kansan ja Raamatun suhteen ei ollut kansalaisilla läntisessä kirkossa. Septuaginta sekä heprean ja arameankieliset teksti, pääosin apokryfikirjat elivät omaa elämäänsä. Myöskin Assyrian ja Babylonian sekä Syyrian alueilla kuljettiin eri tahtiin läntisen kristillisyyden kanssa.

Tässä vaiheessa on hyvä kysyä, kuinka Jumala on kohdannut ihmisiä pelastussanomallaan, jos Raamattua ei teknisistä syistä ole voitu saada ihmisten käyttöön tai sitä on tietoisesti pimitetty kansalta? Samalla meidän tulee ymmärtää, että lukutaitoisia oli hyvin vähän. Vastaus on sama kuin minkä me voimme lukea Uudesta testamentista. Usko syntyy kuulemisesta ja kuuleminen Jumalan Sanasta. Kirkoissa saarnattiin eli opetettiin kansaa sen omalla kielellä ja myöskin kuvat kirkkojen seinillä olivat osana opetusta, mutta ennen kaikkea Jumalan Pyhä Henki puhui ihmisten sydämiin. Siellä tapahtui muutos siksi, että Totuuden Henki johdatti ihmisiä. 1200-luvulla tunnetaan kuvaraamattuja, jotka oli valmistettu lukutaidottomille. Sana kuitenkin pitää ymmärtää kuten sen Jeesuksen opetuslapsi Johannes ymmärsi. ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme!!” Elävä Sana on lihaksi tullut Jeesus, joka koskettaa lukutaidotonta ja köyhää, mutta myös sydämen janoavaa – oli hänen asemansa ja varallisuutensa mikä tahansa. Me tiedämme Hänestä kirjoitetun sanan tähden, mutta myös siksi että Hän on läsnä jokaisessa historian vaiheessa. Tänäänkin me kuulemme Hänen ilmestyneen vainottujen parissa Iranissa tai Myanmarin armeijan tuhoisissa iskuissa karenien asuinsijoille tai vaikkapa elinkautisvangin elämässä Suomalaisessa sellissä. Tämä on todellisuutta, jota emme ymmärrä opilla ja järjellä, vaan se kuuluu uskon alueelle.

Kontekstuaalisuus tarkoittaa tänään sitä, että meidän on elettävä ihmisten keskellä itse täytettyinä Jumalan elävällä Sanalla. Meidän tulee elää siinä todellisuudessa, missä me nyt olemme, pyytäen Jumalan viisautta ja Pyhää Henkeä, jotta elämä muuttuu, jotta kurjuus katoaa, jotta ne jotka kärsivät, saavat lohdutusta. Teologian pitää juurtua paikalliseen maaperään ja saada tuottaa uudenlaisia ajatuksia vastauksina todellisiin kysymyksiin. Teologia ei saa toimia rajoittavasti, kertomalla normatiivisesta länsimaisesta teologisesta ymmärryksestä ja kulkemalla sormi pystyssä, kun poiketaan piirunkin siitä kristologisesta käsityksestä, joka itse ei kuitenkaan kykene pitämään yllä elämää vaan muuttuu kuolevaksi opiksi, jos se jää vain opiksi. Katoava läntinen kristillisyys saisi nyt pohtia, että millä perusteella se väittää olevansa oikeassa, kun ihmiset hylkäävät sen. Nyt pitäisi kysyä nöyränä, mikä meni pieleen, kun sanoma ei kiinnosta? Minä sanoisin, että syynä on oikeana mielletty oppi, joka on samalla elämälle vieras. Siitä on lämmikettä vain hetkeksi, sen sijaan oikea suhde Elävään Jumalaan, joka alkaa siitä että me ymmärrämme tarvitsevamme parantajaa ja syntiemme sovittajaa, joka pitää meidät oikealla tiellä – siinä on eväitä elämän mittaiselle matkalle. Oppi on yksinkertainen sydämen ympärileikkaus.

Nyt palaamme aikaan, jolloin saimme Raamatun. John Wycliffen käännös Uudesta testamentista ja osin Raamatusta syntyivät 1382-1395, mutta käännökset kiellettiin jo vuonna 1401 ja kaikki niitä käyttäneet ja levittäneet tapettiin vaarallisina kirkon pettureina. Samoin kävi myös 150 vuotta myöhemmin William Tyndalelle, joka poltettiin roviolla 1536 samasta ’synnistä’ syytettynä. Kuitenkin jo vuoden päästä Tyndalen ystävä Myles Coverdalen jatkama Tyndalen käännöstyö laillistettiin, kun sitä ennen Englannin kuningas Henry VIII oli heittänyt ’oikeaoppiset’ katoliset ulos Englannin kirkosta. Tunnemme hyvin Lutherin ja Saksan Wittenbergin kirjapainon vaikutuksen Suomessakin ja kuinka tuo protesti synnytti elämää. 1700-luvun alkuun mennessä koko Raamattu oli painettu 25 eri kielelle.
Pietismi ja aiemmin kirjoituksessani kertomani herätysliikkeiden synty vaikutti ratkaisevasti siihen, että Jeesuksen lähetyskäsky otettiin jälleen todesta. Raamatunkäännöstyö laajeni merkittävällä tavalla myös Euroopan ulkopuolelle. Tässä innostuksessa syntyivät 1800-luvun alussa ns. Pipliaseurat (Bible society).

Ensimmäinen Uusi testamentti ilmestyi 1548 Mikael Agrigolan kääntämänä nimellä Wsi Testamenti. Sen painosmäärä oli pieni ja päätyi lähinnä kirkon viranhaltijoille. Ensimmäinen suomenkielinen kokoraamattu, Biblia, Coco Pyhä Raamattu Suomexi, ilmestyi vuonna 1642. Sen taustalla oli vaimoni Päivin suora esi-isä piispa Rothovius, joka kiirehti käännöstyötä ja rakensi voimakkaan kirkkokurin kautta ’oikeaa oppia’ katolilaisuuden tilalle. Samaan aikaan Ruotsi-Suomi kävi 30 vuotista uskonsotaa katolilaisen maailman kanssa. Sotien vuoksi painos viivästyi ja valmistui siis 1642. Raamattu painettiin Tukholmassa, josta tuotiin Suomeen 750 kappaletta. Tavallisella kansalla ei siis ollut tähän mennessä vielä mahdollisuutta hankkia Raamattua.

1776 Pöytyän rovasti Antti Lizeliuksen valmistama Vanha kirkkoraamattu oli ensimmäinen Raamattu, joka tavoitti lukutaitoisen väestön laajemmin. Vanha Raamattu oli käytössä maassamme 164 vuotta aina 1933 käännettyyn ja 1938 hyväksynnän saaneeseen Raamatun käännökseen saakka, jonka painotyöt käynnistyivät sotavuosina 1940. Tuolloin Jumalan Sanan tarve oli kontekstuaalisesti maamme historian kipein. Kirkoissa huudettiin Jumalan puoleen ja Raamattuja toimitettiin tuhansia kappaleita koti- ja sotarintamalle. On päivänselvää, että tässä historiallisessa tilanteessa ei ollut ainuttakaan ihmistä maassamme, joka keskittyi käännöksen virheisiin tai oikeaan oppiin. Oikea oppi oli Jumala, jonka puoleen huudettiin todellisessa hädässä, ylivoimaisen vihollisen Neuvostoliiton vyöryessä maamme rajoille ja sen ylikin. Samaan aikaan oma äitini otti Jeesuksen vastaan elämäänsä Äänekoskella, veljensä Pentin kanssa. Elettiin kovia sotavuosia ja taloudellisesti vaikeassa tilanteessa ollut perhe oli menettänyt juuri isänsä, joka oli päättänyt päivänsä oman käden kautta. Sotavuodet ja sitä seuraavat vuodet olivat aikaa, jolloin herätysliikkeet myös levisivät voimakkaasti. Jumalan Pyhän Hengen vaikutuksesta herätysliikkeet toivat myös kirkolliseen elämään eloa, kun niin sanotut viidesläiset herätysliikkeet syntyivät ennen ja jälkeen toisen maailman sodan.

Kuvasin aiemmin kirjoituksessani 1700- ja 1800-luvulla syntyneiden rukoilevaisuuden, herännäisyyden, lestadiolaisuuden suhdetta niin sanottuun Pyhän Hengen näkyvään toimintaan, jossa on saman kaltaisia piirteitä kuin helluntailaisuuden synnyssä 1900-luvun alussa. Viidesläisyys koostuu eri järjestöistä, joista merkittävimmät ovat Suomen Raamattuopisto (SRO), Kansan Raamattuseura (KRS) ja Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys (SEKL).  Sota ja ahdistus ovat selkeässä syy-seurausyhteydessä seurakuntien elävöitymisessä enemmän kuin puhdasoppineisuus, joka johtaa itsessään jopa uskonsotiin. Toki kaikki herätysliikkeet ovat tuoneet opillisia jännitteitä, mutta suuremmassa kuvassa opilliset asiat eivät ole olleet jakavia, eivät pelastuksen kannalta keskeisiä, eivätkä taanneet parempaa uskon elämää tai puhtaampaa vaellusta sen paremmin herätysliikkeen sisä-, kuin ulkopuolellakaan. Sydämen tasolla Isän Jumalan edessä ratkaistaan kaikki edellä luettelemani kysymykset riippumatta siitä, minkä kyltin alla matkaa tehdään.

Voimme sanoa, että yli 6000 vuoden jaksolla, Raamattu on ollut vapaasti ja helposti kaikkien saatavilla, ehkä noin 250 vuotta, niissä maissa jossa on ollut riittävästi vapautta. Maailmassa on edelleen monia kieliä, joille Raamattua ei ole käännetty sekä monia maita, joissa se ei ole vapaasti saatavana, kuten Pohjois-Korea. Arvioilta noin 250 miljoonaa ihmistä asuu kielialueilla, joille Raamattua ei ole vielä käännetty. Jumala on kaikkien aikojen ja kaikkien ihmisten Jumala, riippumatta siitä kuinka painettu Raamattu on ollut saatavana tai minkälainen opin käsitys on ympäristössä ollut tarjolla. Ihmiset ovat aina huutaneet Jumalan puoleen, Jumala on valinnut ihmisiä Raamatun historiassa eri tavoin. Silloinkin kun profeetta Elias oletti olevansa viimeinen joka vielä uskoo, hän sai kuulla Jumalalta, että oli vielä 7000 israelilaista, jotka eivät olleet polvistuneet Baalin edessä (1. Kun. 19:14).


Elämää ylläpitävä lumoava Jumala, joka lähetti Poikansa

Ajoin pikatietä edes takaisin ja katsoin mihin kohtaan voisin Mitsubishi Pajeron keulan suunnata, että elämä päättyisi heti, enkä jäisi kitumaan. Oli vuosi 1990. Uutiset olivat kertoneet Nokian pääjohtajan Kairamon itsemurhasta. Samoin jopa puolitutut yrittäjät päättivät päivänsä Hämeenlinnassa järkyttävällä tavalla. Synkät pilvet olivat laskeutuneet Suomen talouden ylle. Tiesin että loppu tulee myös minun ylläpitämässäni rakennusalan sijoitustoiminnassa. Alasajo oli jo alkanut. Juuri valmistunut paritalo ja suuret velat tuntuivat ylivoimaiselta.

Syksyllä tilanne oli realisoitunut jo osin ja vaikeudet olivat päällä. Pankit alkoivat olla vaikeuksissa, pankkilakko ja 18 prosenttiin nousseet korot olivat viimeinen niitti – vai olivatko? Oli sittenkin Jumala, joka puhui sydämeeni ja myös Päivin sydämeen, että Hän on todellinen ja elävä. Päätimme antaa taloudellisen kriisin ja siitä syntyneen syvän aviokriisin ja kaikki näiden seuraukset Hänelle, jota emme tunteneet, mutta joka oli lähestynyt meidän sisintämme. Mieleeni laskeutui ajatus, jossa kehotettiin antamaan oma ruumis eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi. Ihmettelin tätä ajatusta, mutta muistin että ehkä sellainen oli Raamatussa. Kaivoin tuon paikan esiin Roomalaiskirjeen 12. luvun alusta. Tässä kohdassa vakuutettiin, että tämä on ihmisen järjellinen jumalanpalvelus. Tämä on se jonka järkemme tulee päättää ja joka tulee tehdä, että annamme itsemme Hänelle. Edelleen varoitettiin mukautumasta tämän maailmanajan mukaan, jotta voimme muuttua mielen uudistuksen kautta, ymmärtääksemme mikä on Jumalan tahto elämässämme. Teimme näin sen vajavaisen ymmärryksen mukaan jota meillä oli. Mutta se riitti.

Seuraavat reilut 30 vuotta ovat kuluneet enemmän tai vähemmän lähimmäistyössä, viljelyn ja varjelun teemoissa ja oikean opin ymmärtämisessä tai kaiketi tänään siinä, että en vieläkään ymmärrä mitä oikea oppi olisi. Välillä loputon opiskelu teologisessa tiedekunnassa, kirkon omissa oppilaitoksissa ja myös tunnustuskirjojen läpi tankkaaminen eivät ole vakuuttaneet minua siitä, että voitaisiin puhua oikeasta opista tai oikeasta teologiasta. Olisiko se tämä vai tämä tai kenties tuo? Kyse on sittenkin oikeasta Jumalasta ja Hänen Pojastaan Jeesuksesta, Jeshuasta, joka tuli Eläväksi Sanaksi meidän keskellemme ja joka on luvannut viedä meidät perille.

Miksi en usko yhteen ainoaan oikeaan tarkasti määriteltyyn oppiin?

Lopuksi vastaan alussa esittämääni ajatukseen, että tämä kirjoitus selittäisi sen miksi en usko tietynlaiseen oikeaan oppiin tai täydelliseen teologiseen oppirakennelmaan. Olemme nyt kahlanneet läpi historiaa ja kirjoitetun sanan historiaa. Elämme aarteiden aikaa, kun käytössämme on kaikki se tieto kirjoitetun sanan historiasta, mitä jokainen esi-isämme olisi kaivannut. Samalla siellä missä kaikki tämä on helpoiten saatavilla, elämme läntisen kristillisyyden suuressa alennustilassa, joka syvenee vuosi vuodelta. On aika kysyä muutamia kysymyksiä ja vastata niihin.
Miksi aikalaisemme hylkäävät kristinuskon? Vastaan tänään, että siksi, että se ei kosketa heidän arkeaan. Onko yhteys sitä, että istumme kuuntelemassa keskinkertaisen yhteiskuntapoliittisen saarnan kirkossa? Vai onko se sitä, että kuulemme, kuinka joku toinen kristillinen taho on opillisesti väärässä? Onko palveleminen sitä, että saan toimia seurakunnassa järjestysmiehenä tai peräti juontaa jumalanpalveluksen?
Jos me olemme löytäneet oikean opin, niin kuinka hedelmät lasketaan? Toisesta seurakunnasta ’loikanneiden’ määrällä vai näemmekö kuoleman laaksosta nousevan ihmisiä takaisin elämään?

Ehkä noin kymmenen vuotta sitten törmäsin tutkimuskirjallisuuteen, joka puhui läntisen kristinuskon pirstoutuneen 15 000 eri tunnustuskuntaan. Aivan hiljattain, kun tutkin aihetta uudelleen, tutkimuskirjallisuus puhuu 30 000 eri tunnustuskunnasta. Olipa luku mitä tahansa, niin tämä tarkoittaa sitä, että mikäli jakautuminen jatkuu, niin kohta jokaisella on oma tunnustuskuntansa. Niitä on sitten yhtä paljon kuin on kristittyjäkin. Jakoa ei samassa tahdissa tapahdu katolisessa kirkossa eikä ortodoksisessa kirkossa. Se ei tee niistä opillisesti parempia, mutta asian käsittely siltä osin on jätettävä toiseen kertaan. Toki niissäkin muutamia suuria perusrepeämiä on historiassa tapahtunut.

Helluntailaisuus, joka on seurakuntataustani tänään, on Suomessa elänyt hyvin erikoisella tavalla. Kirjoitettua oppia ei ole lainkaan. Jos tarkkaan oppinsa määrittelevät luterilaiset ja kalvinistit käyttävät sanontaa 'yksin kirjoituksista' tai 'yksin Raamatusta', kertoakseen että heidän oppinsa rakentuu Raamatun varaan, niin paljon enemmän Suomen helluntailaiset voisivat sanoa tämän. Yksin Raamattu periaate on hallinnut yli 100 vuotta Suomen helluntailaisuutta siksi, että kirjoitettua oppia ei ole lainkaan. Kuinka tämä liike sitten on pysynyt hengissä, ollen lestadiolaisuuden jälkeen toiseksi suurin herätysliike maassamme? Helluntailaisuudessa on pyritty elämään opillisen opin ja teorian käytännön puolella, siellä missä koetaan Jumalan todellisuus. Kuitenkin muun aineiston vähyyden vuoksi Raamatun lukemisen tärkeys on aina korostunut. Tämä on samalla luonut siltoja karismaattisesti maltillisten helluntailaisten ja Raamatun arvovaltaa korostavien tunnustuksellisten kirkkokuntien välillä.

Mutta ongelma tänään laajasti on se, että uskomme ja toimintamme ei vastaa enää ympäröivän elämän kysymyksiin. Missä on aito vuorovaikutus, joka elää ihmisten arjessa ja juhlassa, kivussa ja ilossa, sairaudessa ja voitoissa? Jos Jumalan sana on elävä ja voimallinen meissä sisäisesti, saamme olla tänäänkin ihmisten keskellä, – se ei tapahdu vain seurakunnassa – vaan niiden keskellä, jotka ovat kadottaneet yhteyden toisiin ja itseensäkin, mutta joilla yhteys ympäröivään todellisuuteen palautuu kun yhteys aidolla tavalla uudesti luodaan. Jumalan voima ei ole opin hienouksissa, vaan elävässä suhteessa Häneen, jolloin jakaessamme omaa arkeamme, Sana on keskellämme – luonnollisena ja ilman että tämä karkottaa ketään pois. Meidän ei tarvitse käännyttää ketään, vaan hyväksyä kaikki ja muutos tapahtuu. Hänen armonsa tähden, ei meidän suorituksemme tähden. Meidän ei tarvitse julistaa, vaan me voimme yhdessä ihmetellä ja käydä dialogia, sillä dialogos on sana, jota julistamisessa Raamattu kreikankielellä käyttää. Hän, Jeesus, muuttaa minua ja toisia yhteydessä ja vuorovaikutuksessa.

Roomalaiskirje 12 jatkuu aiemmasta ajatuksesta näin: ”Sillä sen armon kautta, mikä minulle on annettu, minä sanon teille jokaiselle, ettei tule ajatella itsestänsä enempää, kuin ajatella sopii, vaan ajatella kohtuullisesti, sen uskonmäärän mukaan, minkä Jumala on kullekin suonut. Sillä niin kuin meillä yhdessä ruumiissa on monta jäsentä, mutta kaikilla jäsenillä ei ole sama tehtävä, niin me, vaikka meitä on monta, olemme yksi ruumis Messiaassa (Kristuksessa), mutta itsekukin olemme toistemme jäseniä; ja meillä on erilaisia armolahjoja sen armon mukaan, mikä meille on annettu…”

Häiriintyikö elämäsi piispojen uudesta tulkinnasta?

          Jos katsoo kirkkohistoriaa pelkistettynä ja vähän silmiä siristäen, niin saa suoran linkin    tämän  päivän ongelmiin. Otetaanpa ä...