Uskon keskeisten elementtien esillä pitäminen julkisesti herättää kahdenlaisia tunteita itsessäni. Mitä työn kautta minut tuntevat, arkisia asioita viranpuolesta pyörittävät, vanhat koulukaverit tai ystävät ja naapurit kymmenien vuosien takaa ajattelevat, kun jakelen uskoon liittyviä ajatuksiani?
Kenties, että Ismo on aina ollut aika radikaali tai vähintäänkin omituinen? Ei näinä aikoina erityisesti kannattaisi profiloitua noin selkeästi hengen mieheksi, nolottaa hänen puolestaan? Ihme että kuitenkin on pärjännyt elämässä?
Hei älä suotta, sanon minä! Olen tietoinen mainehaitoista ja omituisuudestani, mutta minulle elämä kiertyy uskon ympärille. Uskon ytimestä elämä lähtee liikkeelle. Sen ympärille rakentuu kaikki; perhe, ihmissuhteet, työ ja harrastukset. Kiitämme vaimoni kanssa ruoastakin, myös silloin kun meillä on ystäviä ja vieraita, joille tapa on vieras. On siinä hetken sellainen kiusallinen tunne, että mitähän he nyt ajattelevat, mutta vaikka kaava olisi lapsille tarkoitettu, ”siunaa Jeesus ruokamme, ole aina luonamme”, niin se on sitten siunattua ruokaa ja lopulta kaikki ovat iloisia. Luulenpa että epäilijäkin toivoo, josko toimenpide takaisi vielä maukkaamman aterian. Minun aikanani ruoka on ollut itsestäänselvyys, mutta tuntuu hyvältä kiittää siitä. Tämä on keskeinen osa minun persoonaani, olen ja elän näin ja ajattelen näin.
Pystyn nauttimaan hyvästä ruoasta, hyvistä elokuvista, pienet extreme tekemiset edelleen innostaa, musiikissa menee gospelin lisäksi jazz-groove ja joskus vanhana kitaristina luukutan autossa jotain, jossa tuhdit kitarasoundit jyräävät maukkaasti, alkoholi ei kuulu enää elämääni, mutta valinta tilanne oli vapaa ja vasta aikuisiällä.
Ehkä juuri siksi rokkari Kari Peitsamon jutut kolahtivat minuun Samaria-päivässä. Olipa hyvä kun otin ”riskin” ja kutsuin miehen kertomaan ajatuksiaan ja esittämään laulelmiaan. Peitsamo on 40 vuotta kiertänyt kapakoita ja roheita festareita, kaivanut hautoja ja katsellut maailmaa kommunistin silmälasien takaa ja nyt hän puhuu Kristuksesta ilman pitkän seurakuntaelämän jäykistämää ajattelua. Yleisöstä joku ystävämme huusi, että ”miten ihmiset ovat suhtautuneet siihen että olet uskossa, oletko menettänyt ystäviä”. Hän vastasi, että esiintyvät taiteilijat ovat omituisia, vähän hullujakin ja se on vaan eduksi siinä genressä. Tähän samaan omituisuuteen hän katsoo menevän uskon, aidon, rehellisen ja rohean elämisen, johon Kristus kuuluu.
Teologisesti on kyse näkemisestä - todistuksellisesti kyse on kokemuksellisesta suhteesta ja "turha toivo" on vaihtunut odotukseksi.
Näillä mennään ystävät ja kylänmiehet! Toivottelen siunattuja päiviä sinullekin, jolle termi on vieras - onhan se vähän "naismainen" totta!
Kenties, että Ismo on aina ollut aika radikaali tai vähintäänkin omituinen? Ei näinä aikoina erityisesti kannattaisi profiloitua noin selkeästi hengen mieheksi, nolottaa hänen puolestaan? Ihme että kuitenkin on pärjännyt elämässä?
Hei älä suotta, sanon minä! Olen tietoinen mainehaitoista ja omituisuudestani, mutta minulle elämä kiertyy uskon ympärille. Uskon ytimestä elämä lähtee liikkeelle. Sen ympärille rakentuu kaikki; perhe, ihmissuhteet, työ ja harrastukset. Kiitämme vaimoni kanssa ruoastakin, myös silloin kun meillä on ystäviä ja vieraita, joille tapa on vieras. On siinä hetken sellainen kiusallinen tunne, että mitähän he nyt ajattelevat, mutta vaikka kaava olisi lapsille tarkoitettu, ”siunaa Jeesus ruokamme, ole aina luonamme”, niin se on sitten siunattua ruokaa ja lopulta kaikki ovat iloisia. Luulenpa että epäilijäkin toivoo, josko toimenpide takaisi vielä maukkaamman aterian. Minun aikanani ruoka on ollut itsestäänselvyys, mutta tuntuu hyvältä kiittää siitä. Tämä on keskeinen osa minun persoonaani, olen ja elän näin ja ajattelen näin.
Pystyn nauttimaan hyvästä ruoasta, hyvistä elokuvista, pienet extreme tekemiset edelleen innostaa, musiikissa menee gospelin lisäksi jazz-groove ja joskus vanhana kitaristina luukutan autossa jotain, jossa tuhdit kitarasoundit jyräävät maukkaasti, alkoholi ei kuulu enää elämääni, mutta valinta tilanne oli vapaa ja vasta aikuisiällä.
Ehkä juuri siksi rokkari Kari Peitsamon jutut kolahtivat minuun Samaria-päivässä. Olipa hyvä kun otin ”riskin” ja kutsuin miehen kertomaan ajatuksiaan ja esittämään laulelmiaan. Peitsamo on 40 vuotta kiertänyt kapakoita ja roheita festareita, kaivanut hautoja ja katsellut maailmaa kommunistin silmälasien takaa ja nyt hän puhuu Kristuksesta ilman pitkän seurakuntaelämän jäykistämää ajattelua. Yleisöstä joku ystävämme huusi, että ”miten ihmiset ovat suhtautuneet siihen että olet uskossa, oletko menettänyt ystäviä”. Hän vastasi, että esiintyvät taiteilijat ovat omituisia, vähän hullujakin ja se on vaan eduksi siinä genressä. Tähän samaan omituisuuteen hän katsoo menevän uskon, aidon, rehellisen ja rohean elämisen, johon Kristus kuuluu.
Teologisesti on kyse näkemisestä - todistuksellisesti kyse on kokemuksellisesta suhteesta ja "turha toivo" on vaihtunut odotukseksi.
Näillä mennään ystävät ja kylänmiehet! Toivottelen siunattuja päiviä sinullekin, jolle termi on vieras - onhan se vähän "naismainen" totta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti